Näytän inhottavalta

Peilissä vai valokuvassa?

Vierailija kirjoitti:

Peilissä vai valokuvassa?

Sekä että. Näytän ihan hirveältä, piirteet vinksallaan eivätkä mitkään piirteet naamassani sovi yhtään. Kaikki joko liian suurta (otsa, leukaperät) tai liian pientä (silmät).

Samoin. Rypyt ovat syventyneet koronan aikana, hiukset ohentuneet. Stressi. Hirveän tunkkaisen ja ruman näköinen. Lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko, kun joutunut kökkimään eristyksissä.

Vierailija kirjoitti:

Samoin. Rypyt ovat syventyneet koronan aikana, hiukset ohentuneet. Stressi. Hirveän tunkkaisen ja ruman näköinen. Lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelko, kun joutunut kökkimään eristyksissä.

Minulla on varmaan nuo samat jutut. Kai tätä rumuutta voisi sietää vanhenemisen oheistuotteena, mutta kun en ollut kivan näköinen edes nuorena.

- ap

Oletko kokenut aina näin, vai onko tämä fiilis tullut hiljattain? Entä onko sulla joskus hetkiä, että koet toisin?

Laita kuva niin me tuomitaan.

Sama. Vanheneminen is a bitch.

Elämä on epäreilua

Maski vaan naamalle.

Vierailija kirjoitti:

Oletko kokenut aina näin, vai onko tämä fiilis tullut hiljattain? Entä onko sulla joskus hetkiä, että koet toisin?

Nuoresta asti on ollut näin. Hetkittäin tunnen olevani ihan ok, tai että riitän itselleni, mutta itseinho tulee aina takaisin. Salaa olen iloinnut siitä, että julkisilla paikoilla saa käyttää maskia.

- ap

Sama. Viikonloppuna on yhdet juhlat ja sovitin tänään juhlavaatteita. Näytin ihan hirveältä. En ole ylipainoinen vaan semmonen ”laiha läski”. Naama on kuin petolinnun perse. Oli jo nuorena, mutta näin nelikymppisenä vielä hirveempi. Hävettää katsoa itseä peilistä ja kuvista.

Niin minäkin. Olen ilmeisesti vielä rumempi kuin luulin. Osasyynä varmasti on lievä ylipaino. Uskoisin että kevyempänä näyttäisin paremmalta. Siitä huolimatta minulla on iso nenä ja ehkä vähän kolhot piirteet. Parisuhdetta en taida saada enää tämän ikäisenä ja näillä spekseillä.

Kiitos kaikille viesteistä. Minä itse asiassa seurustelin jokin aika sitten, ja mies kehui ulkonäköäni. Suhde kuitenkin kaatui minun epävarmuuteeni. Tuntuu, etten voi antaa kenenkään katsoa kasvojani lähietäisyydeltä, koska näytän niin kauhealta. Parisuhteessa joutuu aina niin haavoittuvaan asemaan.

- ap

Ei sun ulkokuorella oo väliä, sun sisäinen kauneus on tärkeämpää

UwU kirjoitti:

Ei sun ulkokuorella oo väliä, sun sisäinen kauneus on tärkeämpää

Mitä se sisäinen kauneus edes on?

- ap

Halusin tulla pureksimaan asiaa vielä vähän, koska olen itsekin kärsinyt itseinhosta paljon, ja no... aloituksesi kosketti!

Tänäpäivänä harmittaa sen pienen tytön puolesta joka jo niin varhain näki kaiken vain virheinä, kuten kalpean ihon, isot hampaat ja tummat silmänaluset, enkä sitä hauskaa virnistystä, kalpealta iholta erottuvia pisamia ja syvää katsetta minkä nyt nään kuvista. Siksi en halua että kukaan joutuu nyt itkemään jossain tuolla, että kaikki on mittasuhteita myöten väärin. Siitä syystä, seuraa romaani. Ne jotka ei jaksa lukea tekstejä menköön lukemaan twiittejä tai muropaketin kylkeä. :D

Mutta sanomani piti, että kun sulla kuitenkin on näitä hetkiä, joissa pystyt katsomaan itseäsi armollisesti, niin muista että nekin on sun havaintoja samasta henkilöstä, sinusta. Ja koska tunteena itseinho on niin voimakas, suosittelen reiluuden nimissä jo ihan vastapainoksikin palaamaan mielessä näihin pilkahduksiin silloin, kun omat arvostelut täyttävät mielesi.

