Miten purat vihaasi? Annatko lastesi purkaa vihaa?

ja sitten yritan jutella jonkun kanssa. Mun viha laantuu yleensa silla siunaamalla, kun suututtavasta tapahtumasta voin jutella. Pahinta on silloin, jos ei voi, tai suuttuu niin paljon, ettei saa sanaa suustaan. Yleensa silloin onkin kyse asiasta, joka on kasvanut korkoa liian pitkaan.



Jos purkamisella tarkoittaa nyrkkeilysakin hakkaamista tai paatonta raivoamista, niita en oikein harrasta. Jalkimmaisesta tulee vain nolotus ja hapea.

kotona lasten kanssa. Sekä itse että lapset kiukuttelevat. Päästän höyryt silloin kun sitä tulee. En jää märehtimään. Olen vihainen jos siltä tuntuu. Asiat jotka vihastuttavat tai häiritsevät on heti selvitettävä. Muuten jään vatvomaan ja vatvon kunnes asia selviää, enkä saa rauhaa (eikä kukaan muukaan saa). Miehen kanssa olisi jo ero tullut jos en olisi tällainen että haluan kaikki selvittää perinpohjin. Asiat on aina selvitettävä ennen nukkumaanmenoa. Kodin ulkopuolella olen taas kuin enkeli. En suutu koskaan "ulkopuolisille". Tuttaville sanon kyllä jos tunnen että minua on kohdeltu väärin ja myös vaikeista asioista uskallan puhua avoimesti. Mutta jos joku tahallaan tekee elämästäni vaikean niin hän saa kyllä katua, sillä minun suutani on vaikea tukkia...:o Kotona olen onneksi oppinut aikuistumaan, etten riitele jos ei oikeasti ole jotain syytä, esim. mies ei hoida osuuttaan kotiaskareissa, vaikka 10 kertaa muistutan. Vasta 10nnen kerran jälkeen räjähdän... Myös siivotessa olen huonolla tuulella, mutta se onneksi menee hyvin äkkiä ohi. Mies on joskus ihmetellyt, miten voin yhdessä hetkessä olla raivon vallassa ja seuraavassa hetkessä hyväntuulinen kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta se on juuri se juju, että kun asiat selvittää niin että mitään ei jää hampaankoloon (kummallekaan osapuolelle) niin sen jälkeen aloitetaan puhtaalta pöydältä eikä muistella vanhoja:)

Siis itse lapsena purin vihan siskoani satuttamalla ja huutamalla sekä muiden omaisuutta rikkomalla tai sotkemalla. Vanhemmat kyllä yritti ottaa minut syliin mutta raivostuin enemmän. Välillä kun mut lukittiin meidän lasten yhteiseen huoneeseen yksin kun en osannut käyttäytyä. niin nakkelin siskon leluja latttialle ja rikoin lego rakennelmia yms. Olin aika hirvee lapsi kun oli siihen päälle vielä se että en saattanut syödä. Mun piti syödä et pääsen ulos leikkimään. Joskus ruoka oli roskiksessa tai siskon mahassa. Opin syömään kun kokeilin vanhempien reaktiota syömällä ja he olivat ylpeitä. Sain noita väkivaltaisia ja tavaroiden rikkomisesta mallia vanhemmilta. Kun en mennyt aikanaan nukkumaan niin iskä hajotti mun jonkun rakkaan lelun ja sinne huoneeseen mut kiskottiin väkisin hiuksista. Ihan kelpo ihminen olen nyt. En oo niin herkkä kun lapsena kokenut paljon.

Huudan vittusaatanaa ja muutkin kyllä saavat rauhassa huutaa.

Anonyymi :( kirjoitti:

Siis itse lapsena purin vihan siskoani satuttamalla ja huutamalla sekä muiden omaisuutta rikkomalla tai sotkemalla. Vanhemmat kyllä yritti ottaa minut syliin mutta raivostuin enemmän. Välillä kun mut lukittiin meidän lasten yhteiseen huoneeseen yksin kun en osannut käyttäytyä. niin nakkelin siskon leluja latttialle ja rikoin lego rakennelmia yms. Olin aika hirvee lapsi kun oli siihen päälle vielä se että en saattanut syödä. Mun piti syödä et pääsen ulos leikkimään. Joskus ruoka oli roskiksessa tai siskon mahassa. Opin syömään kun kokeilin vanhempien reaktiota syömällä ja he olivat ylpeitä. Sain noita väkivaltaisia ja tavaroiden rikkomisesta mallia vanhemmilta. Kun en mennyt aikanaan nukkumaan niin iskä hajotti mun jonkun rakkaan lelun ja sinne huoneeseen mut kiskottiin väkisin hiuksista. Ihan kelpo ihminen olen nyt. En oo niin herkkä kun lapsena kokenut paljon.

Väittäisin, että suurin osa meistä on lapsena nirsoillut ainakin jotakin ruokaa ja yrittänyt luistaa sen syömisestä. Se on normaalia. Ja ei-väkivaltaisetkin - kilteimmätkin! - pikkulapset saattaa joskus suutuspäissään hieman huutaa tai nakella tavaroita, etenkin sisaruksensa kamaa, kun niiden kanssa ne konfliktit yleisimmin syntyy. Minusta kuulostaa tämän kuvauksesi perusteella, että sinun käytöksesi on ollut normaalin lapsen kiukuttelun rajoissa etkä ole ollenkaan ollut "hirveä lapsi". Sun vanhemmat kylläkin kuulostaa hirveiltä, koska aikuiselta ihmiseltä tuollaiset käsiksi käymiset ja tavaroiden tarkoituksella rikkomiset on ihan sairaita ylilyöntejä. Ettet vain olisi oppinut liian ankaraksi itsellesi? Kun siihenkin näyttää olleen malli.

Hypin tasajalkaa ja örisen. Kävelen kiihdyksissäni ja siirtelen kovaäänisesti tavaroita paikalta toiselle ja sanon ääneen sen, mikä suututtaa ja raivostuttaa. Joskus huudan ja marssin toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten selitän ja sanotan lapselle, miksi tulin vihaiseksi.

Tietenkin lapseni saa purkaa vihaansa. Toki tietyin rajoituksin. Esim. Ei väkivaltaa tai omaisuuden tuhoamista tai itsensä vahingoittamista. Annan purkaa vihansa ja kun tulee tarve halaukselle, annan sen. Sitten yhdessä sanoitamme, miksi tuli vihaiseksi. Joskus todella rankkaa, mutta pääasiassa aika lieviä kohtauksia.