Kertokaa ystävyyden päättymisestä. Miten se tapahtui ja miksi?

Minulla yksi ystävä lakkasi soittelemasta yhden tapaamisen jälkeen. Ei silloin mitään erityistä tapahtunut. Olen perheellinen ja hän ei, luulen, että se vaikutti asiaan. Toinenkin ystävä lakkasi soittelemasta yhden tapaamisen jälkeen. Olin silloin hyvin väsynyt. En ehkä sopinut hänen hienoon elämäänsä. Kolmas, jonka toivoinkin lakkaavan soittelemasta, lakkasi soittelemasta, kun olin hänelle kerran puhelimessa tyly. Ei olisi pitänyt olla, mutta olin kyllästynyt hänen pinnallisiin juttuihinsa, joista ei koskaan tullut mitään.

Erosin mieheni kanssa ja jäin suurelta osin vastuuseen lapsista ja arjen sujumisesta. Olin siis paljon siinä kiinni ja myös tosi väsynyt. Siinä vaiheessa suurin osa ystävistä hävisi. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Monen ”kadonneen” ystävän kohdalla olin itse ollut tukena elämän kriiseissä.

En jaksanut seurata enää läpi vuosikymmenien jatkuvaa draamaa ja alkoholin kanssa läträämistä, joka vain paheni vuosi vuodelta.

Tajusin ”ystävän” olevan tekemisissä vain silloin kun halusi hyötyä minusta. Annoin ystävyyden väljähtyä, en ottanut enää yhteyttä ja yhteyden ottoihin vastasin viiveellä jos lainkaan. Ei ole ikävä.

Teki useammat oharit tapaamisiin, ei vastannut viesteihin. Ei soittanut tai viestittänyt takaisin, kun soitin. Saattoi useamman kuukauden kuluttua viestittää, että on niin kiire ja olet mielessä.... Blaablaa... Jätin sitten yhteen hänen viestiinsä vastaamatta, kun oli tehnyt taas oharit ja pahoitteli viestillä. Sen jälkeen ei mitään yhteydenottoa.

Aikani siedin ilmiselvää valehtelua, ristiriitaisuuksia, vastavuoroisuuden puutetta, empatian puutetta ja sitä, että minun kuulumisiani ei koskaan edes kysytty. Sitten totesin, että eiköhän tässä ole nyt annettu ihan riittävästi mahdollisuuksia osoittaa, että arvostaa minua. Lopetin vain kyselemästä kuulumisia. Ei ole hänestäkään kuulunut. Nyt oma elämäni on selkeämpää, stressittömämpää ja tyynempää.

Viime vuonna jäi yksi pitkäaikainen ystävyys. Olimme vain kasvaneet arvoiltamme niin erilaisiksi, hän halusi puhua lähinnä töistä ja kyseli myös töistäni ja muista asioistani niin tungettelevaksi että tapaamiset alkoi olla ahdistavia. Sain jatkuvasti kokea että valintani olivat vääränlaisia. Yritin toki että puhutaan muusta, mutta ei hänen käytöksensä muuttunut. Oli myös tosi vaativa, kiukutteli jos hänen ehdotuksiinsa ei myönnytty.

Pidin tahallista hiljaisuutta, vastasin viesteihin mutta lyhyesti, ja kun hän n.vuoden päästä kysyi asiasta, sanoin että halutaan niin eri asioita ystävyydeltä että en halua enää olla yhteyksissä. Oli tuo tietenkin radikaali ratkaisu,mutta hän on niin intensiivinen että pelkkä viestien vaihto silloin tällöin ei varmasti riittäisi. On sukulaisia joiden seurassa en myöskään voi hyvin, en silti laita virallisia välinkatkaisuja ja viestittelen jotain ympäripyöreää jos he minulle viestittävät.

Olen itse ollut kerran "jättäjä" ja kerran "jätetty" ystävyyssuhteissa. 

.

Kun itse otin etäisyyttä eli tavallaan himmailin ystävyyden, kyseessä oli ihminen joka vei kaiken hapen ja tilan. Ystävyys oli tosi yksipuolista siten että hän paasasi omia asioitaan tuntitolkulla, mutta minun asiani jäivät aina ja poikkeuksetta lähes kokonaan taka-alalle. En saanut käännettyä tilannetta mitenkään järkevästi tasa-arvoisemmaksi, tasapuoliseksi, joten lopulta väsähdin ja aloin etäännyttää itseäni. Nykyisin vaihdellaan joskus niitä näitä -viestejä. 

.

