Kertokaa ystävyyden päättymisestä. Miten se tapahtui ja miksi?

Melko uusi ystävä, ja ystävyys syveni melko nopeasti. Vähitellen huomasin, että olin hänen likaämpärinsä. Älyttömän pitkiä viestejä ja itsestä jauhamista, yhtäkkisiä viestejä, että nyt pitää tulla Teamsiin chattiin koska muuten hänen päänsä halkeaa (asuimme eri paikkakunnilla). Kun laitoin itse hänelle viestiä, kertoilin tapahtumista ja ajatuksistani, hän ei vastannut välttämättä mitään tai hyvin lyhyesti - ilmeisesti koska aihe ei koskenut häntä.

Tavatessa heitteli välillä piikikkäitä kateellisia kommentteja. Iso äänekäs nauru ja tyhmää ylipuhetta siitä, miten ihanaparasmussukkakaveri minä olin, mutta puhui kuitenkin aina vain itsestään. Loputtomasti. Kova somettamaan kliseisiä kuvia itsestään, vaikka ketään ei oikein enää edes kiinnosta.

Totesin, että eiköhän tämä ollut tässä ja lakkasin vastaamasta likaämpäri-viesteihin tai vastasin niihin todella lyhyesti. Ei kysellyt mitään, löysi varmaan toisen "bestiksen" eli likaämpäriuhrin.

Tämän kyseisen ystävän kautta tutustuin nykyiseen mieheeni. (tämän ystävän olen tuntenut jo vuosia ennen tätä) Itseäni ei aluski kiinnostanut nykyinen mieheni juurikaan, mutta tämä ystäväni sekä hänen miehensä vähän niinku kannusti, että tutustuisin edes tähän tyyppiin. Tutustuin, ihastuin ja rakastuin. Aluksi ystäväni tuntui olevan tosi onnellinen puolestani, mutta jotenkin hänen suhtautumisensa muuttui, kun alkuhankaluuden jälkeen meidän parisuhde nousi ihan uuteen tasoon ja olimme todella onnellisia. Rupesin yhtäkkiä huomaamaan kuinka hän kritisoi minulle miestäni kaikista ihan pikku asioista. Esim .siitä kuinka paljon mieheni teki töitä (hänen miehensä teki myös paljon töitä). Olin todella paljon kuunnellut ystävääni kun hän oli kertonut suhteensa ongelmista ja sen käsityksen perusteella en olut hänen miehensä mikään suurin fani.

Siinä kohtaa kun ystäväni alkoi syyttää miestäni minun pettämisestä yms(hän ei edes tunne miestäni) minä sanoin takaisin. Enkä sanonut mitään pahasti. Vain siitä kuinka pahalta minusta hänen syytöksesä tuntui ja, että en minäkään ole hänen miehensä mikään fani, mutta en sano sitä koska uskon hänen aikuisena itse tietävän paremmin eikä se ole minun asiani. Olen tietty tukena ja kuuntelen ja sanon oman mielipiteeni jos sitä kysyt, mutta en ala neuvomaan kenen kanssa sinun pitäisi olla. Jos olet onnellinen hänen kanssa niin olen siitä onnellinen. 

Hän vastasi siihen vain jotain, että ei mun pidäkkään ymmärtää hänen suhdettaan ja sen jälkeen ei mitään vastausta. Minua harmitti ja yritin vähän jatkaa sitä keskutelua, mutta turhaan. Annoin hänen olla ja pölyn laskeutua. Otin häneen yhteyttä kun tarvitsin jotain tavaroita mitä minulla oli hänelle jäänyt. Samalla otin häneltä vara-avaimeni pois, koska hän reissaa paljon niin ajattelin sen olevan järkevämpää antaa jollekkin sellaiselle joka on tavoitettavissa paremmin. Sen jälkeen emme ole puhuneet tai nähneet. Tietyllä tavalla koin, että minun piti tehdä valinta parhaan ystävän ja parisuhteen välillä. Tuntui, että molempia en voinut saada. Asiasta on noin puoli vuotta ja koen, että hyvä näin. Ei se silti poista sitä faktaa, että välillä hän nousee mieleeni ja silloin tulee tosi haikea ja surullinen olo.