Lähdetään siitä, että ihminen ei katso itseään täysin objektiivisesti vaikka yrittäisikin. Me ei nähdä kokonaisuutta, koska me ei voida nähdä itseämme sellaisesta lähtökohdasta, joka ei olisi toiveiden, vertailun ja riittämättömyyden värittämiä. Oikeastaan myöskään muiden katse ei ole täysin objektiivinen, eli en tarkoita että sen paremmin koulukiusaajankaan tai trollin vihamielinen arvio meidän naamakertoimesta olisi objektiivinen: tai toisaalta läheisen ylitsevuotava kehukaan meidän oikeasti hassun näköisestä uudesta paidasta. Mutta tarkoitan, että itseämme kohtaan katseemme on kaikista värittynein.

->

Tällä en yritä väittää, että oikeasti näet väärin ja silmäsi ovatkin keskimääräistä isommat, vaikka sekin on toki mahdollista. Ihan varmasti meillä kaikilla on itsessämme kohtia joita haluttaisiin muuttaa niin paljon, että se kirvelee käsinkosketeltavasti. Jopa niillä median kauneusihanteisiin yltävillä malleilla - väitän, että varsinkin heillä on vaikeuksia katsoa itseään objektiivisesti.

Mutta se mitä yritän sanoa pitkän kaavan kautta, on se että tämä elämä olisi ihan helvettiä jos ei koskaan ajattele itsestään mitään hyvää vaan ainoa mitä sanoo itelleen, on negatiivista. Siis itsestään, siitä se tyyppi kuka elää ja kokee kaiken mitä elämässä tapahtuu.

Sullakin on lupa nauttia elämästäsi ja itsestäsi. Mutta se ei onnistu jos jatkat itsesi inhoamista. Se jo että kuitenkin kirjoitit tänne, viittaa siihen suuntaan että jokin osa sussa kyllä vastustaa ajatustan että oisit muka kokonaan vääränlainen. Nimittäin ainoa mikä on nyt tärkeä havainto on se, että ihan sama mikä fyysinen todellisuus on, niin itseinhossa on aina nyös tulkintaa mukana. Luultavasti tiedät itsekin ettei sun minäkuva ole ihan rehellinen, ei edes "raa'n rehellinen". Se on täynnä tulkintaa. Esim silmät voivat olla kyllä pienemmät, mutta sinun rulkintasi on että näytät inhottavalta.

Mutta muistat pilkahduksia kun oot ajatellut olevasi edes ihan ok. Ne on niitä pieniä hetkiä, joita seuraamalla pystyy näkemään itsensä objektiivisemmin, johon siis sisältyy myös ne hyvät puolet. Kukaan ei oo yhtä syvällä sun kasvojen symmetrian analyysissa kuin sinä, mutta jo se miten luonnehdit mittasuhteita kertoo, että arvioit vaan osasia itsestäsi irrallaan kokonaisuudesta. En yritä väittää asioita toisiksi, varmasti sulla on just sen värinen tukka yms yms, mikä on - mutta väitän ettet näe kokonaisuutta, vaan nostat osia ja armoton minäkuva etsii niistä virheitä.

Mulla ne positiiviset häivähdykset itestä on ollu vaikka pakkasen värjäämät punaiset posket, pestyt hiukset tai ne valokuvat vuosikymmenten ajalta, kun on jälkikäteen osannut katsoa itseään kuin eri ihmisenä. Ja nyt kun arvioin nykyhetkistä minää, koitan muistaa aina kun koen itseinhoa, että taas luultavasti vuosikymmenien päästä mietin et miksi olin niin ankara ja murehdin, kun nythän mulla vasta iso ryppy onkin sen tilalla. Eli milloin oikein nautin, jos en X vuotta sitten enkä tänään? Niinpä.

Eli nyt on aika tehdä muutama uudistus: mahdolliset sometilit ja riittämättömyyttä aiheuttavat kuvastot heivataan pois arjesta. Itsekkäästi. Ei ole mikään kansalaisvelvollisuus tykätä vanhojen koulukaverien facekuvista tai selata lehdistä filtteröityjä kuvia. Eli ei altisteta jatkuvasti itseään kuvastolle, joka aiheuttaa pelkkää pahaa oloa, paineita, kateutta..

Entä mistä nautit? Teetkö asioita, joissa et mieti pätkääkään miltä näytät, vaan vaivut flow-tilaan ja teet vaan? Panosta niihin! Ois aika kohtuutonta jos ei vaikka uidessa pärskiessä sais näyttää räjähtäneeltä.