Kerran olen tullut itse myös himmatuksi. Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen lähimmistä ystävistäni, joka otti etäisyyttä minuun alkaessaan seurustelemaan tyypin kanssa joka oli aivan eri kaliiperia, siis ihan eri piireistä. Ystäväni muuttui itsekin ihan toiseksi ihmiseksi sen hepun seurassa, niinkin paljon että luulin ensin sen olevan huumoria. Vaan eipä ollut. Minä jäin tuosta ystävyydestä kuin nalli kalliolle ja se otti todella kipeää ja pitkään. Joskus vaihdellaan viestejä tuonkin ystäväni kanssa, mutta hyvin harvakseltaan. Olen toipunut tuosta menetyksestä, mutta joka kerta kun ystävyyden säröistä puhutaan, tuo nousee mieleeni. 

Vierailija kirjoitti:

Teki useammat oharit tapaamisiin, ei vastannut viesteihin. Ei soittanut tai viestittänyt takaisin, kun soitin. Saattoi useamman kuukauden kuluttua viestittää, että on niin kiire ja olet mielessä.... Blaablaa... Jätin sitten yhteen hänen viestiinsä vastaamatta, kun oli tehnyt taas oharit ja pahoitteli viestillä. Sen jälkeen ei mitään yhteydenottoa.

Luultavasti ei halunnut enää jatkaa ystävyyttä, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Olen itse toiminut noin aika usein sellaisten kanssa, jotka koen tuttaviksi enkä ystäviksi eli he haluaisivat minusta enemmän kuin olen halukas antamaan. Useat näistä ovat joskus olleet läheisiä, eikä heistä sinänsä mitään pahaa sanottavaa ole. Elämä vain kulkenut liikaa eri suuntiin.

Kuka tuollaista yksipuolista ystävyyttä edes jaksaa. Toinen jaabailee vain omistaan ja käyttää toista terapeuttinaan.

Kahden pitkäaikaisen ystävän kohdalla alkoholisoituminen vaikutti niin, että ei enää kiinnostanut pitää yhteyttä. Yhen kanssa jatkuva valittaminen rahapulasta sai lopulta kyllästymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teki useammat oharit tapaamisiin, ei vastannut viesteihin. Ei soittanut tai viestittänyt takaisin, kun soitin. Saattoi useamman kuukauden kuluttua viestittää, että on niin kiire ja olet mielessä.... Blaablaa... Jätin sitten yhteen hänen viestiinsä vastaamatta, kun oli tehnyt taas oharit ja pahoitteli viestillä. Sen jälkeen ei mitään yhteydenottoa.

Luultavasti ei halunnut enää jatkaa ystävyyttä, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Olen itse toiminut noin aika usein sellaisten kanssa, jotka koen tuttaviksi enkä ystäviksi eli he haluaisivat minusta enemmän kuin olen halukas antamaan. Useat näistä ovat joskus olleet läheisiä, eikä heistä sinänsä mitään pahaa sanottavaa ole. Elämä vain kulkenut liikaa eri suuntiin.

Niin kai. Jossain vaiheessa ajattelin, että olimme parhaat ystävät. Ei sitten oltukaan.

Tutustuttiin työpaikalla, meistä tuli todella läheisiä. Hengailtiin vapaa-ajalla paljon, viestiteltiin, soiteltiin, biletettiin ja jaettiin salaisuutemme toisillemme.

Sitten minä sain vakipaikan, hän ei ja hänen työsuhteensa päättyi. Toivoin, että pysyisimme ystävinä, mutta minusta tuntui, ettei ystäväni enää halunnut olla kanssani. Sanoin ”kai me pysymme vielä ystävinä?” ja vaistosin jo silloin, ettei kaikki ollut enää kuten ennen.

Lopulta kumpikaan ei enää viestitellyt. Laskeutui täysi hiljaisuus. Laitoin jossain vaiheessa viestiä, että on ikävä, mutta hän vain luki viestin eikä vastannut. Whatsappissa hänen kuvansa poistui näkyvistä, eli varmaan poisti/esti mun numeron.

Näimme kaupungilla n. vuosi erkaantumisen jälkeen. Katseemme kohtasivat, mutta hän kääntyi äkisti toiseen suuntaan. Emme edes moikanneet.

Seurataan vielä toisiamme Instagramissa. Viimeksi ollaan puhuttu v. 2019 ja mietin yritänkö vielä kerran? Kai hän olisi lakannut seuraamasta minua Instassa jos ei voisi sietää minua?

En ymmärrä. Meillä oli niin hauskaa yhdessä. Hirveä ikävä.

Päihteet ja huonot miessuhteet veivät kaveria aivan liikaa. Oli myös elämäntapatyötön ja lopulta kaveruus meni siihen, että hän otti yhteyttä vain kun tarvitsi massia. Heippa ja hyvästi, ei oo ikävä.

