Lue keskustelun säännöt.
Miten pääsisin irti kaikkea pelkäävien vanhempieni ajatusmaailmasta?
21.03.2022 |
Olin neljästä lapsesta nuorin ja yliholhottu. Siskollani oli rankka teini-ikä, ja koska äiti ei saanut häntä kuriin, hän sitten "rankaisi" minua. Olin hirveän rauhallinen ja liikuin sellaisissa nörttiporukoissa, että en meinannutkaan koskaan kapinoida. Mutta siis ylisuojelu meni niin pitkälle, että sain kulkea bussilla yksin ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Siihen asti isäni väen vängällä vei minut autolla kaikkialle. Minua kiusattiin koulussa ja vanhempani kannustivat minua aina jäämään kotiin, jos minua pelotti mennä kouluun. Opettajani luulivat, että olen sairas, koska olin niin paljon pois. Minua ei opetettu puolustautumaan.
Vielä 25-vuotiaana olin lähdössä isosiskoni kanssa matkalle Indonesiaan. Isäni puhui siitä kuinka vaarallista siellä on kulkea naisena, ja hän käytännössä pakotti mieheni mukaan maksamalla tälle lentoliput ja sanoi, että sinähän en mene sinne ilman miesseuraa. Siskoni oli jo tuolloin asunut pitkään yksin ulkomailla, häneen ei kohdistunut sama ehto.
Olen irtautunut vanhemmistani ja tehnyt sittemmin kaikenlaista itselleni tärkeää, muun muassa asunut yksin vuoden ulkomailla. Olen istunut vuosia terapiassa purkamassa lapsuuttani. Jossain syvällä minussa asuu kuitenkin edelleen uskomus, että olen posliinista tehty enkä kestä yhtään mitään. Mitä tahansa hiukan "riskaabelia" teenkin, niin en saa koskaan tsemppausta, vaan aina varoittelua.
Nyt ilmoittauduin autokouluun, olen siitä superinnoissani. Isäni reaktio oli, että ei kannata ajaa autoa noin isossa kaupungissa, se on hankalaa. Harrastan vaeltamista ja telttailua, ja vanhempani vaativat, että soitan heille reissun päältä joka päivä. En soita, laitan vain välillä tekstiviestitsekkejä, koska heidän pitää oppia sietämään myös epävarmuutta. He eivät voi hallita minua. Mutta siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa, vanhempani ikään kuin ovat matkassani yötä päivää vaikka en haluaisi.
Nyt kerroin hakevani uutta työpaikkaa ja siihen isäni sanoi, että ei sinun kannata hakea sitä, koska olet juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle ja mitä jos et kestäkään henkisesti montaa isoa muutosta.
Olen kuitenkin selvinnyt elämässäni aika monistakin vaikeista tilanteista aika vähillä naarmuilla. Koen itse asiassa olevani henkisesti aika vahva. Mutta silti takaraivossani jäytää tuo vanhempieni puhe, että maailma on vaarallinen paikka, riskejä ei kannata ottaa enkä . Minusta siis jotenkin tuntuu, että minä en ole yhtä aikuinen ja itsellinen kuin ikätoverini, vaikka minulla on mennyt elämässä aika kivasti.
Miten pääsisin irti tuosta takaraivossa jäytävästi isäni pelon ja huolen äänestä? Maailmassa on paljon kärsimystä ja pelättäviä asioita (sota ei niistä mitenkään pienimpänä), mutta kaiken pelkääminenkään ei ole ratkaisu. Siinä menee elämä hukkaan.
Kommentit (58)
Minua on peloteltu kuolemalla 8-vuotiaasta lähtien. En kerro elämästäni nykyään mitään vanhemmille, mutta nyt pelottaa että jos oikeasti kuolen ennen heitä ja he saavat tietää salaisuuteni kuolemani jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on peloteltu kuolemalla 8-vuotiaasta lähtien. En kerro elämästäni nykyään mitään vanhemmille, mutta nyt pelottaa että jos oikeasti kuolen ennen heitä ja he saavat tietää salaisuuteni kuolemani jälkeen.
Eihän se sitten enää haittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on peloteltu kuolemalla 8-vuotiaasta lähtien. En kerro elämästäni nykyään mitään vanhemmille, mutta nyt pelottaa että jos oikeasti kuolen ennen heitä ja he saavat tietää salaisuuteni kuolemani jälkeen.
Eihän se sitten enää haittaa.
Ei minua, mutta kyllä se vähän harmittaa jos jätän jälkeeni kärsimystä myös sisaruksille, ystävälle ja salatulle miesystävälle, jos he joutuvat kuulustelujen kohteeksi. Mutta tosiaan, elävänä näin on helpompi.
