Erolapset, mitä haittaa sinulle oli vanhempiesi erosta?

Aikaa yhdessä perheenä oman isäni kanssa en muista. Yhteydessä ollaan oltu ja siellä vierailen, mutta isäni on jäänyt vähän etäiseksi. Olin 3 vee kun erosivat.



Äitini meni myöhemmin uudelleen naimisiin ja se liitto päättyi n. 5 vuoden jälkeen miehen väkivaltaisuuden ja alkoholismin vuoksi. Silloin eroaminen oli kyllä täysin paras ratkaisu. Pikkuveljeni käy nyt aikuisena miehenä terapiassa, kun hän käy läpi tapausta, jonka oli todistamassa 4 vuoden iässä. Hänen isänsä kuristi äitiämme ja äiti pelastui ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli autonavaimet taskussa, jolla sai raavittua miestä. Tällainen oli arkipäivää meillä.



Itse en ole koskaan kokenut isäni kotia kodikseni. Uusi vaimo on yhäkin hankala minua kohtaan. Jossain vaiheessa isä yritti joka kerta vierailulla suostutella minua asumaan heille. Se oli hirveän ahdistavaa. Myöhemmin on tuntunut pahalle, että isällä on niin hyvät välit uuden liiton lasten kanssa, mutta minulle hän soittelee harvoin.



Tästä vois kirjoittaa esseen :) Mutta jokainen kokee asian erilailla ja on tilanteita missä ero on ainoa ratkaisu ja toisinaan on parempi yrittää vielä.

Oma isäni lähti toisen naisen matkaan kun olin 9-vuotias. Aluksi kävin heillä joka toinen viikonloppu, sitä kesti kaksi vuotta ja sitten se loppui. Minulla ja isälläni ei oikein ole minkäänlaista suhdetta, hän on minulle isä vain verellisesti.



Tämä nyt ei johtunut pelkästään vanhempieni erosta vaan isä on aina ollut sellainen. En muista hänestä melkein mitään edes siltä ajalta kun oli vielä kotona, ainoastaan viinan hajun. Koskaan hän ei ole osallistunut kasvattamiseeni. Eron myötä poissaolo vahvistui, jäin äitini luokse ja isä sai mennä ja olla.



Toisaalta kasvoin kyllä hyvin ilman alkoholisoitunutta isääni, huusi ja heitteli paljon tavaroita. Mutta huono puoli oli tosiaan tuo välien viileneminen, nykyään näemme pari kertaa vuodessa. Isää ei kerta kaikkiaan kiinnostanut enää nähdä minua, vaikkei ole hankkinut uusia lapsia äidistä eroamisen jälkeen. Lähinnä tämä oli isän valinta, ei halunnut nähdä tai jutella, kysellä kuulumisia. Niinpä en koskaan saa tietää millaista on oikea isä-tytär-suhde. Ero + isän välinpitämättömyys = emme tunne toisiamme lainkaan.

taakse toiseen kaupunkiin jäi tuttu koulu, ympäristö ja kaverit. Uuteen sopeutuminen oli tosi vaikeaa, kun jo kolmasluokkalaisilla (!) oli jo omat piirit ja tutut jutut ja mulla olikin seuraavat 5 vuotta enemmän tai vähemmän ulkopuolinen olo koulussa.



Itse ero oli tosi hyvä juttu, mutta sen sivuseurauksena tullut muutto oli kamalinta mitä minulle on tapahtunut. Vaikka nyt 20 vuotta myöhemmin voin sanoa, että mikä ei tapa se vahvistaa, oli muutolla, ulkopuolisuuden tunteella, vähillä kavereilla yms todella raju vaikutus persoonaani ja loppuelämäni muotoutumiseen. Varmasti olisin erilainen ihminen jos olisin saanut jäädä tuttuun kaveriporukaan lapsuudenystävieni keskelle.

Pahinta oli että vanhempani elivät eron jälkeen lähinnä itselleen.



Isä viihtyi enemmän ravintoloissa ja joi enemmän.



Äiti romahti ja myöhemmin kävi tansseissa ja tapasi miehiä. Löysi vakituisen miesystävän ja muutti käytännössä hänen luokseen.



Kenelläkään ei ollut aikaa minulle. Kukaan ei ollut kiinnostunut lapsista.



Asuin äitini ja isosiskoni kanssa (hänellä eri isä). Perhehelvetti ei edes rauhoittunut erosta. Vanhempieni riidat korvasi äidin ja siskon riidat.



Suhteeni äitiin katkesi entisestään ja isäni alkoholin käyttö paheni. Onneksi pääsin aikanaan muuttamaan omilleni.



Myöhemmin isäni teki itsemurhan ja äitini jäi töistä sairaseläkkeelle masennuksen takia ja söi mielialalääkkeitä.



En tiedä mitä vanhemmistani olisi tullut ilman eroa, mutta eron myötä he vain tuijottivat omaan napaansa. Perheenä yhdessä olisi ollut toivoa että minulla olisi edes ollut vanhemmat. Eron myötä niitä ei minulla enää ollut.

jätti äidin ja tuhosi perheen. Myöhemmin opin elämään isän uuden naisen kanssa, mutta äidin miesystävät ovat olleet täyttä paskaa sittemmin. Suurimmat painajaiset ovat tulleet sieltä: väkivaltaa, alkoholia ja pelkoa äidin puolesta. Onneksi äiti on nykyään yksin. Nyt aikuisiällä voin rehellisesti myöntää, että äitipuoli on hieno ja fiksu ihminen, paljon äitini yläpuolella joka sektorialla. Jos asiaa tarkastelee objektiivisesti en ihmettele, että älykäs ja menestyvä isäni vaihtoi äitini tuohon äitipuoleen. Tietysti rakastan äitiäni, mutta näen hänet myös realistisessa valossa.

en muista erosta mitään kun olen ollut silloin vielä niin pieni (vajaa 2 v). Mutta kaiken kaikkiaan koen ainakin itse, että tietynlainen perusturvallisuus on osaltani jäänyt hyvin vajaaksi kun olen menettänyt eron kautta molemmat vanhempani (pitkä tarina mutta päädyin siis lopulta etäisemmän sukulaisen hoitoon loppulapsuudekseni/-nuoruudekseni). Tämä on taas aiheuttanut monenmoista hankaluutta elämän varrella, lähinnä ihmissuhdesaralla.