Upp

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan lämmittänyt uudelleen ystävyyttä, joka oli katkolla?

Ei kannata.

Ei niin, se menee vain huonommaksi ja joutuu heikompaan asemaan, jos pitää hyvitellä vuosien takaisia vääryyksiä aina vaan.

Olen joskus yrittänyt, mutta se on kuin väljähtynyt parisuhde tai siitä vain tuntee kuinka se alkuperäinen ystävyyden aloittanut kipinä on poissa. Motivaatio puuttuu. Vaatisi "työtä" mutta kun enää ei halua sitä lopputulosta eli ystävyyttä niin kuin ennen. Ja kun ystävyyteen ei sido lapset eikä asuntolaina niin miksi sitten kitua?

Itselle hyvä indikaattori lopettaa ihmissuhde on ainakin se, että syystä tai toisesta joutuu jatkuvasti tuntemaan olonsa väärinymmärretyksi. En tarvitse isoa määrää pinnallisia kaverisuhteita, muutama erittäin läheinen ystävä riittää mainiosti. Minulle on tärkeää rehellisyys, luottamus ja vastavuoroisuus.

Minua alkoi ärsyttää ystäväni jatkuva saikutus. Olen tuntenut hänet noin 30 vuotta ja luulen, että hän on aina tehnyt vuodessa korkeintaan 3-4 kuukautta töitä. Loput oli saikkuja tai vuosiloma. Olimme 90-luvulla vuoden verran samassa työpaikassa, johon minä olin hänet järjestänyt reskontranhoitajan äitiysloman sijaiseksi. Hän ei koko aikana oppinut töitään. Heti koeajan jälkeen alkoi saikuttamaan siten, että oli töissä viikon tai kaksi ja sitten useamman viikon saikulla. Kyse ei ollut mistään fyysisestä vaan aina oli joku ahdistus tai masennus meneillään. Joo, ei tarvitse tulla sanomaan, ettei kukaan sille mitään voi. Ei voi niin, mutta ei olisi tullut minun työpaikalle pilaamaan ilmapiiriä. Minä tein samaa työtä myöhemmin ja sen helpompaa työtä ei ollutkaan.

2010-luvun alussa olimme taas samassa työpaikassa erään keskisuuren kaupungin sosiaalitoimistossa. Hän sai lopputilin, koska ei oppinut kahdeksan vuoden aikana töitään ja oli suurimman osan vuotta saikulla. Vei asian ammattiliiton tuella oikeuteen mutta hävisi jutun.

Hän on saanut hyviäkin virkoja tai työpaikkoja mutta missään ei ole saanut jatkoa koeajan tai määräaikaisuuden jälkeen.

Enää en vaan jaksa hänen valitustaan työelämän kovuudesta ja siitä, miten on joka jumalan paikassa ollut työpaikkakiusaamisen uhri. No ei varmasti ole, sillä olen itse ollut kaksi kertaa samassa paikassa töissä ja tiedän, että työkavereissa ja esimiehissä ei ole mitään vikaan. Itse oli työpaikkakiusaaja jatkuvilla saikutuksillaan ja sillä, ettei missään oppinut töitään.

Kuukausi sitten kerroin hänelle kirjeessä, mitä hänen työntekotavoistaan ajattelen ja sanoin myös , että olen valmis juttelemaan asioista. Hän esti minut somessa, joten se siitä. Ei ole ikävä.

