Lue keskustelun säännöt.
Työharjoittelu tuntuu sietämättömältä
24.02.2022 |
Teen tällä hetkellä viimeistä harjoitteluani alakouluikäisten parissa ja minusta tuntuu, etten kestä tätä työtä ollenkaan.
Aiemmin pidin lapsista, mutta keväällä sain keskenmenon ja sen jälkeen olen tuntenut lapsia kohtaan lähinnä inhotusta ja heidän lähellään onkin vaikea olla.
Luulin, ettei minulla enää ole mitään hätää ja että olisin päässyt tästä yli, mutta nähtävästi en olekaan.
Olen äärimmäisen väsynyt ja jokainen päivä tuntuu tuskalliselta, parina päivänä minulla on ollut paha migreeni koska olen valvonut koko yön stressaantuneena.
Lapset ahdistavat ihan hirveästi enkä pärjää niille ollenkaan.
Aiemmat harjoitteluni olen suorittanut kiitettävin arvosanoin aikuisten parissa, mutta tämä lasten maailma on täysin vieras ja tuntuu ihan kamalalta.
Pelkään, etten saa edes näyttöjäni tehtyä enkä valmistu tavoiteajassa että pääsisin hakemaan jatko-opintoihin nyt keväällä.
Tänään olen uskaltanut vähän jopa hengittää, kun olen ollut päivän kokouksessa.
Minun pitäisi olla tuossa nyt toukokuuhun asti ja tuntuu, että päiväkin on ihan liikaa.
Moni mahdollinen harkkapaikka oli koronan takia suljettuna, tämä oli ainoita vaihtoehtojani.
Syömishäiriöni on tämän harjoittelun aikana palannut myös enkä syö enää päivisin mitään, käytän vain nuuskaa ja illalla oksenna nikotiinimyrkytystäni pois.
Lasten kanssa työskentely on kuin h"lvettiin tuomittuna oleminen.
En jaksa tätä enkä tiedä mitä tehdä.
Opiskelen nuoriso-ohjaajaksi jos joku sitä miettii ja ikää minulla on kohta 20 vuotta.
Kommentit (17)
Ota yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon, taidat tarvita muutaman kerran keskusteluapua tuohon keskenmenon käsittelyyn sekä syömishäiriöön.
Harjoittelun osalta pure hammasta ja hoida se niin hyvin kuin pystyt. Sillä valmistut ja pääset jatkamaan opintoja. Älä sitä arvosanaa niin stressaa, voit aina hakea myös pääsykokeella. Tai pitää välivuoden, saatat tarvita pienen hengähdystauon nyt.
Kaikki järjestyy kyllä, mutta ei ihan itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin kriisikeskuksella pari kertaa juttelemassa ja olen psykiatrian polin asiakas, minulla on myös masennuslääkitys sekä paniikkihäiriölääkitys.
Tunnen kouluikäisiä lapsia kohtaan lähinnä inhotusta ja ärsytystä, vaikka joukossa muutama kiva onkin.
Aiemmin rakastin lapsia ja haaveilen suurperheestä sekä työstä pienten parissa.
Edelliset harjoittelut ovat menneet mukavasti, kun asiakkaina on ollut teinejä ja aikuisia, olen ollut järjestöpuolella ja kotouttamistoiminnassa tätä ennen ja viimeisin harkka lastensuojelun jälkihuollossa mm. nuorten aikuisten asumisen ohjausta.
Olen aloittanut avoimessa yliopistossa jo ihan eri alan opinnot ja se tuntuu paljon paremmalta kuin tämä nykyinen ala.
Haluaisin vaihtaa paikkaa mutta tässä vaiheessa en varmaan ehtisi enää.
Ap
Psykiatrian polilta ainoa ratkaisu ongelmiini on se, että olen vielä teini ja saan ollakin eikä pitäisi kuulemma stressata liikaa, muuta apua en oikein ole saanut.
Lääkkeitä vaan tunteiden tasaamiseksi.
