Ystävyys ei enää merkitse minulle mitään

Olen toisaalta tästä asiasta melko onnellinen, sillä olen kokenut ystävyyden haavoittavana ja kuormittavana tekijänä elämässäni.

Olen aiempina vuosina yrittänyt olla hyvä ystävä, kysellä kuulumisia, ehdottaa tapaamisia, soitella ja antaa tilaa. Olen auttanut ja kuunnellut, ymmärtänyt äkillisiä muutoksia suunnitelmissa ja tapaamisten peruuntumisia minkä tahansa syyn takia, perheellinen olen itsekin ja tiedän sen tuomat haasteet.

Aiempina vuosina myös ystävänpäivä on jollain lailla tuottanut minulle tuskaa, sillä olen kokenut että minulla ei ole siltikään aitoja hyviä ystäviä elämässäni. Korona-ajan ja varsinkin sitä seuranneen rokotekeskustelun ja siitä seuranneen fanaattisen syrjinnän ja hyökkäilyn myötä voin sanoa, että se teki minulle ehkä hyvää. Ihmisistä paljastui se sisin, se lämpö ja aitous, joka aiemmin oli verhottu johonkin muuhun. Monia ihmisiä jäi elämästä, enkä tuntenut haikeutta kun näin heidän oikean luonteensa.

Eilen oli ensimmäinen ystävänpäivä vuosiin, kun voin rehellisesti sanoa, etten kaivannut mitään tai ketään. Halasin omaa perhettäni ja ajattelin että siinä on tarpeeksi, ja loput ehdin etsiä myöhemmin. En todellakaan kaipaa elämääni mitään kulissiystävyyttä ja selkäänpuukottajia vaan aitoa oikeaa elämää.

Tuntuu helpottuneelta ja vapauttavalta, etten haikaile minkään ihanan epätodellisen ystävyyden perään. Se tulee jos on tullakseen.