Kyllästyin ystäväni tyhmyyteen ja tylsyyteen. Tutustuimme toisiimme kauppiksessa 90- luvun alkupuolella, eikä hän silloin ollut tyhmä tai tylsä. Meillä oli aina tosi hauskaa ja koko ajan oli juteltavaa ja naurettavaa. Hänelle tuli jo kauppis-vuosina alkoholi kuvioihin ja juominen vain lisääntyi kokoajan. Huomasin, että hän joi aivan eri tavalla kuin minä. Minulle riitti se yksi tai kaksi kaljaa mutta hän joi kaksin käsin tainnoksiin saakka. Hänellä tuli masennusta ja lääkitystä lisättiin vain koko ajan. Hän kävi kyllä Kelan kuntoutuksisssa ja terapioissa vuosia mutta niistä ei ollut apua. Tätä jatkui lähes 20 vuotta. Hän hoki aina, että kyllähän minä kuitenkin työni hoidan. Ei hoitanut.  Hän joi lopulta työpaikan altaan eli sai potkut ja sen jälkeen hän vasta oli käynyt tarpeeksi pohjalla. Kun juominen loppui, niin mielenterveyslääkkeet lisääntyi. Olemme tehneet vuosittain etelänreissuja ja hän ottaa kourallisen mt-lääkkeitä aamuisin ja lisää illalla. Tämä on tehnyt sen, että hänestä on tullut jollain lailla tylsämielinen ja tyhmä. Mikään asia ei mene perille kuin toistamalla eikä hän ole nauranut spontaanisti vuosikausiin. Jos hän huomaa, että nyt muut nauravat, hän vähän hihittää typerästi kasvot ilmeettömänä. Minkäänlaista tilannekomiikan tajua hänellä ei ole ollut vuosikymmeneen. Minä en enää vain kestänyt sitä tylsämielisyyttä ja tyhmyyttä, joten äskettäin aloin ottamaan hajurakoa. Minä haluan nauraa ja olla iloisten ihmisten kanssa. Onko se paha? Tekeekö mt-lääkkeet muut tyhmäksi`?

up

Erilleen kasvaminen kiinnostuksissa ja arvomaailmassa.

Hesari tehnyt tästä aloituksesta jutun. Kysyy ihmisiltä kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Hesari tehnyt tästä aloituksesta jutun. Kysyy ihmisiltä kokemuksista.

Huomasin!

Ystäviä tulee ja menee. 58  ikävuoteeni mennessä heitä on kertynyt elämäni aikana paljon. Osa jää, osan kanssa ollaan hetken aikaa hyviä ystäviä ja elämäntilanteiden muuttuessa ystävyydet myös haalistuvat. Loppujen lopuksi rakkaimmat ja läheisimmät ystävät, jotka ovat kulkeneet vuosikymmeniä kanssani ,voi laskea yhden käden sormilla ja puhua vain muutamista.

Uskon vakaasti, että me kaikki kohtaamme elämässämme ihmisiä ja jotka ovat jotakin tarkoitusta varten kanssakulkijoitamme niin kuin me olemme heille. Sanomme heitä ystäviksi, mutta kun on aika lähteä eri suuntiin emme osaa joka kerta ottaa irti. Myöntää itsellemme, että se oli nyt tässä ja näkemiinkiitos.

Oma käsitykseni ystävyydestä ja kohtaamisista on tehnyt helpommaksi ottaa irti ystävistä. Uusia tulee aina lisää. Ei  tietenkään heti kulman takaa, mutta kun pitää mielen avoinna ja tarttuu tilaisuuteen uudet ystävät ovat taas siinä lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hesari tehnyt tästä aloituksesta jutun. Kysyy ihmisiltä kokemuksista.

Huomasin!

Katsotaan, pölliikö ne täältä lainauksia 😏

Tutustuttiin parikymppisinä opiskelijoina, ja meidän miehetkin olivat kavereita. Ystäväni kanssa puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä, filosofiasta, elämästä jne.

Sitten hän perheellistyi, tuli useampi lapsi ja ne filosofia-pohdinnat jäi, elämä oli vaan lapsia, kodinlaittoa ja käsitöitä. Mikä oli ihan ymmärrettävää, toisille lapsiperhe on se elämän tavoite. Minulle ei. Pidettiin silti yhteyttä ja yhteys säilyi vaikka muutin toiselle paikkakunnalle. Oli ihan mukava olla kuitenkin tekemisissä silloin tällöin. Mutta luonnollista etääntymistä selvästi tuli: huomasin mm. että kun minulla oli töissä vaikea kausi niin tämä silloin kotiäitinä oleva ystäväni ei selkeästikään ollut yhtään kiinnostunut kuuntelemaan työhuoliani, joten lakkasin puhumasta niistä hänelle ja otin vähän etäisyyttä.

