Lue keskustelun säännöt.
avaudun vaikka nyt tänne sitten..
11.11.2009 |
Pakko jonnekin avautua..
Olen raskaana ja esikoisen saan helmikuussa.
Mies käy töissä päivät, että saadaan rahaa jostakin, kun itse en oikein voi tehdä mitään ainaisten vaivojen takia.
Hän jopa on ylitöissä että tulee ylimääräistä rahaa jostain.
Itseä kuitenkin harmittaa välillä vähän kaikki..en tiedä liekkö masennusta tämä, mutta itselläni ei ole kavereita oikein tällä paikkakunnalla ja on noita paniikkikohtauksia jos lähden pihalle viilettelemään ja näen ihmisiä. Siispä vietän aikaani aika paljon neljän seinän sisässä.
Päivittäin tulee katseltua pihalle ja ihan alan vaan itkemään.
Ei ole niin ketään kuka voisi tulla käymään päiväkahvilla ja jutella asioista naamatusten.
Mulla on niin paha olla etten tiijä miten saan tätä purettua pois.
Miehelleni olen sanonut asiasta ja ollaan keskusteltu ja hän onkin kaikki vapaa ajat minun kanssani, mutta kun ovi käy ja hän menee töihin niin tulee kauhean yksinäinen olo.
Mielialat vaihtelee raskauden aikana ja minä olen enemmän tätä vollottaja tyyppiä.
Olisi vaan niin ihana kun olisi kavereita lähellä, joiden kanssa viettää aikaa kun olen yksin..
Kiitos että sain purkaa ajatustani edes jonnekin.
Kommentit (4)
Voisitko kutsua vaikka viikonlopuiksi heitä käymään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ikävältä sun tilanne. Paniikkikohtaukset hankaloittaa varmasti aika lailla tuota sun tilannetta. Oletko puhunut neuvolassa tästä ongelmasta? Niilä voisi olla vinkkejä, vaikka valmennusryhmiä, joiden kautta tutustuu helpomin muihin tai jos sieltä pääsisit neuvolapsykologin luokse juttelemaan ja sitä kautta helpottaisi.
Entä löytyisikö sieltä jotain harrastusta, jonka voisit alottaa, jumppaa, käsitöitä tai jotain. Siinä pääsisi vähän niinkuin tekosyyn varjolla ulos niiden seinien sisäpuolelta ja samalla saattaisi löytää ystäviä.
Tsemppiä joka tapauksessa!
miehen luokse ja tuota matkaa on toiselle paikkakunnalle minne kaverit jäi niin melkein 400km ettei ne sieltä niin vaan tule..
sitten kun itse harvemmin käynyt siellä ja vanhempien luona olen ja yrittänyt tavoittaa osaa kavereista niin en tiedä liekkö he "hylänneet" minut kun aikovat tulla käymään vanhempieni luona minua tervehtimässä, mutta enpä ole sitten osaa nähnytkään.
Olen neuvolassa tuostakin sanonut että lenkeillä kävisin jos minulla olisi joku kaveri kenen kanssa voisi keskustella sun muuta, mutta siihen se keskustelu yleensä sitten jäänytkin.
Oli tällä paikkakunnalla minulla 3 kaveria, mutta he ovat muuttaneet kauemmaksi.
(yksi 250km, toinen 80km ja kolmas 30 km päähän) eikä sinne lähdetä ihan tuosta vain..
Nytkin silmät turvoksissa niin että päätäkin ihan jomottaa.
Aina yritän päivisin jotain pientä puuhaa keksiä, mutta sitten kun on sellainen hiljaisempi hetki niin tulee tunteet vaan pintaan.
puhua vaikka neuvolassa sun kokemuksista ja tunteista? Voitasko sieltä ohjata jonnekin asiantuntijalle?
Ite en ole raskaana ja asun tutulla paikkakunnalla, mutta olen muuten oireillut hyvin samalla tavalla. Pääsin YTHS:n kautta psykologille ja siitä on ollut apua. Tuntuu, että mielummin puhun jollekin vieraalle, joka osaa nähdä tilanteen eritavalla kuin vaikka mun mies, joka on ikään kuin "liian lähellä".
Voimia sinulle ja vauvalle!