Lue keskustelun säännöt.
Oletko (ollut) pitkässä suhteessa, jossa sinua on ivattu ja halveksittu? Miksi et lähtenyt?
02.01.2022 |
Minä olen ollut ja nyt ihmettelen, miksi en eronnut. Keksin monta syytä, ehkä suurimpana, etten osannut. Nuorena yhteen ja koko elämä oli siinä. Haluaisin kuulla, mitkä teidän muiden syyt olivat?
Kommentit (9)
Jatkuva arvostelu saa lamaantumaan. Itellä sitä tuli niin kotona kun töissä. Välillä kehuttiin, välillä mollattiin, kummassakin, eikä koskaan osannut edes arvata milloin paskaa kaatui niskaan. Kaikki energia meni siihen, ettei tappanut itteänsä, aivot oli aivan tukossa ettei edes lähtemisen suunnittelusta tullut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetunto oli palasina ja kaksi yhteistä lasta, niin jotenkin ajatteli ettei osaa eikä pärjää yksin. Eroamista pidin myös häpeänä ja alkuun osa tuttavapiiristäkin vaihtui, koska en ollut heidän mielestään enää keskiluokkainen.
Olin epävarma ja koin etten saisi tai ansaitsisi parempaakaan. Oli myös hyviä hetkiä, jotka oli jotenkin överihyviä ja koukuttivat. Tapa ja tottumus, oli oltu todella pitkään yhdessä. Halu säilyttää lapsille ehjä koti. Pelko yksin jäämisestä. Siinäpä niitä syitä. Lopulta lähdin, ja helvettiähän elämä on ollut sen jälkeenkin kun toinen katkeroitui ja yhteishuoltajuus katkeran hullun kanssa ei ole mikään lepoloma. Ja yksinkin jäin, koska ei ole ollut voimia edes harkita uutta suhdetta. Mutta silti olen iloinen että lähdin. Tärkeinpänä siksi etten voinut antaa lapsille mallia sellaisesta "parisuhteesta". Toki lapsetkin olleet katkeria minulle, koska toinen laittoi kaiken minun syyksi ja lapset uskoivat. Itse olen yrittänyt puhua toisesta neutraalisti. Välillä kun on kuunnellut rakkaan lapsen suusta toisen vanhemman syöttämää vihapuhetta, niin olen meinannut hajota siihen paikkaan. Mutta näin tämä elämä nyt meni.
Olen ollut, nuorena ensimmäisessä avioliitossani. Se oli parisuhteen malli, jonka sain kotoa vanhemmiltani, enkä tiennyt paremmasta. He ovat muuten edelleen yhdessä. Karma hoiti ja kusipää on nyt omaishoidettavana.
Aikuistuessani tempaisin itseni irti kaltoinkohtelusta ja lähdin, pieni lapsi kainalossa, ajatuksella että olen mieluummin yksin kuin elän sellaista elämää, missä on oltava koko ajan munankuorilla.
Se lapsi on jo aikuinen, ja hän on saanut hyvän parisuhteen mallin toisesta liitostani, jossa on edelleen hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin epävarma ja koin etten saisi tai ansaitsisi parempaakaan. Oli myös hyviä hetkiä, jotka oli jotenkin överihyviä ja koukuttivat. Tapa ja tottumus, oli oltu todella pitkään yhdessä. Halu säilyttää lapsille ehjä koti. Pelko yksin jäämisestä. Siinäpä niitä syitä. Lopulta lähdin, ja helvettiähän elämä on ollut sen jälkeenkin kun toinen katkeroitui ja yhteishuoltajuus katkeran hullun kanssa ei ole mikään lepoloma. Ja yksinkin jäin, koska ei ole ollut voimia edes harkita uutta suhdetta. Mutta silti olen iloinen että lähdin. Tärkeinpänä siksi etten voinut antaa lapsille mallia sellaisesta "parisuhteesta". Toki lapsetkin olleet katkeria minulle, koska toinen laittoi kaiken minun syyksi ja lapset uskoivat. Itse olen yrittänyt puhua toisesta neutraalisti. Välillä kun on kuunnellut rakkaan lapsen suusta toisen vanhemman syöttämää vihapuhetta, niin olen meinannut hajota siihen paikkaan. Mutta näin tämä elämä nyt meni.
Vähän sama minulla. Mutta eihän elämä vielä ole mennyt. Paljon voi vielä tapahtua!
Minä en voinut lähteä, koska en ollut niin vahva. Ja nuo hyvät hetket antoivat uskoa, että elämä muuttuu paremmaksi.
Ja se häpeä eroamisesta - mistä kolmonen sanoo myös - oli liian kova hinta.
En oikein saa kokonaiskuvaa, mikä oli pääasiallinen syy, että siedin sitä. Hyvät ajat, häpeä, lapset, vahvuuden puute, pelko, anteeksianto, vai mikä. Onko sellaista edes?
Ap
Todella pitkä suhde, mutta ei meillä halveksita, meillä rakastetaan❤️. Lähipiirin mies vähättelee hänen rouvaa ja aika rumalla sanalla, mutta eipä se meille kuulu, jos on niin kiinni miehessä. Meillä on ainakin kunnioitusta ja rakkaus kantaa ja halaukset ja suudelmia joka päivä, ei siinä halua, eikä ehdi haukkua. Eipä meillä nykyisin riidelläkään, kun se ei ole tarpeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut ja kyllä lähdin. Minulla on heikko itsetunto ja muita ominaisuuksia, jotka signaloivat tietylle ihmistyypille että olen helppo kynnysmatto. Jotenkin sitä ajatteli ettei ansaitse muuta kuin ilkeän luuserin, ja että kaikki muutkin olisivat varmasti sellaisia jos olisivat kanssani.
Mä en niinkään ajatellut että ansaitsisin huonon kumppanin vaan nuorena oikeasti luulin, ettei muunlaisia kumppaneita/suhteita ole olemassakaan eli ettei se vaihtamalla parane.
Eikä se parantunutkaan vaan kaikki 3 kenen kanssa olen seurustellut on olleet aikalailla samasta puusta eli ilkeitä ja -ttumaisia känkkäränkkiä joiden kanssa ei ikinä tiennyt mistä päin tänään tuulee ja ollaanko tänäänkin vielä yhdessä vai ei. En siis ikinä voinut ymmärtää kuinka jotkut uskaltaa sopia hääpäivän vuoden päähän tai tehdä muitakaan suunnitelmia kun oma kokemus oli, ettei koko suhteen olemassaolosta voi olla varma edes huomisen osalta.
Sitten päätin 25-vuotiaana ettei parisuhde tosiaan ole mun juttu vaikka perheen olisin halunnut.
Olen ollut ja kyllä lähdin. Minulla on heikko itsetunto ja muita ominaisuuksia, jotka signaloivat tietylle ihmistyypille että olen helppo kynnysmatto. Jotenkin sitä ajatteli ettei ansaitse muuta kuin ilkeän luuserin, ja että kaikki muutkin olisivat varmasti sellaisia jos olisivat kanssani.