Onko väärin olla katkera masentuneelle kumppanilleen??
Eli siis vaimoni ollut masentunut jokusen vuoden. Kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä myöskin. Tänä vuonna on alkanut voimaan paremmin. Jaksaa käydä koulussa ja töissä.
Silti, koen jonkunlaista ärsyyntymistä ja katkeruutta siihen, että jouduin itsekin kärsimään pitkään hänen takiaan. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan häntä ja tein sen valinnan itse, että pysyn mukana tuli mitä. Edelleen uskon tulevaan ja rakastan häntä, mutta en vain enää jaksa hänen sairauttaan.
Naiseni on mitä kiltein ja hyväsydämisin, huomaavainen ja seksikäs (seksiäkin on ollut kaikesta huolimatta koko ajan). Siksi häntä rakastankin.
Suutuin hänelle tänään, omaa turhautumistani purkien. Haukuin ja lyttäsin. Sanoin että hän on saamaton pas*a. Kadun sanomisiani, mutta ne tulivat turhautumisen hetkenä.
Eli olenko ihan sekaisin? Miksi käyttäydyn näin?
Kommentit (48)
Masentuneen kanssa on tosi rankka elää.
Varmasti sinullakin on ollut rankkaa ja on ymmärrettävää että se näkyy käytöksessäkin.
Ehkä voisit miettiä itsellisikin terapiaa? Mitä häviäisit siinä? Tuollainen toisen ihmisen lyttäys ja haukkuminen ei tee hyvää sinulle eikä vaimollesikaan.
On väärin, koska olet itse valinnut olla hänen kanssaan. Harva on täydellinen, joten kompromissi on tehtävä jostain, jos haluaa olla suhteessa.
Ajattelisin että olet kuitenkin lopulta katkera hänen sairaudelleen. Ihmistä rakastat ja se tekee vihaiseksi, surulliseksi, raivokkaaksi ja katkeraksi, että se sairaus on ottanut sen ihmisen valtaansa.
Terv vastaavassa tilanteessa
Joo ei tuo ainakaan hyvä asia ole että purkaat turhautumistasi noin. Purkaa se salilla tai terapiassa.
Siinä tais just mennä seksihanat lopullisesti kiinni. Olet ääliö.
Anna kun ennustan: eroatte ja tapaat uuden naisen, alatte suhteeseen ja tadaa! tällä kerralla se olet sinä joka on masentunut. Karmaa se vain on.
Eroa, et jaksa häntä, koska sairaus on osa häntä, jos se väsyttää ja katkeroittaa, ei rakkaus riittä jaksamaan kuormittavassa suhteessa.
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?
Sori mutta mielestäni vakavasti masentuneen kanssa eläminen on vähän sama kuin lievästi dementoituneen. Se on tosi vaativaa, se sairas ihminen ei ole oma itsensä. Ymmärrän ihan täysin että jotkut eroavat näissä tilanteissa, omaa elämää ei kannata hukata toisen tukihenkilönä olemiseen, siihen hommaan on ammattilaiset.
Ymmärrän että useat loukkaantuvat tästä kommentista. Olen pahoillani.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?
Ei masentunut kykene yhtään minkäänlaiseen taisteluun. Ei siinä tilassa halua olla edes elossa.
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?
Ei musta vaikuta että ap syyttää ketään. Varsinkin jos tuollainen tilanne kestää pitkään niin se arki on niin raskasta että vaikka rakastaa niin pää alkaa vähän piiputtaa. Sitä voi ihan itsekin hätkähtää sellaista.
olen tuo joka mainitsi olevansa vastaavassa tilanteessa. Yksi asia mitä huomasin oli se että olin muuttunut jotenkin kovaksi sitä sairautta kohtaan. En rakastani tai hänen hätäänsä. Ihan kuin se sairaus olisi meidän molempien yhteinen lapsellinen vihollinen jolle pitää vaan olla julma niin se lähtee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?Ei masentunut kykene yhtään minkäänlaiseen taisteluun. Ei siinä tilassa halua olla edes elossa.
Masentuneita on monenlaisia. Tiedän sellaisiakin, jotka nimenomaan taistelevat - kaikkea vastaan, koko ajan, riippumatta siitä, onko hommassa mitään järkeä tai olisiko siihen energiaa tai halua. Todellisuudentaju katoaa, mutta taistelu ei, Ja kyllä, diagnoosi on nimenomaan masennus, enkä minä mene lääkärin diagnoosia vastaan väittämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?Ei musta vaikuta että ap syyttää ketään. Varsinkin jos tuollainen tilanne kestää pitkään niin se arki on niin raskasta että vaikka rakastaa niin pää alkaa vähän piiputtaa. Sitä voi ihan itsekin hätkähtää sellaista.
olen tuo joka mainitsi olevansa vastaavassa tilanteessa. Yksi asia mitä huomasin oli se että olin muuttunut jotenkin kovaksi sitä sairautta kohtaan. En rakastani tai hänen hätäänsä. Ihan kuin se sairaus olisi meidän molempien yhteinen lapsellinen vihollinen jolle pitää vaan olla julma niin se lähtee.