Tavattiin ystävän kanssa joka asuu eri paikkakunnalla, ja hän oli tosi vaisu ja innottoman oloinen. Ajattelin että on vaan väsynyt, mutta hän oli taas tehnyt yhdet oharit ennen sitä, joten aloin vähän ihmetellä mistä on oikeasti kysymys. Ei tuntunut jaksavan keskustella ollenkaan, ja minusta alkoi tuntua että parempi jos lähden tästä pian kotiin. Hän tekee raskasta työtä joten ajattelin että ehkä hänellä oli ollut vaikea päivä.

Seuraavaa tapaamista oli jotenkin vaikea sopia koska hänellä oli muuta, mutta niin oli minullakin kun olin aloittanut uuden työn. Saatiin kuitenkin sovittua tapaaminen, mutta hän vastasi viesteihinkin joissa sovittiin siitä jollain yhdellä sanalla, kun aiemmin oltiin viestitelty enemmän. Sen takia en oikein viitsinyt viestitellä hänelle mitään siinä välissä.

Sitten näimme kuitenkin myöhemmin ja tapaamisessa oli vähän kireä sävy. Hän sanoi pari vähän ikävältä kalskahtavaa kommenttiakin joissa vähän niinkun piikitteli minua. Mutta periaatteessa ne saattoi olla vaan hänen mielipiteitään eikä asioita mistä loukkaantua, joten jätin ne omaan arvoonsa. Seuraavaa tapaamista ei kuitenkaan koskaan sovittu, laitoin vielä jonkun viestin mutta vastaanotto oli kylmä. 

En suoraan sanoen ymmärrä mitä tapahtui. Ystävyys oli jatkunut vuosikymmeniä tässä vaiheessa. 

Kaveri halusi nähdä vain biletyksen merkeissä ja oli silloin aivan sekaisin. Veti hirveään känniin itsensä, piti AINA löytää miesseuraa, joka maksaisi juomat ja baarin jälkeiset ruuat. Se koko ilta meni pilalle siinä kun kaveri metsästi sopivaa miestä höynäytettäväksi.

Koitimme tavata myös selvinpäin, mutta en saanut kunnon yhteyttä. Kaveri ei osannut kommunikoida selvinpäin, eikä meillä ollut oikein mitään yhteistä.

Viimeinen pisara oli, kun hänellä kuvioihin tuli alkoholin lisäksi huumeet. Estin hänen yhteystietonsa.

Mistähän löytäisi uusia, samanhenkisiä ystäviä näin lähemmäs kolmikymppisenä?

Jäi kiinni suoraan rysän vai pitäisikö sanoa pesän päältä panemassa silloista tyttöystävääni.

Mulla ennnen läheisiä ystävyyksiä on laantunut näihin (eli siis ollaan vielä useampien kanssa puheyhteyksissä, kuullaan/nähdään max 1-2krt/vuosi):

a) Hyvin erillaiset elämäntilanteet. Rakas ystävä hankki suurperheen ja katosi elämästäni noin 6 vuodeksi. Toivotellaan synttäri ja uuden vuoden toivotukset edelleen mutta eletään täysin erillaista elämää eikä arjessa kohdata millään tasolla. Myös kummallakin on omat, täysin erillaiset vaikeudet elämässään. Emme kohtaa enää henkisellä tasolla.

b) Minusta tuli parille ystävälle terapeutti, en jaksanut.

c) Oma elämä on välillä ollut rankkaa, enkä ole jaksanut pitää ystäviin yhteyttä. Jokunen tipahti pois elämästä tästä syystä kun en jaksanut tavata ja viestitellä koko ajan. Nyt olen oppinut sanomaan suoraan että minulla on rankkaa, olen stressaantunut ja huonoa seuraa enkä jaksa nähdä. Palataan asiaan myöhemmin. On toiminut joissakin ystävyyssuhteissa, yleensä ihmiset ymmärtävät kun sanoo suoraan.

Minulla on toistunut monta kertaa kuvio, joissa kaveri on ottanut liikaa tilaa elämässäni ja alkanut ohjailla ja määräillä minua. Sitten se määräily on alkanut ärsyttää ja tukahduttaa, mutta se on päässyt niin pitkälle että ei ole ollut enää mahdollista pitää mitään kehityskeskustelua vaan olen päätynyt katkaisemaan ystävyyden. Tai olen aika varma, että ko. henkilöt olisivat loukkaantuneet totuudesta kuitenkin, tai antaneet minulle jotain "kehittävää" palautetta joka olisi vaatinut koko persoonan muutosta, joten lopputulos olisi sitten kuitenkin ollut ystävyyden loppuminen.

Joskus pohdin, olisiko pitänyt olla suora mutta toisaalta näen, että ei kumpikaan osapuoli olisi muuttunut. Lopettamalla kumpikin on saanut jatkaa elämäänsä omana itsenään.