Oletko yksinäinen?

Olen perheellinen. Miehen kanssa ei mitään yhteistä, paitsi lapset ja koti. Käyn vain töissä enkä missään muualla. Ei ole lenkkiseuraa eikä ketään kenen kanssa puhua asioita, vaikkapa nyt ihan arkipäiväisiä juttuja. Yksinäisyys on todella raastavaa ja olenkin nykyään ajoittain hyvinkin masentunut. Miettinyt jopa, että olisi helpompaa jos minua ei olisi lainkaan.

tunnen välillä olevani yksinäinen.

perheenlisäystä meille tosin tulossa ja mies löytyy mutta töissä viettää paljon aikaa juurikin tuon takia että rahaa saataisi jostain.. itselläni ei juurikaan kavereita, ei lenkkiseuraa niinkuin ap:llakaan ja päivät yleensä kotona istuskelen.

olen itkeskellyt aina välillä asiasta.

vanhemmat ja muut kaverit asustavat melkein 400 kilometrin päässä niin ei oikein voi päiväkahvillakaan käydä.

Minä olen lapseton sinkku, jolla orastava vauvakuume, mutta oma elämä hallussa. Olen onnellinen, mutta tunnen yksinäisyyttä, kun ei ole esim. lenkkiseuraa tai olkapäätä, kun itkettää. Tai katson elokuvaa yksin kotona sunnuntaina ilman kainalos, johon käpertyä tai kun tarvitsen jonkun potkimaan itseni liikkeelle, kun masentaa. Sellaisia ajatuksia.

Jos elämä ei saa uutta suuntaa ja seinän takaa ei ilmesty ylläriä. monelle se ylläri kuitenkin tulee - joku elämänmuutos...



Sinkuksi voi jäädä ja se on harmin paikka monelle. Ei tule lapsenlapsia eikä sukulaisia.



Itseltäni on moni kuollut pois. Äiti on sairas - soittaa monta kertaa päivässä.



Lapsia en enää saa, mutta minulla on nuorempi miesystävä, jolla on entisestä avioliitosta vielä ei teini-ikäisiä lapsia joten pitäisi piristä.



Silti koen, että olen todella yksin, mutta jokainen ihminen on yksin.

ei anneta yksinäisyyden viedä liikaa mukanaan !

ei anneta yksinäisyyden viedä liikaa mukanaan !

Ihan totta, ajattelin tuossa juuri vastauksia lukiessa, että täältähän moni saa vertaistukea ja sosiaalisia kontakteja, vaikkakin sitten nimettömänä. Ja sen olen oppinut, että niistä harvoista ystävistä, jotka rinnalla seisoo, on pidettävä kiinni. Vaikka eivät he puolison kaipuuta korvaa, mutta näillä mennään nyt.

ap

saatan olla yksinäinen, vaikka elän ruuhkavuosia. Käyn töissä, kaksi kouluikäistä harrastavaa lasta, mies, perhe lähellä. Silti jos haluan mennä lenkille, tai leffaan ei ole ketään seurana. Eli siis mulla on yleensä aina jotain tekemistä, elämäni ei siis ole tylsää, mutta tietynlaista seuraa kaipailen. Huolia yms setvitään töissä työavereiden kanssa, mutta vapaa-aikana ei olla tekemisissä (enkä haluaisikaan)

että kaikkea ei voi paljastaa ja kertoa todenmukaisesti ettei tunnisteta. Ellei saa olla rehellinen, ei voi saada aikaan mitään syvempää.

myös tunnustan. Perhe on, ja tosi ihana ja rakas onkin, mutta omia ystäviä tai kavereita ei ole oikein koskaan ollut. Olis kivaa, jos olis oikea bestis :-)

Itselläni kaksi pientä lasta ja olen leski. Kovasti kaipaan kumppania, mutta mistäpä sellainen nyt löytyisi? Ei ole kummoisia tukiverkkojakaan.



Ystäviä on vähän ja asuvat kaunana + heillä omat perheensä/menonsa. Sukulaisista ei paljon ole seuraa/apua lasten kanssa.



En osaa hankkia uusia ystäviä ja kaikki tuntuvat olevan hyvin erilaisia kuin minä. Jos jonkun kaverin joskus saan, tuntuu kaveruussuhde vain rasitteelta, koska olemme niin erilaisia. Eikä ketään oikeen kiinnostakaan mikään läheinen ystävyys. Tahtoisin kaveriksi/kumppaniksi jonkun jonka kanssa voi olla vaan oma itsensä.



Samanlaisia tunteita on kuin ap:llä. Ei ole ketään, kuka oikeasti kuuntelisi ja vielä välittäisi. Joskus olisi kiva vaan käpertyä jonkun kainaloon. Olisi kiva tuntea yhteenkuuluvuutta ja jakaa ajatuksensa jonkun kanssa. Tahtoisin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Nyt tuntuu, että olen ihan yksin maailmassa. Tuntuu kuin muita ei edes haittaisi olla aivan ypöyksin.