Miten purat vihaasi? Annatko lastesi purkaa vihaa?

Yksi hyvä tapa on se, että menee tuijottamaan itseään peilistä silmiin vaikka tuntuukin typerältä. Siinä kun vähän aikaa naamaansa katselee niin alkaa väkisinkin naurattaa. Nauru on paras lääke! :D

Kotoa opittu malli: lapsena en saanut olla vihainen. Omien lasten viha saa minut raivostumaan ja muuttumaan hirviöksi.

ja kutitetaan toisiamme jos joku meidän perheessä kiukuttelee :O). Känkkäränkkä lähtee karkuun :O)!

Silloin kun opettelin tuntemaan vihaa, iltaisin ihan säännönmukaisesti petiin mentyäni annoin vihan tulla. Ja sitähän tuli! Kun ensimmäisiä kertoja uskalsin kokea vihaa, olin raivoissani kaksi päivää putkeen, non stop!



Nykyäänkin monta kertaa päivässä kuulostelen että kiukuttaisko ja jos kiukuttaa, annan tulla. Masennukset loppui nopeasti sen jälkeen kun olin ottanut tämän keinon käyttöön. Kun rupesi masentamaan, menin pariksi tunniksi peiton alle (perhe vaan mummolaan!) oikein etsimään vihaa, koska varsinkin aluksi se vaati pitkän kypsyttelyajan ennen kuin se uskalsi tulla.



Nimimerkillä entinen järkyttävän ylikiltti ja itsetuhomasentunut, nykyinen ONNELLINEN ja tasapainoinen ihminen =).



Niin, ja en suosittele tätä keinoa niille, joilla on vihanhallintaongelmia. Harvalla jos kellään ylikiltillä on.

ja kutitetaan toisiamme jos joku meidän perheessä kiukuttelee :O). Känkkäränkkä lähtee karkuun :O)!

Itse asiassa aika järkyttävää.

jos ei pääse purkamaan agressioita voi räjähdys olla melkoinen. Lapsen kiukkua on vaikea kestää, mutta kunhan pahin kohtaus on mennyt ohi otan syliin ja jutellaan siitä mistä moinen kiukkukohtaus mahtoi tulla. lapsella ikää 2,5v.

jos siltä tuntuu. Ensin piti opetella purkamaan omaa vihaa, ennenkuin aloin kestää lasten vihaa. Nyt se ei enää saa minua raivostumaan.



Välillä kirjoitan vihaa paperille, käyn pitkällä kävelylenkillä tai siivoan apinan raivolla.



Myös entinen ylikiltti ja ahdistunut

En todellakaan myöskään masentunut. Lapsena minua aina kannustettu tunteiden näyttämiseen ja itken ilosta ja surusta. Mutta viha??? Mitä ihmettä kohtaan? Minulla on asiat hyvin, ihana perhe ja mielenkiintoinen haasteellinen ura.

Ei jatkuva purkautuminenkaan ole hyvästä ainakaan ympäristölle. Sellaisen jatkuvat kiukkuajat ovat älyttömän rasittavia tyyppejä ja pilaavat yleensä ilmapiirin.



Kääntöpuolena taas minä olen näitä "kyynelten läpi hymyileviä klovneja" (psykiatrin määritelmä). Masennuin ja koin jatkuvaa epäonnistumista töissä, koska tein itselleni hallaa olemalla liian munaton. Aina iloinen ja joustava... Jouduin alkaa opettelemaan jämäkämmäksi/sanomaan ei pikkuhiljaa. Pienillä harjoituksilla, pienissä jutuissa. Nyt osaan sanoa jo ei ja olen hiukan kiukkuisempi. Äkäpussiksi en halua muuttua, mutta ei pää liiallista kiltteyttäkään kestä.

ja kutitetaan toisiamme jos joku meidän perheessä kiukuttelee :O). Känkkäränkkä lähtee karkuun :O)!

Silloin saatan huutaa, mäkättää ja jankuttaa. Lapset ovat jo oppineet, että välillä äitiä kiukuttaa. Yleensä aiheesta mutta välillä aiheettakin. Kun olen rauhoittunut, selitän, miksi minua kiukutti (jos en sitä vaahdotessani sattunut sanomaan).



Lapset saavat kiukutella. Saavat itkeä ja huutaa mutta toisia ei saa satuttaa, ei henkisesti eikä fyysisesti. Silloin tulee varoituksia ja lopulta rangaistuksia. Olen pyrkinyt selittää, että kiukkuinen saa olla mutta jos rupeaa toisia kiusaamaan, niin silloin äiti puuttuu peliin. Toivottavasti oppivat ymmärtämään eron.

Ei jatkuva purkautuminenkaan ole hyvästä ainakaan ympäristölle.

ympäristölle mitenkään! Siis vihan purkamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa että on vihainen muille ihmisille tai kiukuttelee tms. Päinvastoin! Tarkoitus ei siis todellakaan ole purkaa vihaa ympäristöön.

Lapseni purkavat vihansa, vaikka en siihen lupaa antaisikaan :) Eikä ne edes lupaa kysy!