No, vuosia kului, löysin uusia ystäviä lähempää ja uusia kiinnostuksen kohteita kuten vapaaehtoistyö eläinten parissa, jooga ja meditaatio. Nähtiin ehkä kerran pari vuodessa, kesälomalla ja joskus työmatkalounaan merkeissä jne. Kun ystäväni lapset alkoivat lähteä pois kotoa, hän alkoi yhtäkkiä soitella ja pitää yhteyttä, kyseli mökille seuraksi ja yritti kovasti järkätä yhteustä lomareissua jne. Samaan aikaan minua oli alkanut ärsyttää nämä yhteydenotot kun puhelut olivat sellaisia että hän vuodatti ensin omat huolensa minulle ja kun tuli "minun vuoroni" niin sitten olikin jotain muuta kesken, kerran hän seisoikin sitten kaupan kassalla kun tuli minun vuoroni puhua, ja piti sitten sekin mainita (ja vielä tervehtiä myyjää!) kun puhelu oli kesken. Hän ei myöskään muistanut mitään kuulumisiani tai asioitani joista olin kertonut tyyliin viikko sitten, mikä indikoi sitä ettei kauheesti jaksanut kuunnella.

Tyhmähän olin kun sellaista siedin, ehkä hän oli ollut aina itsekeskeinen ja en vaan nössönä tajunnut. Yritin ensin ystävällisesti vihjailla että mulla on ystäviä jo muutenkin täällä ja eikö olisi hyvä hankkia uusia ystäviä omalta paikkakunnalta, kun lapsetkin on lähteneet pesästä. Ja aloin vastata aina tosi viiveellä viesteihin enkä soittanut takaisin. En pystynyt sanomaan suoraan että mun mielestä sua ei nyt kiinnosta mun asiat ja me ollaan jo niin erilaisia ihmisinä ettei kiinnosta pitää yhteyttä...mutta loppujen lopuksi pistin välit poikki ilmoittamalla että nyt on raskas elämänvaihe ja en jaksa pitää tällä hetkellä yhteyttä kuin ihan lähimpiin ystäviin joita näen säännöllisesti. (Mikä nyt näin korona-aikana on ollut tottakin)

Ikävältä se tuntui kun on tunnettu yli 25 vuotta mutta en toisaalta halua pilata hyviä muistoja ystävyydestä sillä että väkisin pidän yhteyttä johonkuhun, jonka kanssa ei enää ole yhteistä ja jolle en halua kertoa omia asioitani (koska hän ei niitä ymmärrä tai niistä jaksa kiinnostua). Toivon että hän löytää uusia hyviä ystäviä itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Tutustuttiin parikymppisinä opiskelijoina, ja meidän miehetkin olivat kavereita. Ystäväni kanssa puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä, filosofiasta, elämästä jne.

Sitten hän perheellistyi, tuli useampi lapsi ja ne filosofia-pohdinnat jäi, elämä oli vaan lapsia, kodinlaittoa ja käsitöitä. Mikä oli ihan ymmärrettävää, toisille lapsiperhe on se elämän tavoite. Minulle ei. Pidettiin silti yhteyttä ja yhteys säilyi vaikka muutin toiselle paikkakunnalle. Oli ihan mukava olla kuitenkin tekemisissä silloin tällöin. Mutta luonnollista etääntymistä selvästi tuli: huomasin mm. että kun minulla oli töissä vaikea kausi niin tämä silloin kotiäitinä oleva ystäväni ei selkeästikään ollut yhtään kiinnostunut kuuntelemaan työhuoliani, joten lakkasin puhumasta niistä hänelle ja otin vähän etäisyyttä.

