Lue keskustelun säännöt.
Kun läheinen sairastuu niin vakavasti, että enää ihme voi parantaa - itku virtaa tämän tiedon saatua, mutta onko kuoleman jälkeen vielä hankalempaa. Kokemuksia?
02.12.2021 |
Oletteko olleet tilanteessa, että läheisenne on saanut lähes varman kuolemantuomion lääkäristä, esim. syöpätapaukset? Miten jaksoitte tiedon saatuanne ja miten saitte kasattua itsenne ja oltua tukena? Mitä tapahtui kuoleman jälkeen, romahtiko elämä vielä hirveämmäksi? En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa, ennen kaikki läheisten kuolemat on tulleet täysin puun takaa. Silloin ensimmäiset puoli vuotta oli hirveimmät, itkua, unettomia öitä, eikä jälkikäteen ajasta muista juuri mitään. Sen jälkeen pikkuhiljaa aika auttoi asiaa. Onkohan tässä ns. sama kaava? Ihmettä tässä tilanteessa on toki rukoiltu, mutta sekun ei takaa hyvää lopputulosta.
Kommentit (11)
Kuolema tuo rauhan, sekä sairaalle että läheisille. Sen jälkeen alkaa toipuminen. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheiseni sairastui syöpään, mutta toipui.
Päätin, että ennen kuolemaa on turha surra, kyllä sen jälkeen riittää aikaa vaikka loppuikä. Se ihminen ei ole kuollut vielä. Ilo irti siitä mitä on jäljellä.
Samaa mieltä, odottamalla luopuminen on raskaampaa, katsoa sen kuolevan kärsimystä. Surutyö on tehty jo ennen kuolemaa.
Äitini kuoli pitkälle levinneeseen rintasyöpään. Siskoni kohdunkaulan syöpään. Hoidot ja syöpä"taistelu" kesti molemmilla todella pitkään ja loppuvaiheen kärsimys oli hyvin raskasta kaikille. Kuolema oli molempien kohdalla lopulta suuri helpotus, kun sairas ihminen sai lopulta rauhan. Alkujärkytys ja shokki sairauden selvitessä oli minusta se pahin vaihe. Kuoleman jälkeen jäi vain suru ja viha.
Vierailija kirjoitti:
Läheiseni sairastui syöpään, mutta toipui.
Päätin, että ennen kuolemaa on turha surra, kyllä sen jälkeen riittää aikaa vaikka loppuikä. Se ihminen ei ole kuollut vielä. Ilo irti siitä mitä on jäljellä.
Tämä on ihan eri asia, verrattuna, että toivos ei anneta. Teennäistä oli ilolla irrottelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi niin että surin kahteen kertaan läheisen kuoleman. Ensin hänen sairastamisen aikana ja uudestaan sitten kun hän kuoli.
Tietysti järjellä pystyy ajattelemaan että kärsimys loppui siihen, mutta tunnepuoli kuitenkin jyräsi kaiken järkeilyn. Tiesin myös ettei hän itse toivonut mitään "armokuolemaa".
Olen menettänyt läheisiä myös yllättäen, onnettomuuden takia. Ne eivät olleet yhtä raskaita. Siinä tuli järkytys ja suru tietenkin kun sai kuulla asiasta. Mutta sitä selvisi yhdellä suremisella kun ei ennakkoon tarvinnut pelätä eikä surra.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheiseni sairastui syöpään, mutta toipui.
Päätin, että ennen kuolemaa on turha surra, kyllä sen jälkeen riittää aikaa vaikka loppuikä. Se ihminen ei ole kuollut vielä. Ilo irti siitä mitä on jäljellä.
Tämä on ihan eri asia, verrattuna, että toivos ei anneta. Teennäistä oli ilolla irrottelu.
Olen eri. En nyt voi sanoa, että iloteltiin, mutta elettiin mahdollisimman normaalia elämää se loppuaika eikä juteltu kuolemasta. Itkin ensimmäisen kerran vasta kuoleman tultua, en ennen sitä. Sitten tulikin suru raskaana päälle. Ehkä ap pääsee sitten kuoleman jälkeen helpommalla, ei voi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru tulee aina kun läheinen kuolee, oli lähtö nopea tai hidas. Pahin itku ja parku on edessä jos joudut hoitamaan perunkirjoitusta, perillisiä on useita ja kaikki ovat riidoissa keskenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheiseni sairastui syöpään, mutta toipui.
Päätin, että ennen kuolemaa on turha surra, kyllä sen jälkeen riittää aikaa vaikka loppuikä. Se ihminen ei ole kuollut vielä. Ilo irti siitä mitä on jäljellä.
Tämä on ihan eri asia, verrattuna, että toivos ei anneta. Teennäistä oli ilolla irrottelu.
En nyt puhu mistään teennäisestä iloittelusta, vaan siitä, että se ihminen on vielä täällä, elossa. Kyllä niitä hyviä hetkiäkin on vielä jäljellä, tekemättömiä asioita, syntymättömiä muistoja. Kohta se ihminen on poissa. Haluatko tosiaan käyttää nämä viimeiset hetket suremiseen, kun surra voi kuoleman jälkeenkin?
Ei se syöpä ole kenellekään mikään läpihuutojuttu. Kyllä se kuolema voi viedä, vaikka alussa kaikki näyttäisikin hyvältä. Oman läheisenikin kamppailu oli kova ja lähes koko hoitoaika meni sairaalassa. En silti näe mitä hyötyä olisi ollut siitä, että käyn siellä joka päivä itkemässä. Sitäkö sairas tai mahdollisesti kuoleva ihminen kaipaisi? Kävin kyllä päivittäin juttelemassa, vein lukemista ja toivoa. Kaikki me kuolemme joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietääkseni kukaan ei ole tullut kertomaan, miltä elämä kuoleman jälkeen on tuntunut. Arvailuja ja monenkirjavia väitteitä asiaan kyllä liittyy, mutta se varsinainen faktatieto edelleen puuttuu.
Läheisten tulisi olla helpottuneita, kun ainakin vakavasti sairas saa helpotuksen. Surutyö on osa tapahtumaa. RIP.
Kuoleman jälkeen tuli helpotus, kun toisen ei tarvinnut enää kärsiä.