Rakastumalla niin että ensisijainen kiintymysobjektisi hyväksyy sinut täysin. Silloin vanhempien mielipide lakkaa merkitsemästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhh, rankkaa luettavaa. Oma äitini on ollut suojeleva.
Mutta nyt huomaan, että olen suojeleva omia lapsiani kohtaan. Poikani täytti juuri 18 v ja minusta tuntuu tidella vaikealta päästää irti. Haluaisin tehdä asioita hänen puolestaan.
Takaraivossa on ajatus, että teen hallaa, mutta minun on siltu kovin vaikea luottaa, että poika hoitaa itse omat asiansa.
Vanhempien ahdistuneisuushäiriö leikkaa lapsilta siivet. Sitähän nämä vanhemmat saa aikaan. Että lapsi ei yrittäisi mitään, ei ottaisi mitään riskejä. Mutta kun elämässä ei saa mitään tekemättä niin.
Julmuutta vanhemmilta olla noin itsekkäitä. Tärkeämpää olisi kannustaa ja rohkaista elämässä. Välittää elämäniloa ja uskoa elämään, että elämä ja omat siivet kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uhh, rankkaa luettavaa. Oma äitini on ollut suojeleva.
Mutta nyt huomaan, että olen suojeleva omia lapsiani kohtaan. Poikani täytti juuri 18 v ja minusta tuntuu tidella vaikealta päästää irti. Haluaisin tehdä asioita hänen puolestaan.
Takaraivossa on ajatus, että teen hallaa, mutta minun on siltu kovin vaikea luottaa, että poika hoitaa itse omat asiansa.
Lapsen pitää antaa mokailla ikätasoisesti. Pieni lapsi ei muksahda korkealta, jos liukastuu. Joskus on parempi antaa lapsen todeta liukkaus itse sen sijaan, että vanhempi jankkaisi tai estäisi itse lapsen säntäilyn.
Jos omat viikkorahansa on tuhlannut edellisenä päivänä, niin lapselle on terveellistä päästä pettymään, kun hän ei pääse käyttämään samoja rahoja toistamiseen.
Vanhempien on tarkoitus opettaa käsittelemään pettymyksiä ja selviytymään vaikeuksista - ei möllöttää esteenä lapsensa ja maailman välissä.
Lapsi on siinä mielessä viisas, että se osaa vaatia kasvutilaa sitä tarvitessaan. Sinun pitää vain kuunnella vaatimus ja auttaa lasta kasvamaan henkisestikin. Sillä tavoin saadaan luottavaisia ja henkisesti kypsiä lapsia, jotka eivät mene rikki ensimmäisessä vastoinkäymisessä.
Kolahtaa minuunkin. Omat, sinänsä vastuulliset, vanhempani olivat huolettomia villillä 70-luvulla. Muutimme Ruotsista Suomeen, kun olin alle vuoden. Muuton takia minut jätettiin tuosta noin vain Suomeen mummolaan kesälomalta, kun muu perhe lähti takaisin Ruotsiin hakemaan muuttokuormaa. Ei ollut mitään kiintymyssuhdeterioita: kunhan joku vain ruokkii, pesee ja huolehtii, niin samapa tuo kaipaako lapsi äitiään. Muistelen, että jäin - tosin vain yhden kerran - isoveljeni kanssa kotiin yöksi alle 10-vuotiaana, kun vanhemmat menivät yökylään kavereidensa luokse. Minua pelotti, mutta en kertonut sitä äidille ja isälle. Ennen ajateltiin, että kyllä lapset pärjäävät. Ja minä pärjäsin, mutta minusta tuli hieman perusturvaton. Samanlaisia yksin pärjäämään jätettyjä lapsia voi olla monien tänne kirjoittaneiden vanhemmat. Itse olen yksinhuoltaja ja tasapainottelen sen kanssa, miten paljon tunkeilen lapseni elämään. Hänellä on adhd, joten olen joutunut esim. kouluasioissa ottamaan paljon aktiivisemman roolin, kuin olisin voinut kuvitella. En hirveästi varoittele, enkä saarnaa, mutta kannan huolta enemmän omassa mielessäni. Kyllä lapsi senkin huomaa, ja välillä tietysti vitsailemme asialla. Elämä tekee välillä kipeätä, mutta onneksi on huumori! Ihanaa päivää kaikille pelkääville vanhemmille ja pelotelluille lapsille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opin jo lapsena kertomaan kaikista "maata mullistavista" asioista vasta jälkikäteen vanhemmilleni ja kuuntelin voivoivoi "mitä olisikaan voinut sattua" jälkikäteen. Siis nämä olivat jotain ihan normaaleita asioita, joita muiden vanhemmat eivät olisi kauhistelleet.