Ap
Selvästi muut eivät tajua että sinun EI todellakaan pitäisi työskennellä noissa paikoissa. Ota itse vastuu ja lähde. Kokeile jotain toista alaa myöhemmin tai jos haluat nopeammin jotain muuta. Ota lomaa saadaksesi itsesi parempaan olotilaan ja tee lopputyö rauhassa. Sinulla on melkoinen kemikaalicocktail lääkkeissä ja nuuskassa, siinä ei voikaan olla ruokahalua, katso niiden haittavaikutukset ja mikä niistä on järkevä käyttää. Voitko paremmin jonkun eri valmisteen avaulla tai ilman. Olisiko yksityisellä puolella joku lääkäri joka osaa katsoa reseptit ja ruokahaluasiat. Apteekki neuvoo myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on lähipäivinä opettajan kanssa keskustelu ja siellä ajattelin kertoa tuntemuksistani.
Alussa tämä tuntui ihan hyvältä ajatukselta, en osannut odottaa että tämä olisikin näin raskasta henkisesti.
Ap
Hei, itsekin olen kokenut keskenmenon. Tai siis tarkemmin ottaen useampia. Siinä tunteiden mylläkässä käy läpi koko skaalan, kun ensin toivot hartaasti raskautta, teet kaikkesi elääksesi terveellisesti ja sitten joka kuukausi negatiivisia raskaustestejä ja joudut pettymään kerta toisensa jälkeen. Sitten onnistutkin tulemaan raskaaksi, mutta pettymykset jatkuvat edelleen, vaikka elät terveellisesti ja olet iloinen, nukut hyvin ynnä muuta. Jälleen uusi pettymys, taas sama seuraavassa kuussa ja alatkin pelkäämään raskaaksi tuloa ja tulet lopulta vihaiseksi koska raskaus menee kesken. Oma keho pettää ja pian suru, viha ja pettymys muuttuvat katkeruudeksi muiden onnea kohtaan. Jossakin dokumentissa sanottiin että viha on keskeneräisesti käsitelty suru/pettymys.
Se on hyvä, että tiedostat ettet ole nyt ihan normaali oma itsesi ja etkä jaksa. Hae sairaslomaa. Minäkin hain työterveydestä ensimmäisen kohdalla, kun olin vanhainkodilla töissä. Kerroin että en nyt tällähetkellä halua huolehtia kenestäkään muusta, vaan vain olla kotona koiran kanssa ja tehdä sellaisia juttuja mitkä saa minulle hyvän olon aikaan.
Näin kymmenen keskenmenoa kokeneena ja kolme lasta saaneena voin sanoa vain että aika parantaa. Ei nuo tunteet unohdu tuosta vain, mutta niitä pitää oppia käsittelemään ja ennenkaikkea elämään sen keskenmenokokemuksen kanssa. Itse en saanut naistentautien polilta mitään apua ja lakkasin käymästä kolmannen keskenmenon jälkeen siellä vaikka neuvolasta lähettivät, ylilääkäri totesi eräällä käynnillä, että ”Eivät nämä ole mitään keskenmenoja, koska ei ole havaittu sykettäkään”. Eihän sitä missään välissä ultrattukkaan, kun julkisella ensimmäinen neuvolakäynti on vasta viikolla 14. Jatkossa käytiinkin yksityisellä aina varhaisultrassa ja syke näkyi heti viikoilla 6. keskenmenot tulivat viikoilla 9-13.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paikkaa on vaikea vaihtaa, kun samaan aikaan harkkaa tekevät sosionomit, lähihoitajat, lastenohjaajat ja muut nuoriso-ohjaajat, joten paikkoja on aika vähän tarjolla.
Ap
Minulla on keskenmenosta kohta vuosi aikaa, se tapahtui toukokuussa.
Raskaus oli järkytys koska käytin ehkäisyä ja tunteiden vuoristorataa oli koko sen kevään ajan, poikaystävästäni ei olisi mitenkään ollut isäksi ja minulla oli valtavat kivut jo alkuraskaudessa ja olin toivonut lasta pitkään, mutta en sentään teiniraskautta halunnut.
Minulla on pcos joka voi vaikeuttaa raskautumista myöhemmin ja neuvolassa kuulin jo lapseni sydänäänet ja sekin on jäänyt vahvasti mieleen.