Kun huomaat ajattelevasi itsestäsi jotain ikävää, niin mieti myös, että mistä se voimakas inho tulee. Joo, se on selvä että osa ulkonäköpaineesta kumpuaa sieltä, et ole tyytyväinen johonkin tiettyyn osaan, mutta se ei ole se vastaus että mistä inho tulee. Koska inho on voimakkaampi tunne kuin tyytymättömyys. Inho on julmaa, ymmärtämätöntä, joustamatonta ja yleensä siinä on sosiaalinen ulottuvuus, vaikkei itseen kohdistuvana tunteena tulisi ajatelleeksi.

Mä tosi usein huomaan olevani kaikista itseinhoisin silloin, kun mietin jotain epäedullista tilannetta, joka aiheuttaa häpeää. Esim muutama vuosi sitten oltiin juhannussaunassa, jossa oli mulle myös entuudestaan tuntemattomia ja koin oloni tosi epämukavaksi uimapuvussa. Mielessäni kirosin tosi julmilla sanoilla itseäni, joihin ei palstan pahin incelkään pystyisi. Jälkikäteen tajusin että toki, vaikka olin tyytymätön painooni ja epävarma kehosta, se varsinainen voimakas inho onkin sieltä sosiaalisesta tilanteesta lähtöisin: minua hävettää miltä näytän muiden silmissä, vaikka itseäni melkein hirvitti miten ajattelin itsestäni. Sen tunnistaminen on jälkikäteen helpottanut oloa ja auttanut keskittymään itseeni. Se sosiaalinen ulottuvuus voi olla siis vaikka sisäistetty ulkonäköpaine tai muisto kiusaajan haukuista, ei välttämättä siis fyysisesti läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ne positiiviset häivähdykset itestä on ollu vaikka pakkasen värjäämät punaiset posket, pestyt hiukset tai ne valokuvat vuosikymmenten ajalta, kun on jälkikäteen osannut katsoa itseään kuin eri ihmisenä. Ja nyt kun arvioin nykyhetkistä minää, koitan muistaa aina kun koen itseinhoa, että taas luultavasti vuosikymmenien päästä mietin et miksi olin niin ankara ja murehdin, kun nythän mulla vasta iso ryppy onkin sen tilalla. Eli milloin oikein nautin, jos en X vuotta sitten enkä tänään? Niinpä.

Eli nyt on aika tehdä muutama uudistus: mahdolliset sometilit ja riittämättömyyttä aiheuttavat kuvastot heivataan pois arjesta. Itsekkäästi. Ei ole mikään kansalaisvelvollisuus tykätä vanhojen koulukaverien facekuvista tai selata lehdistä filtteröityjä kuvia. Eli ei altisteta jatkuvasti itseään kuvastolle, joka aiheuttaa pelkkää pahaa oloa, paineita, kateutta..

Entä mistä nautit? Teetkö asioita, joissa et mieti pätkääkään miltä näytät, vaan vaivut flow-tilaan ja teet vaan? Panosta niihin! Ois aika kohtuutonta jos ei vaikka uidessa pärskiessä sais näyttää räjähtäneeltä.

Kun huomaat ajattelevasi itsestäsi jotain ikävää, niin mieti myös, että mistä se voimakas inho tulee. Joo, se on selvä että osa ulkonäköpaineesta kumpuaa sieltä, et ole tyytyväinen johonkin tiettyyn osaan, mutta se ei ole se vastaus että mistä inho tulee. Koska inho on voimakkaampi tunne kuin tyytymättömyys. Inho on julmaa, ymmärtämätöntä, joustamatonta ja yleensä siinä on sosiaalinen ulottuvuus, vaikkei itseen kohdistuvana tunteena tulisi ajatelleeksi.

Mä tosi usein huomaan olevani kaikista itseinhoisin silloin, kun mietin jotain epäedullista tilannetta, joka aiheuttaa häpeää. Esim muutama vuosi sitten oltiin juhannussaunassa, jossa oli mulle myös entuudestaan tuntemattomia ja koin oloni tosi epämukavaksi uimapuvussa. Mielessäni kirosin tosi julmilla sanoilla itseäni, joihin ei palstan pahin incelkään pystyisi. Jälkikäteen tajusin että toki, vaikka olin tyytymätön painooni ja epävarma kehosta, se varsinainen voimakas inho onkin sieltä sosiaalisesta tilanteesta lähtöisin: minua hävettää miltä näytän muiden silmissä, vaikka itseäni melkein hirvitti miten ajattelin itsestäni. Sen tunnistaminen on jälkikäteen helpottanut oloa ja auttanut keskittymään itseeni. Se sosiaalinen ulottuvuus voi olla siis vaikka sisäistetty ulkonäköpaine tai muisto kiusaajan haukuista, ei välttämättä siis fyysisesti läsnä.

