Mitä mulle on tapahtunut äidiksi tultuani? Hermot menneet täysin!
Olen aina ollut leppoisa, sosiaalinen, en ennen lapsia ole edes hermostunut joka vuosi, mutta nyt:
- en halua poistua kotoa, haluaisin vain uppoutua piirtämään
- hermot palaa ainakin kerran päivässä 3v ja 4v lapsille ja huudan PALJON
- mikään ei tunnu miltään, paitsi tyytymätön olo koko ajan
- ei enää kiinnosta edes onko töissä likaiset vaatteet vai eilinen meikki
- voisin nukkua ja haaveilen pääseväni nukkumaan, mutta uni ei tule
- vihaan lähes kaikkia ihmisiä.
Mikä mut muutti ihan paskaksi ihmiseksi, joka toivoo ettei enää aamula heräisi?
Kommentit (15)
mielialalääkekuuri palauttaa aivokemiat kohdalleen
enemmän alan ajatella, että pikkulapsiajan äitiys nyt vaan muuttaa naista. Äidit taitaa olla kautta maailman enemmän hymyttömiä kuin nauravaisia, uupuneita ja kaipaavat vaan sitä että sais olla hetken aivan yksin.
normaalia äideillä
syö kalaöljyä ja hae terveyskeskuslääkäriltä cipramil- toimii
Sama homma. Lisäksi tuntuu, että olen vanhentunut ainakin kymmenen vuotta hetkessä. Olo on raihnainen ja ulkonäkö sen mukainen. Mulla ainakin vauvavuosi oli niin rankka etten ole toipunut siitä ja sitten alkanut taaperoaika, uhmat jne.. oma minä kutistunut olemattomiin, omaa tilaa ei ole. En tiedä enää kuka olen, en viihdy nahoissani eikä ole aikaa keskittyä itseen. EIkä voimia. Kaikki tämä yhdessä tekee käytöksestä ärtyisän.
ehkä tuota, mutta lievempänä. Siihen kuitenkin lisättynä kuoleman pelko oma tai lasten niin varmaan rankkuusaste samaa luokkaa.
en viihdy enää työssäni, se tuntuu täysin merkityksettömältä, tekisi mieli ottaa loparit ja erakoitua yksin ilman perettä loppuelämäksi jonnekin erämökkiin marjoilla ja sienillä eläen.
Mä en halua tätä elämää. En nauti edes lasten kanssa olosta ja mies tuntuu todella vastenmieliseltä persoonalta nykyään.
ap
Aivan kuin minä. Perheeni on aivan kuin ennenkin, eli minä olen muuttunut. En pidä itsestäni tällaisena, mutta en jaksa muuttaakaan. Minä viihdyn vielä lasten kanssa, mutta kaikki muu on tylsää.
Osa ajatuksistasi ja tunteistasi tuttuja varmasti ihan kaikille pienten lasten vanhemmille ja esim. se, ettei viihdy työssään, ei tietenkään ole mikään syy epäillä masennusta, mutta se, kun sanot, ettet nauti enää lapsistasi, haluat olla yksin etkä halua elämääsi, viittaa kyllä vahvasti jonkinasteiseen masennukseen. Hae ammattiapua, pelkkä ulkopuolisen asiantuntijan kanssa keskusteleminen voi auttaa saamaan asiat taas raiteilleen. Älä luovuta!
Ap, mä olen tulossa tuollaiseksi. Eka vuosi äitinä vasta takana. En erota enää mitkä on pieniä asioita jotka antais mennä vain ja mistä kannattais suuttua, vaan vedän kilarit oli asia pieni tai iso. Saan mökötyskohtauksia ja vedän hirveät herneet siitä että tiskirätti on jätetty mytyksi eikä sitä ole viikattu ym. joka ennen oli mulle yksi ja hailee.
En mä tajua mikä on vikana. Mulla on omaa aikaa, saan nähdä ystäviä ja perheeni on ihana. Lapselle en onneksi huuda. Mä luulin että äitiys tekis musta jotenkin paremman ihmisen, tai ainakin antais halun tulla paremmaksi, mut näyttää käyvän ihan päin vastoin.