Aina kun kyse on muutoksesta, se tuntuu pelottavan vanhempiani hirmuisesti. Eikä väliä, onko se positiivinen vai negatiivinen muutos.
Nykyään 37-vuotiaanakin salaan mitä turhempia asioita, koska en jaksa kuunnella kauhistelua.
Vierailija kirjoitti:
Voin samaistua... Oma äitini on aivan tavattoman arka ihan kaiken suhteen. Hän ei uskalla omassa kotikaupungissaan, jossa on asunut koko elämänsä, ajaa kuin tuttuihin ja turvallisiin paikkoihin. Ei uskalla ajaa parkkihalleihin, tai olla minun kyydissäni jos vien auton sellaiseen tai ajan ulos sieltä. Pelkää että saa parkkihallista yhtäkkiä aivan tolkuttoman ison laskun tai että tulee kolari.
Ainoa missä suostuu käymään on työpaikka ja kauppa. Ravintolassa käyminen ei tule kysymykseenkään. Yritin viime kesänä keksiä meille hauskaa yhteistä tekemistä ja suunnittelin minigolfia, olisin myös itse maksanut sen, mutta eihän se käy kun ei hän osaa ja uskalla.
Teininä hänen kanssaan oli todella masentavaa asua ja mielialani koheni heti 100% kun muutin omaan asuntoon. Nyt aikuisenakin huomaan että kun käy kotona niin iskee sellainen harmaus.
Kuulostaa niin hukkaan heitetyltä elämältä äitisi elämä. Hänestä se ei ehkä siltä tunnu, mutta mua ahdistaisi elää noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta elämäsi vaikuttaa jokseenkin tavalliselta. Et ainakaan itse vaikuta pelkäävän mitään. Minä en uskalla tehdä mitään, koska ajattelen 24/7 sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ulkomailla yksin asuminen on täysin mahdoton ajatus. En oikein saanut kiinni siitä, että miksi olet tarvinnut terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen AP on nyt?
30.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vertaa myös siihen, miten heidän vanhempansa suhtautuvat heidän elämäntapahtumiinsa, tuskin on samanlaista vielä varaltakin varoittelua ja miten mahtaisivat siihen suhtautua reippaasti keski-ikäisinä.
Itsellä sama homma. Aloin sitten kulkea parikymppisenä kaveriporukan kanssa eri riennoissa. Kannattaa kuitenkin ettei mene ns. yli, kuten itsellä kun aloin polttamaan tupakkaa ja juomaan holtittomasti. Nyt 35 veenä jo lopettanut.
Kai siinä eli jotain kesken jäänyttä nuoruutta pitkän kaavan kautta. Muut kun yläasteella veti viikonloppuisin kilpaa kiljua kotibileissä niin itse kökötin yksin vanhempien peräkammarissa pc:n ääressä. Eikä sieltä syrjäkylältä olisi mihinkään päässytkään kun ei ollut mopoa tai edes mopokorttia. Vanhempien mielestä sellainen eristäytyminen oli täyttä elämää, koska elävät itsekin erakkona, eivätkä käy vapaa-ajalla kuin kaupassa. Muuten ovat ns. normaaleja.
Luin tätä yöllä, kun en voinut kommentoida, ja nyt palasin. Moni on jo kirjoittanut hyvn juuri siitä, mitä itsellenikin tuli mieleen samaa kokeneena enkä näe syytä toistaa samoja asioita. Halusin kuitenkin tulla sanomaan, että vaikutat aloittaja selväjärkiseltä ja mukavalta ihmiseltä, sellaiselta, johon on helppo tykästyä. Toivottavasti elämä vie sinua edelleen yhä rohkeammille laduille!
Luulen ap, että nyt tarvitset enemmän kiukkua vanhempiasi kohtaan, kun sulla on vielä rajojen asettaminen kesken. Sellaiset ajatukset, kuin "tahallaan itsekkyyttään rajoittivat" auttavat nyt tekemään ne rajaukset, joiden avulla sun ei tarvi olla niin kiinni vanhempiesi ajatusmaailmassa. Sitten kun rajojen asettaminen on onnistunut, saatat saada muunlaisia ajatuksia tilalle. Esimerkiksi "onpa hankalaa taistella näitä sisältä tulevia pelkoja ja uskomuksia vastaan, se on vaikeaa mulle ja se on ollut vaikeaa mun vanhemmille".
Mutta nyt kannattaa varmaan olla ihan rauhassa vihainen ja tehdä se selkeä pesäero. Ehkä myöhemmin on varaa myötätuntoisempiin ajatuksiin, sekä itseäsi että vanhempiasi kohtaan.
Minkä ikäinen AP on nyt?