No, vuosia kului, löysin uusia ystäviä lähempää ja uusia kiinnostuksen kohteita kuten vapaaehtoistyö eläinten parissa, jooga ja meditaatio. Nähtiin ehkä kerran pari vuodessa, kesälomalla ja joskus työmatkalounaan merkeissä jne. Kun ystäväni lapset alkoivat lähteä pois kotoa, hän alkoi yhtäkkiä soitella ja pitää yhteyttä, kyseli mökille seuraksi ja yritti kovasti järkätä yhteustä lomareissua jne. Samaan aikaan minua oli alkanut ärsyttää nämä yhteydenotot kun puhelut olivat sellaisia että hän vuodatti ensin omat huolensa minulle ja kun tuli "minun vuoroni" niin sitten olikin jotain muuta kesken, kerran hän seisoikin sitten kaupan kassalla kun tuli minun vuoroni puhua, ja piti sitten sekin mainita (ja vielä tervehtiä myyjää!) kun puhelu oli kesken. Hän ei myöskään muistanut mitään kuulumisiani tai asioitani joista olin kertonut tyyliin viikko sitten, mikä indikoi sitä ettei kauheesti jaksanut kuunnella.

Tyhmähän olin kun sellaista siedin, ehkä hän oli ollut aina itsekeskeinen ja en vaan nössönä tajunnut. Yritin ensin ystävällisesti vihjailla että mulla on ystäviä jo muutenkin täällä ja eikö olisi hyvä hankkia uusia ystäviä omalta paikkakunnalta, kun lapsetkin on lähteneet pesästä. Ja aloin vastata aina tosi viiveellä viesteihin enkä soittanut takaisin. En pystynyt sanomaan suoraan että mun mielestä sua ei nyt kiinnosta mun asiat ja me ollaan jo niin erilaisia ihmisinä ettei kiinnosta pitää yhteyttä...mutta loppujen lopuksi pistin välit poikki ilmoittamalla että nyt on raskas elämänvaihe ja en jaksa pitää tällä hetkellä yhteyttä kuin ihan lähimpiin ystäviin joita näen säännöllisesti. (Mikä nyt näin korona-aikana on ollut tottakin)

Ikävältä se tuntui kun on tunnettu yli 25 vuotta mutta en toisaalta halua pilata hyviä muistoja ystävyydestä sillä että väkisin pidän yhteyttä johonkuhun, jonka kanssa ei enää ole yhteistä ja jolle en halua kertoa omia asioitani (koska hän ei niitä ymmärrä tai niistä jaksa kiinnostua). Toivon että hän löytää uusia hyviä ystäviä itselleen.

Huh, kuulostaa raskaalta tyypiltä. Omituista, että vielä vuosien jälkeen kohdisti sinuun kaikki nuo odotukset seurankipeydessään. Mutta kuulostaa, että hänen seuraelämänsä olikin jämähtänyt ja sinä olit mennyt eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Erilleen kasvaminen kiinnostuksissa ja arvomaailmassa.

Näin se vaan menee.

Katkoin välit erääseen minulle todella läheiseen ystävään, koska hän arvosti minua väärällä tavalla. Ystävyytemme aikana hän kertoi minulle paljon henkilökohtaisista huolistaan joista ei muille puhunut, ja hän kyllä arvosti neuvojani ja mielipiteitäni. Hän ei kuitenkaan tuntunut lopulta tajuavan, että minulla on omakin elämä. Ystävyyden loppumetreillä hän otti yhteyttä lähinnä silloin kun halusi kertoa jostain suuresta oivalluksesta liittyen omaan persoonaansa tms. ylevää, ja kaikki vähääkään arkisempi rupattelu tuntui vain väkinäiseltä ja pinnalliselta. Hän ei vastannut viesteihin päiväkausiin tai ollenkaan, sanoi joskus suoraankin että "kerro mitä mieltä olet tästä asiastani X, vastailen parin päivän päästä." Minua alkoi yksinkertaisesti suututtaa se, että minua käytettiin pelkkänä terapia-automaattina.