Toki käytännön haitta on ollut etäinen suhde molempiin vanhempiin - sekä nuorempiin sisaruksiini. Vallankin äitiin olen rakentanut suhdetta vasta aikuisena.

1. kerralla haittaa oli siitä että äiti ja isä riitelivät pitkään elatusmaksuista, olin 15 vuotias kun menivät oikeuteen asiasta ja minä olin kivasti siinä pelinappula... :(

muuta haittaa oli se että esim ylioppilasjuhlat pidettiin kaksikertaa, isälle ja äidille omat.



2.kerralla meni välit totaalisesti äitiin. en vieläkään ole antanut hänelle anteeksi sitä että jätti isäpuoleni ja teki kaikkien elämästä taas helvettiä.

12-vuotias, kun vanhempani erosivat. Muutimme toiselle paikkakunnalle, välimatkaa isään tuli noin 400 km. Sen ikäisenä sain itse päättää milloin lähdin isäni luo. Oli kamalaa, kun tuli koulusta loma, niin täytyi pohtia lähteäkkö isän luo vai olla kotona ja kavereiden kanssa. Tämä on nyt pieni murhe, mutta näin jälkikäteen aikuisena ajateltuna oli liian suuri vastuu lapselle, siis kun isä ikävissään pyyteli luokseen, mutta olisi itse halunnut ihan vaan lomailla kotona. Teki miten teki, oli aina vähän huono omatunto.



Mielestäni surullista erossa on ollut se, että isän puolen suku on jäänyt todella etäiseksi. Ja samaten oikeastaan isä. Hän ei ole elämässäni tärkeässä roolissa, välit ovat ihan hyvät, mutta etäiset. Siihen on myös tuo välimatka osasyynä, isä ei koskaan osallistunut mihinkään juhliin, synttäreihin, rippijuhliin yms.

Kumapaankin vanhempaan välit jäi tosi etäiseksi, kun minut otettiin väliin pelinappulaksi.



Kaikki juhlat oli yhtä helvettiä, kun mun piti valita kumman luota vietetään ja toinen vanhemmistani jäi aina pois. Lopulta en viettänyt edes yo juhlia, kun en jaksanut enää sitä syyttelyä ja tappelua.



Nykyään tuo sama jatkuu meidän perheen juhlissa kun tapellaan siitä, että kuka kutsutaan, kun molempia en tietenkään omien vanhempieni mielestä voi kutsua vaan taas pitäisi valita toinen.



Vanhempieni ero pilasi NIIIN PALJON mun elämästä!!!!

Meillä kävi niin päin, että äitini lähti ja jätti meidät isälle. Minulla on aina ollut ja on edelleen huono itsetunto. Tuntuu, että en kelpaa ja pelottaa, että taas jätetään :/. Kenelle minä kelpaan, kun oma äitikin hylkäsi. Tätä korostaa myös se, että äiti otti nuorimman mukaansa ja jätti siis meidät kaksi vanhinta isälle. Olemme kasvaneet myös hyvin eriarvoisesti: äiti hemmottelee "ainokaistaan" ja meillä taas isän kanssa oli aina rahasta tiukkaa.

Eniten haittasi se, että äiti "pimahti". Pariin vuoteen äiti ei tehnyt kotitöitä. Minä ala-asteikäisenä tein lähes kaikki kotityöt. Äiti oli illat ja viikonloput etsimässä uutta miestä. Miehiä meni ja tuli. Osaa ei nähty, äiti tapasi niitä muualla. Oltiin paljon yksin kotona. Pelättiin, kun oltiin öitä yksin.



Äiti käski haukkua isän naisystävää ja olla ilkeä isälle. Tehtiin niin ja isä itki. Oli paha olla. Jos miellytti äitiä satutti isää.



Äidistä tuli entistäkin väkivaltaisempi eron seurauksena. Äiti ei myöskään antanut meille tarpeeksi ruokaa. Käski syödä koulussa paljon ja mennä sukulaisille ruoka-aikaan norkoilemaan, jos saisi siellä syödä. Äiti ei ostanut meille vaatteita, eikä maksanut harrastuksia, vaikka isä maksoi elatusmaksut. Kaikki piti aina pyytää isältä, jos jotain tahtoi. Rahasta oli aina riitaa äidin kanssa. Äiti pyysi kokoajan meitä ruinaamaan isältä lisää rahaa.

En oppinut koskaan suhtautumaan luontevasti miehiin.

En luottanut miehiin, ennen kuin monen mutkan kautta nykyiseen puolisooni.

Kannoin huolta ja otin vastuuta äidistäni aina hänen kuolemaansa asti.

Kaipasin "oikeaa perhettä" koko lapsuuteni ja nuoruuteni.

Jokin minussa meni rikki, eikä ole vieläkään eheytynyt.