Lapsen kanssa oli tosi rankkaa, en halunnut ja lopulta en enää edes uskaltanut lähteä ulos. Sitten kun pääsin ilman lasta, oli kamalan vaikeaa lähteä, mutta lopulta nautin todella paljon.
Pelastus tuli, kun aloitin työt, aloin taas nauttimaan muiden ihmisten seurasta. On ihanaa mennä nukkumaan ja tietää, että saa herätä aamulla päästäkseen töihin. Viikonloput tuottavat tuskaa, lapsen kanssa on suoraan sanottuna kamalaa olla. Rankkuus ei siis rajoittunut pelkästään vauvavuosiin...
Vauva-aikana tunsin, etten myöskään tiedä kuka olen ja mitä haluan. Tiesin kyllä, että sitä elämää en halua, mitä elin. Suurimman osan aikaa itkin (lapsi huusi lähes vuorokaudet läpeensä ja olin yksin). Toivoin, että olisin jotenkin päässyt siitä tunteesta eroon, mutta ei se mihinkään mennyt. Tosissaan töissä oleminen on auttanut, voisitko ap sä vaihtaa työpaikkaa? Jos kotona on rankkaa, niin tuskin rankka (olkoon fyysisesti tai psyykkisesti...) työ auttaa asiaan...
Itse koen olevani todella innostuvaa sorttia, tykkään tehdä paljon asioita, mutta kotona oleminen on kamalaa. Se helpottaa, että tiedän, ettei lapsellani ole kaikki ns. kohdallaan, mutta on tätä siltikin vaikea kestää...
Minulla oli vastaavanlaisia ajatuksia lisänä ahdistuskohtaukset+itkukohtaukset ja itsetuhoiset ajatukset. Soitin psykologille ja minulla diagnosoitiin vakava synnytksen jälkeinen masennus.
Ajatuksesi ovat varmasti tuttuja äideille, mutta pitkään jatkuneena suosittelen hakemaan apua. :)
ja irtisanoutua kaikista tämä yhteiskunnan velvollisuuksista. Toimeentulotukipäätökseni voisin ohjata postilokero-osoitteeseen, kaikki muut tämän yhteiskunnan velvollisuudet jättäisin mieluusti väliin.
Äitinä 4. vuosi menossa ja koko ajan oma aika vähenee sitä mukaa kun oma tila pienenee ja olen kotonani vain palvelija/huora/nyrkkeilysäkki/yleiskone.
Minulla oli vastaavanlaisia ajatuksia lisänä ahdistuskohtaukset+itkukohtaukset ja itsetuhoiset ajatukset. Soitin psykologille ja minulla diagnosoitiin vakava synnytksen jälkeinen masennus. Ajatuksesi ovat varmasti tuttuja äideille, mutta pitkään jatkuneena suosittelen hakemaan apua. :)
ainakin 2v eikä töihin palaaminen ainakaan ole auttanut.
ap
Sitä suuremmalla syyllä epäilen synnytksen jälkeistä masennusta jos oireet jatkuneet jo 2 vuotta eikä helpota.
Synnytyksen jälkeinen masennus voi puhjeta vuosiakin lapsen syntymän jälkeen.
Ole rohkea ja hae apua. Minusta se on pienempi paha hakea apua ja huomata olevansa terve kuin kärvistellä vuosia pahassa olossaan.
Itse alan pikkuhiljaa nauttia lapsestani ja hänen kanssaan olosta. Olen jopa ajoittain huomannut olevani taas onnellinen.
olen eronnut äiti.
Hermot riekaleina.
Samoin tuntuu,että vihaan ihmisiä ja en haluaisi käyä kohta edes kaupassa....
Itken ja raivoan.
EN jaksa lääkäriin mennä...
nyt muuttokin edessä...
buhhhhh...
koitan selviytyä kuitenkin omin avuin.