Lue keskustelun säännöt.
Onko se niin, että itsereflektio on taitolaji? Tai, että jotkut eivät välttämättä opi koskaan..
26.01.2022 |
Toki on ihmisiä, joille on vaikeaa tutkiskella itseään. Toiset sanovat, että se on jopa mahdottomuus toisille.
Jotkut ovat taas sitä mieltä, että turhaa ja kallonkutistaja-meininkiä tai liian "filosofista".
Tällaisia olen kuullut esimerkiksi kun olen halunnut keskustella asioista pintaa syvemmältä, lähinnä ihmiset ovat saattaneet katsoa oudosti, nauraa tai puhua pilkkaavaan sävyyn "filosofisti-Maija paikalla".
Vaikka vain on yrittänyt avata tapahtumia asioita kauaskatsoisemmin taakse-ja eteenpäin.
En oikeastaan viihtynyt sitten tällaisten ihmisten kanssa.
Kehittyykö taidot kuitenkin vanhemmiten? Ilmeisesti hyvin yksilöllistä, vai onko? Mitä sanot vaikka itsestäsi?
Kommentit (15)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille ei niitä pahemmin tule... On opittu malli, että itseään pitää ajatella ensisijaisesti ja ettei omassa toiminnassa ole väärää, jos kokee jollain tavalla hyötyvänsä... että vahvemmat lyövät heikommat.
Ihmiset ovat hyvin erilaisia siltä osin. Esim narstinen persoonallisuushäiriö menee käsi kädessä itsereflektion kanssa. Aleksitymia. Sosiopatia. Autismi. Erilailla kaikki. Mutta itse asiasta sanoisin, koita löytää ihmisiä jotka tykkäisivät jutella kanssasi noista aiheista. Kaikista ei ole juttukumppaniksi filosofisiin mietintöihin, jotkut tykkää.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat hyvin erilaisia siltä osin. Esim narstinen persoonallisuushäiriö menee käsi kädessä itsereflektion kanssa. Aleksitymia. Sosiopatia. Autismi. Erilailla kaikki. Mutta itse asiasta sanoisin, koita löytää ihmisiä jotka tykkäisivät jutella kanssasi noista aiheista. Kaikista ei ole juttukumppaniksi filosofisiin mietintöihin, jotkut tykkää.
Tarkoitin: itsereflektion puutteen, tietenkin.
Veikkaan ettei jotku tiedä tai ole koskaan huomioinu tuollaista mahdollisuutta. Joillaki saattaa taas herättää välitöntä vastustusta, jonka syytä tarvis mietiskellä ennen ku pääsee aloittaan. Jotku ihmiset menee automaatilla päivästä toiseen. Mulla koko homman tajuaminen alko 18-vuotiaana huonossa parisuhteessa, jossa riideltiin aika useasti. Aluks olin sitä mieltä että kaikki on toisen vikaa, mutta aloin siinä sitten observoimaan omaa käytöstä ja se oli todella antoisaa. Päätin että haluan olla parempi ihminen ihan sen toisen osapuolen vuoksi. Sitten siinä kävi niin että olin kuulemma muuttunut aivan eri ihmiseksi kuin aluksi joten ero tuli. Tuo oli todella herättävä ihmissuhde, johon sai heijastaa omia epäkohtia ja työskennellä niiden kanssa. Nyt 20-vuotiaana saan kehittyä ja olla se parempi ihminen uuden ihmisen kanssa. Välillä tuntuu että oon paikallaan, mutta sitten taas huomaa asioita missä on kehittynyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat hyvin erilaisia siltä osin. Esim narstinen persoonallisuushäiriö menee käsi kädessä itsereflektion kanssa. Aleksitymia. Sosiopatia. Autismi. Erilailla kaikki. Mutta itse asiasta sanoisin, koita löytää ihmisiä jotka tykkäisivät jutella kanssasi noista aiheista. Kaikista ei ole juttukumppaniksi filosofisiin mietintöihin, jotkut tykkää.
Tarkoitin: itsereflektion puutteen, tietenkin.
Huomasin itessä narsistisia ja psykopatisia piirteitä, otin ne vastaan ja hyväksyin, aloin työstään niitä. En toki maailman sairaalloisin narsisti ollu, mutta ihmissuhteen jälkeen jossa toisella oli vahva narsismi, niitä narsistisia piirteitä löytyy myös itsestä, koska niitä käytetään siinä suhteessa selviytymiskeinona.
"Oot hyvä just tuollaisena" on samaan aikaan hyvä ja haitallinen sanonta. Kaikki ovat hyviä omana itsenään, sellaisena kuin just nyt on, mutta tuntuu että sillä voi myös pakoilla itsensä kehittämistä. Voi olla käsitys, että itsessä ja omassa käytöksessä ei ole mitään vikaa, joka on monesti melkoisen rajoittava ja haitallinen uskomus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos, loistavia pointteja vastaajilta.
Parhaimmillaan juuri vaikeat kokemukset muodostavat sitä voimaa ja individualismia ihmisen polulla. Itsekin juuri niiden kautta olen alkanut ymmärtämään itseäni, toimintaani, roolejani eri ihmisten kanssa. Joskus olen kokenut jopa todella rauhallisia tiloja sisimässäni, jopa jonkinlaiseksi zen-tilan kaltaiseksi voisin sitä kuvailla.
Tuskaisimmat kaudet ovat kliseisesti tuoneet itselleni myöhemmin valoa tuottavaa voimaa joksikin aikaa, taas seuraavaa kriisiä.
Henkinen kasvu alkoi löytymään siinä vaiheessa itselläni myös kun olin väkivaltaisessa suhteessa nuorena.
Se veti niin pohjalle ja kun siitä selvisin, aloin rakentamaan elämääni aivan uudessa ympäristössä yksin, jättäen lähes kaiken vanhan taakseni. Se oli sellainen oppipolku mutta edelleen elän aika ajoin syvissä vesissä mutta yleensä siihen johtaa aika, jolloin en ole kuunnellut itseäni vaan mennyt väkisin kohti jotain sellaista, joka vaikutti jo alusta asti kyseenalaiselta tai epämiellyttävältä.
Olen hyväksynyt, että tämä kestää varmasti koko elämäni. Nämä synkät kaudet, jolloin tuntuu ettei pääse mihinkään tai, että taantuu huomattavasti kehityksessään. Niin sen kai pitääkin mennä.
Tärkein oppi on ollut kuitenkin tähän asti se, että intuitotaan tulisi kuunnella, sen "aistin" voi myös kadottaa nopeasti jos sitä ei huomioi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki eivät vain halua katsoa totuutta silmiin paitsi joskus liian myöhään. Inhimillistä sekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluaa pystyä introspektioon, täytyy haluta vastaanottaa/nähä itsessään virheitä. Se ei oo mieluisaa, varsinkaan aluksi, ego ei tykkää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
itse erektio on taitolaji...
Ei ole
Jokaiselle tekisi ihan hyvää reflektoida itseään ja ympäristöään. Tosi monet sortuu valehtelemaan erityisesti itselleen mistä seuraa väistämättä masennusta.