En todellakaan myöskään masentunut. Lapsena minua aina kannustettu tunteiden näyttämiseen ja itken ilosta ja surusta. Mutta viha??? Mitä ihmettä kohtaan? Minulla on asiat hyvin, ihana perhe ja mielenkiintoinen haasteellinen ura.

sitä vihaa vaan kertyi vuosikymmeniä, joten se pitää saada sieltä pois. Sitä on myös munattomuuttaan joutunut elämäntilanteisiin, joita ei nyt enää valitsisi, ja se aiheuttaa vihaa myös. Mutta toisin kuin ennen, sen vihan kanssa pystyy elämään kun sen osaa kokea pois vaivaamasta ilman että se jää tiedostamattomaan pyörimään ja haittaamaan elämää ahdistuksena. Uskon, että kun ajan mittaan saan elämääni enemmän itseni näköiseksi, myös vihan tunteita on vähemmän. Ympäristö näkee vihastani pienen osan, heille muutos näkyy vain lisääntyneenä tasapainona, koska en enää ahdistu ja masennu.

ja olen joutunut opettelemaan vihan purkamista rakentavasti. Jos lähtisin blokkaamaan tunteitani (jotka ovat vahvat hyvässä ja pahassa), masentuisin varmasti. Mutta eihän sekään ole oikein, että lapset joutuvat kiukkuni kohteeksi. Siksi olen opetellut ottamaan omaa tilaa tarpeeksi, ettei tarvitse räjähdellä perheelle. Joskus tulee kiukkuiltua lapsille ja miehelle omia turhautumiaan, mutta silloin selitän ja pyydän anteeksi. Nöyryyttä on pitänyt opetella aika paljon... :)



Lapsistani yksi on samanlainen kiukkupussi kuin minä, ja hänen kanssaan opetellaan jatkuvasti vihanhallintaa ja rakentavaa käytöstä. Tunteita saa ja pitää näyttää, ja tunteikkuus on yksi tämän lapseni ihanimpia piirteitä siinä missä ikävimpiäkin. Mutta pitää olla reilu ja ottaa huomioon muut, vaikka olisi känkkäränkkäpäivä.

15 :)

Se on sitä, kun nielee vihaa liikaa, niin sitten tulee ns. viharäjähdyksiä. Niissä vihan voima ei tule hyötykäyttöön.



Paitsi kiltit, niin myös katkerat eivät osaa purkaa vihaansa. Ja usein niistä kilteistä tulee vielä katkeria. Vanhoja katkeria naisia on valitettavan paljon: ovat olleet elämänsä kilttejä ja kukaan ei siitä kiitä, käyttää vain lisää hyväksi.

Olen älytön raivoamaan, lapsilleni ja miehellekin. Tunnen pohjatonta vihaa, joka purkautuu huutamisena ja kiroamisena. Tätä ei varmaan kukaan ulkopuolinen ikinä uskoisi minusta "niin kiltti ja rauhallinen". En tiedä mistä tuo viha sitten kumpuaa. Yritän tarjota lapsilleni jotain parempaa, mitä itse en lapsuudessa saanut. Rakkautta, rauhallista kasvuympäristöä, ilman alkoholilla höystettyä vanhempaa, ihania perheen kesken vietettyjä lomia, juhlapäivä ja en vain tässä onnistu, vaikka kuinka yritän ja päätän. Kun epäonnistun, se purkautuu ulos vihana, vaikka todellisuudessa haluaisin itkeä silmät ulos päästäni.



Usein mietin, että minua ei varmaan ikinä edes tarkoitettu vanhemmaksi ja siksi jouduinkin turvautumaan hedelmöityshoitoihin, "jotta väkisin saan sen mitä ei tarkoitettu". Tunnen tästäkin syvää syyllisyyttä. Ehkä minulla on niin paljon lapsuuden traumoja, ettei niistä vaan pääse yli eikä ympäri.

Paitsi kiltit, niin myös katkerat eivät osaa purkaa vihaansa. Ja usein niistä kilteistä tulee vielä katkeria. Vanhoja katkeria naisia on valitettavan paljon: ovat olleet elämänsä kilttejä ja kukaan ei siitä kiitä, käyttää vain lisää hyväksi.

Usein mietin, että minua ei varmaan ikinä edes tarkoitettu vanhemmaksi ja siksi jouduinkin turvautumaan hedelmöityshoitoihin, "jotta väkisin saan sen mitä ei tarkoitettu". Tunnen tästäkin syvää syyllisyyttä. Ehkä minulla on niin paljon lapsuuden traumoja, ettei niistä vaan pääse yli eikä ympäri.

Ne vaan pitää valitettavasti kaivaa kaikki luurangot ulos kaapista ja kohdata niihin liittyvät tunteet, mutta se kannattaa. Tapoja on monia ja yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Tommy Hellstenin kirjat kertovat juuri siitä, mistä kirjoitit, ne ovat koskettaneet minua. Anna-Liisa Valtavaaran kirjat kiltteydestä ovat myös hyviä.

Toiset käy terapiassa. Minä olen löytänyt oman juttuni psykologisesta vyöhyketerapiasta. Se on auttanut minua kohtaamaan pelkoni, purkamaan vihaani, kohtaamaan syyllisyyteni ja myöntämään häpeäni.

Rohkeasti vaan etsimään parannusta!