Mitä pahaa kalpeudessa muka on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ne positiiviset häivähdykset itestä on ollu vaikka pakkasen värjäämät punaiset posket, pestyt hiukset tai ne valokuvat vuosikymmenten ajalta, kun on jälkikäteen osannut katsoa itseään kuin eri ihmisenä. Ja nyt kun arvioin nykyhetkistä minää, koitan muistaa aina kun koen itseinhoa, että taas luultavasti vuosikymmenien päästä mietin et miksi olin niin ankara ja murehdin, kun nythän mulla vasta iso ryppy onkin sen tilalla. Eli milloin oikein nautin, jos en X vuotta sitten enkä tänään? Niinpä.

Eli nyt on aika tehdä muutama uudistus: mahdolliset sometilit ja riittämättömyyttä aiheuttavat kuvastot heivataan pois arjesta. Itsekkäästi. Ei ole mikään kansalaisvelvollisuus tykätä vanhojen koulukaverien facekuvista tai selata lehdistä filtteröityjä kuvia. Eli ei altisteta jatkuvasti itseään kuvastolle, joka aiheuttaa pelkkää pahaa oloa, paineita, kateutta..

Entä mistä nautit? Teetkö asioita, joissa et mieti pätkääkään miltä näytät, vaan vaivut flow-tilaan ja teet vaan? Panosta niihin! Ois aika kohtuutonta jos ei vaikka uidessa pärskiessä sais näyttää räjähtäneeltä.

Kun huomaat ajattelevasi itsestäsi jotain ikävää, niin mieti myös, että mistä se voimakas inho tulee. Joo, se on selvä että osa ulkonäköpaineesta kumpuaa sieltä, et ole tyytyväinen johonkin tiettyyn osaan, mutta se ei ole se vastaus että mistä inho tulee. Koska inho on voimakkaampi tunne kuin tyytymättömyys. Inho on julmaa, ymmärtämätöntä, joustamatonta ja yleensä siinä on sosiaalinen ulottuvuus, vaikkei itseen kohdistuvana tunteena tulisi ajatelleeksi.

Mä tosi usein huomaan olevani kaikista itseinhoisin silloin, kun mietin jotain epäedullista tilannetta, joka aiheuttaa häpeää. Esim muutama vuosi sitten oltiin juhannussaunassa, jossa oli mulle myös entuudestaan tuntemattomia ja koin oloni tosi epämukavaksi uimapuvussa. Mielessäni kirosin tosi julmilla sanoilla itseäni, joihin ei palstan pahin incelkään pystyisi. Jälkikäteen tajusin että toki, vaikka olin tyytymätön painooni ja epävarma kehosta, se varsinainen voimakas inho onkin sieltä sosiaalisesta tilanteesta lähtöisin: minua hävettää miltä näytän muiden silmissä, vaikka itseäni melkein hirvitti miten ajattelin itsestäni. Sen tunnistaminen on jälkikäteen helpottanut oloa ja auttanut keskittymään itseeni. Se sosiaalinen ulottuvuus voi olla siis vaikka sisäistetty ulkonäköpaine tai muisto kiusaajan haukuista, ei välttämättä siis fyysisesti läsnä.

Mitä pahaa kalpeudessa muka on?

No ei niin mitään oikeasti, se on vaan piirre siinä missä mikä tahansa muukin. Ja sehän tuon kirjoituksen pointti nimenomaan olikin että sillon kun ihminen kokee itseinhoa, ei osaa katsoa itseään edes neutraalisti vaan näkee vain virheitä. Sitä en tiedä miksi se sitten erityisesti pienenä ylipäätään tuntui virheeltä - kai se jotenkin johtui siitä, että koin itseni yleisesti huonoksi ja yhdistin siihen kaikki piirteeni, kuten nyt vaikka kalpeuden. Koin näyttäväni helposti huonovointisen näköiseltä. Mutta joku yksittäinen piirre ei ollut kirjoituksen pointti, vaan päin vastoin se tapa millä itseään ja niitä piirteitään katsoo..