Näin jatkuvasti painajaisia kesällä siitä, miten oveni takana seisoi nuori poika, joka näytti ihan poikaystävältäni. Hän vain tuijotti ja odotti äitiä eli minua.
Heräsin tuohon uneen joka yö pää märkänä hiestä sydän hakaten.
Enää en ole noita unia nähnyt, mutta vieläkin mietin usein millainen lapsi sieltä olisi tullut ja vauvat aiheuttaa välittömän itkureaktion.
Lapset taas puistatusta.
Tammikuussa haudoin itse**rhaa ja olin sairaalassa viikonlopun sen vuoksi, mutta en ole siitä kehdannut koulussa puhua opettajien kanssa enkä kertoa miten paha olo minulla oikeasti on.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ehdottomasti väärällä alalla! Kuka haluaa mielenterveyspotilaan toimimaan lastensa kanssa? Ei kukaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niitä mt-potilaita on kuule vaikka kuinka tällä alalla, ikävä rikkoa illuusiosi.
Ja jos vielä ei ole, niin varmasti raskas työ tekee terveistäkin yksilöistä pipipäitä.
Ap
Hoida se harjoittelu nyt vaan, että valmistut ja voit vaihtaa alaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätä kurjat kommentit huomiotta, antaa trollien huutaa omaa pahaa oloaan.
Onko sulla ketään sellasta kaveria, kuka jakais sun kanssa tuon murheen? Itse olin 2.viikkoa pois työstäni silloin, mutta kyllä se suru ja sellainen tunteiden vuoristorata kesti vielä aina sinne saakka kun sai ensimmäisen lapsen. Ja sitten alkoi uudelleen kun meni kaksi kertaa kesken ennen toista lasta. Sitten lakkasi toivomasta ja alkoi pelkäämään raskautta.
Sulla pikkusen eri tilanne, kun ollut ehkäisy käytössä. No..hmm..osaatko sanoa onko se enimmäkseen pelkoa se tunne, mikä sua vaivaa? Pelko parisuhteen pieleen menosta, pelko siitä että elämä muuttuu peruuttamattomasti lapsen tulon myötä ja siitä miten itse jaksaa pitää lapsesta huolta? Ajan tässä nyt takaa sitä, että osaat tunnistaa sen juurisyyn, niin omaa oloa on helpompi alkaa purkamaan sitä kautta.
Pohtiminen eri kanteilta ja puhuminen auttoi itsellä. Puhuin vieraille ihmisille, kerroin omasta kokemuksesta konkreettisesti, mutta tuttujen kanssa kanssa puhuttiin tunteista..siitä että nyt tarttee esim.halauksen tai että ollaanko vaan hiljaa vierekkäin tai mennään tekemään jotain hauskaa sen takia koska mulla on nyt paha olla kun koettu keskenmeno vaivaa mieltä. Se auttaa, kun saa myötätuntoa, vaikkei asiasta välttämättä sanoilla puhutakkaan aina.
En oikein tiedä mikä tähän on johtanut tarkalleen.
En ole koskaan pitänyt nimenomaan kouluikäistä lapsista muutenkaan, mutta nyt ne aiheuttavat vielä enemmän inhotusta kuin aiemmin. Tulee omia kiusaamistraumoja pintaan ja lasten käytös on niin huonosti ennustettavissa joka tilanteessa ja lasten yksinkertaisuus ahdistaa jostain syystä hirveästi, en osaa tarkemmin selittää mutta ikään kuin pelkään lapsia.
Erosin poikaystävästäni keväällä raskauden yhteydessä ja olemme kavereina jatkaneet ja minulla on jo uusi suhde josta saan iloa ja voimaa.
Ap
Pidä sairaslomaa? Voisitko neuvotella itsellesi helpompia/erilaisia tehtäviä harjoittelussa?
Suosittelen käymään myös juttelemassa jollekin ammattilaiselle jos olet alkanut inhoamaan lapsia. Ei kuulosta terveeltä reaktiolta, kun ilmeisesti olet aiemmin heistä pitänyt niinkin paljon että olet hakeutunut tuollaiselle alalle.