Kyseisellä ihmisellä oli pitkään ollut menossa rankka vaihe elämässä, johon hän lopulta sai kunnon apua, ja joitain kuukausia myöhemmin tiemme erosivat. Luulen, että koska suhteemme oli perustunut 75 % siihen, että hän kertoi ja minä kuuntelin, ei hän ammattiapua saadessaan enää ollut varma mitä minusta halusi. Hän oli avoin ongelmiensa suhteen koko tuttuavuuden ajan, ei siinä mitään, mutta ennen me sentään pystyimme puhumaan rennostikin ja meillä oli yhdessä hauskaa. En koskaan kertonut näistä asioista hänelle, koska en usko että hän olisi osannut suhtautua tietoon, vaan väitin hänelle olevani yleisesti kyllästynyt ihmisten seuraan. Hän ymmärsi sen niin että haluan "tauon" yhteydenpidosta, vaikka en olekaan aikeissa ottaa enää yhteyttä. Välien katkeaminen tuntui hetken hieman pahalta, koska kyseinen ihminen oli minulle kuin pikkuveli, mutta uskon silti, että tällaisissa tilanteissa on viisainta varjella ylpeyttään ja pitää kiinni omista rajoistaan. Toivon kuitenkin, että hän oli todella rehellinen sanoessaan voivansa nyt paremmin kuin aiemmin.

Sori pitkästä kirjoituksesta :D

On käynyt yksi tapaus, jossa vain kasvoimme erillemme niinsanotusti - opiskeltiin yhteistä alaa, mutta sen jälkeen elämät menivät aika erilaisksi eikä yhteistä enää juuri ollut. 

Sitten kaksi, joiden osalta tässä ehkä korona-aikana tullut esille ongelmat. Melkein saman tyyppisiä ongelmia ja saman tyyppisiä ihmisiä. 

Tyyppi A: Odotti aina, että minä tulen hänen luokseen tai hänen kotikulmilleen. Asuimme siis eri puolilla kaupunkia. Usein itse otti yhteyttä, mutta myös peruutti tapaamisia viime tipassa - ainakin, jos tapaaminen olisi vaatinut häneltä minkäänlaista eforttia. Oli paha alkoholiongelma (ns. tuurijuoppoutta), joka varmaan vaikutti tähän. Harjoitti usein jonkinlaista mikromanipulointia yrittämällä suostutella seurakseen tilaisuuksiin, jotka minua eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet. Ei uskonut eitä. Olin onneksi jämäkkä. 

Tyyppi B: Tähän pätee sama kuin edelliseen: odotti aina, että se olen minä, joka matkustaa hänen luokseen. Sen kolmen vuoden aikana kun tunnettiin, hän ei kertaakaan ole käynyt minun luonani. Muutenkin koko aika meni aina hänen jutuistaan jauhamiseen - kyllästyin siihen loputtomaan itsekeskeisyyteen. Jos sanoin mitä tahansa, kohta puhe jo käännettiin häneen. Lisäksi emme oikein olleet samalla aaltopituudella, ystävyytemme ei millään tavalla syventynyt noiden vuosien aikana. Viimeinen niitti oli, kun minulle läheinen ihminen kuoli ja jouduin peruuttamaan tapaamisemme, koska olin poikki ja oli paljon muitakin kiireitä. Vastasi viestiini todella tylysti. En halua enää olla tekemisissä. 

Laitoin poikki ystävyyssuhteeni erään vanhan koulukaverin kanssa (hän on mies ja minä nainen), koska ajauduttiin jatkuvasti riitelemään hänen kanssaan milloin mistäkin asiasta. Muutenkin hän oli tosi raskas ajoittain, tosi kontrolloiva ja manipuloiva. Sääliksi käy häntä, mutta en nähnyt enää mitään hyvää syytä jatkaa ystävyyttä kun tuntui että minä aiheutin hänelle harmia ja hän minulle.  En ole katunut päivääkään, toivon koko sydämestäni, että hänelläkin menee elämässä paremmin nyt.

Yksi jäi taakse koska kelpasin vain muuttoavuksi ja tekemään muita palveluksia, toinen sen takia että olin aina pelkkä varasuunnitelma jos joku muu oli peruuttanut tapaamisen. Monien kanssa ystävyys on haalistunut myös elämäntilanteiden vaihtuessa.