Sinusta en tiedä, mutta ap kyllä kuvaa olevansa julma nimenomaan puolisoaan kohtaan, ei tämän sairautta. Ja olevansa katkera puolisolleen, ei tämän sairaudelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on väärin katkeroitua. Siitä ei ole mitään hyötyä. Ja toisin kuin väitetään, tunteitaan voi ohjailla ja me itseasiassa teemme sitä koko ajan, vaikka moni ei tajua tekevänsä (neuropsykologit puhuvat nauroplastisuudesta ja tuotetuista tunteista, googlaa vaikka Lisa Feldman-Barret.)
Kysy itseltäsi neljä kysymystä:
Onko vaimosi valinnut sairastua?
Oletko sinä valinnut pysyä silti suhteessa hänen kanssaan?
edellisen huomioiden, kenen ”syytä” teidän tilanne siis oikeastaan on, jos sen jonkun syytä pitää olla?
ja edellisen huomioiden, olisiko kumminkin järkevämpää unohtaa keskinäinen kilpailu ja toistenne vastustus ja liittoutua vaimon kanssa jotta voitte yhdessä sietää pahaa maailmaa ja yhdessä taistella sairautta vastaan?Ei musta vaikuta että ap syyttää ketään. Varsinkin jos tuollainen tilanne kestää pitkään niin se arki on niin raskasta että vaikka rakastaa niin pää alkaa vähän piiputtaa. Sitä voi ihan itsekin hätkähtää sellaista.
olen tuo joka mainitsi olevansa vastaavassa tilanteessa. Yksi asia mitä huomasin oli se että olin muuttunut jotenkin kovaksi sitä sairautta kohtaan. En rakastani tai hänen hätäänsä. Ihan kuin se sairaus olisi meidän molempien yhteinen lapsellinen vihollinen jolle pitää vaan olla julma niin se lähtee.
Sinusta en tiedä, mutta ap kyllä kuvaa olevansa julma nimenomaan puolisoaan kohtaan, ei tämän sairautta. Ja olevansa katkera puolisolleen, ei tämän sairaudelle.
Niin minäkin ajattelin. Mulla se katkeruus vaan tulee siitä kun nään miten se älykäs, reipas, jaksava ja ihana ihminen ”antaa” sen sairauden tehdä hänestä sellaisen. Koska se on paradoksi. Ihan kuin näkisi jonkun kävelevän seinää päin uudestaan ja uudestaan. Miksi?? Idiootti! Ja sitten tajuaa että se toinen on sairas. Siksi.
Heippa. Tämä on kirjaopillinen asia. Et ole kamala ihminen. Toki sanoit ikävästi.
Olet joutunut aikamoisesti pinnistelemään ja ponnistelmaan puolison ja itsesi jaksamisen eteen. Olet sen tehnyt mitä parhaiten. Nyt, kun puoliso voi paremmin, voit antaa omien tunteiden tulla paremmin ulos. Ei tarvi pitää kaikkea sisällä, toinen kestää enemmän. Myös sinä olet tähän sairauteen väsynyt. Et puolisoon. Vaan puolison sairauteen. Mitäs jos opettelet sanomaan "olet laiska tms" sijaan esim. En meinaa kestää aina sitä masennusta, joka saa sinut käyttäytymään laiskasti.
En yhtään ihmettele ettet aina jaksa. Äläkä tunne syyllisyyttä. Pyydä anteeksi ja eteenpäin.
No tuntuu kyllä pahalta vaimosi puolesta, joka tuskin on traumatisoitumistaan ja sen seurauksia itse valinnut. Et sinä ole kärsinyt hänen takiaan, vaan koska itse valitset olla sairaan ihmisen kanssa. Käsittele omat tunteesi vaikka terapiassa äläkä pura häneen.
Minulla on aika pitkä historia masentuneen puolison kanssa. Vuosiin on mahtunut paljon surua ja voimattomuuden tunnetta puolison sairauden edessä. Olen tiuskinut ollut hermostunut ja kyllä suuttunutkin välillä mutta en koskaan ole lytännyt enkä haukkunut häntä ihmisenä enkä syyttänyt sairastumisestaan ja olen siitä onnellinen koska sitä puolisoni ei olisi kestänyt. Ymmärrän ap:n tilanteen paremmin kuin hyvin mutta teit silti väärin.
Kyllä minä olen kertonut puolisolleni tuntemuksistani hänen pitkällä masennuskaudellaan. Sen jälkeen kun hän selvisi siltä mustalta matkalta. Hän jaksoi jo kuunnella ja yhdessä käsiteltiin sitä molemmille rankkaa aikaa. Nyt elämämme on aurinkoista , ihanaa ja rakkaudellista, luottamuksellista.
Eikai omille tuntemuksilleen voi mitään. Niiden ulospäin näyttämiseen oman käytöksesi hillintään voit vaikuttaa.
Ehkä teille voisi toimia pariterapia, kun kuitenkin rakkautta on ja halua olla yhdessä?
Joskus ei selviä omin avuin vaan on hyvä käydä jonkun ulkopuolisen juttusilla. Kerro siellä tuosta tunteesta.