Jos olisit ihastunut johonkuhun, jota et voi saada

On ihan armeliasta olla sille ihastukselle kiva. Se ihastus voi nimittäin olla myös ihastunut sinuun. Voi tehdä mieli vältellä, mutta kyllä ystävällisyydellä pötkii aina pitkälle.

Olin joskus teininä ihastunut ystävääni. Sain pakit. Ystäviä olemme edelleen.

Hyvä kysymys. Oon ihastunut ystävään ja vain ystävänä olo on helvettiä. Toisaalta en halua vältellä koska on ystävä. Yritän olla kiva, mutta huonolla menestyksellä. Välillä liian kiva ja välillä töykeä. Ystävä varmaan ajattelee mun seonneen.

Riippuu tilanteesta ja syystä miksi sitä toista ei voi saada. Nuorena nämä meni kaavalla ihastus - iskuyritys - pakit - häpeä tappaa ihastuksen - kavereita. Sitten kun on molemmat perheellisiä ei voi vetää tuolla kaavalla, ei voi hakea niitä häpeäpakkeja koska pelkkä yrityskin on omaa kumppania kohtaan väärin. Joten nyt kärvistellään ja vältellään.

En pystyisi olemaan pelkkä ystävä jos ei ole uutta ihastusta/suhdetta. Ihastun harvoin ja voimakkaasti ja ystäviä on helpompi löytää muualta.

Oon nytkin ihastunut ,mutta mies on semmoinen että makuja ei juurikaan ole.

Jatkan elämääni todeten että mulla on hyvä maku , se tosin ei mahdollista mun pariutumista.

Tavallaan olen tämmöisessä tilanteessa juurikin nyt. Ikävältähän tuo pahimmillaan tuntui (kun tästä siis rohkeasti keskustelimme ja löimme faktoja pöytään), mutta olin myös sen verran paljon tullut arvostamaan ajan myötä välillemme muodostunutta yhteyttä, että en antanut ihan tämmöisen "pikkuseikan" pilata sitä kaikkea. Olemme siis edelleen erittäin hyviä ystäviä ja osaltani myös ilman taka-ajatuksia, kun aikanaan järkeilin itseni tilanteen herraksi ja hyväksyin tosiasiat. Hankalaahan sekin oli, mutta mielestäni hyvinkin sen vaivan arvoista. Varsinkin tästä seuranneen henkisen kasvun osalta.

Ainahan voi ihastua,kemiaa löytyä.Mutta vaalitettavasti voi olla niin että se ihastuksen kohde on avo,avio liitossa! Joten täyty vaan etsiä uutta ihastumisen kohdetta.En rydy ihastuksen kanssa ystäväksi.Siitä ei hyvää seuraa.

Riippuisi siitä, miten ko. henkilö suhtautuu minuun. Jos hän haluaisi olla ystäväni, niin olisin todella iloinen siitä ja haluaisin hyvin mielelläni olla hänen ystävänsä. Jos taas ei haluaisi olla ystävä, niin sitten en tietenkään voisi väkisin olla hänen ystävänsä.

Tässä tilanteessa, kun on vasta vähän aikaa siitä, kun tajusin, etten todellakaan saa häntä, niin välttelen. Käy kipeää nähdä häntä, jota ikävöin ja josta haaveilin, kuvittelin että tunne oli molemminpuolinen. En voi katsoa silmiin, alkaisin luultavasti kyynelehtiä. Tai katson vain eleettömästi. Emme puhu keskenämme, minulla ei ole hänelle enää mitään sanottavaa.

Tiedän käyttäytyväni huonosti, mutta toivon että ajan kuluessa pääsen yli ja voimme jutella niitä näitä. Kaveriksi en ala, hyvän päivän tuttuus olisi maksimi. Tervehditään kun nähdään, siinä kaikki.

Vinkkejä miten ne turhat tunteet saa loppumaan nopeasti?

Olen ihastunut ja tavallaan voisin saadakin, itse olen vain varattu enkä tiedä mitä tekisin.

Pitää yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ei välttelyä eikä ahdistelua. Kaikille mukavinta niin.

Olen ehkä pelkuri, mutta olen valinnut välttelyn tien. Odotan sitä päivää, kun hänen läsnäolonsa ei enää saa autonomista hermostoani tilttiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen ihastunut ja tavallaan voisin saadakin, itse olen vain varattu enkä tiedä mitä tekisin.

Ennen kuin jätät kumppanisi, kannattaa tavata se ihastus livenä ja tarkistaa, ettei hän ole oikeasti eri sukupuolta ja eri-ikäinen kuin on kertonut olevansa.

Ihastuminen on kurjaa ☹️

Eräs mies tarjosi apuaan eräässä asiassa. Olin töissä joten en vaan yhtään ajatellut että ajatteli minua sillä tavalla. Kyseli olenko varattu ja olenhan minä.

Sen jälkeen hän on ollut tyly. Äänestäkin tulee monotoninen.

Tästä on jo aikaa ja veikkaan että asia vaivaa minua vähintään yhtä paljon kuin häntä.

Jään aina miettimään asioita.

Olisin ystävä. En liian läheinen, koska ei sellainen toimisi. Jatkaisin elämääni. Piipahtaisin silti toisen elämässä aina toisinaan. Ihan vain katsomassa että kaikki on ok, että hän on yhä onnellinen. Laittaisin joskus viestin, kävisin tapaamassa pari kertaa vuosikymmenessä. Ihan vaan että tietäisin että hän on yhä siellä ja että hän yhä katsoo minua kuten ennenkin. Ajattelisin toisinaan lämpimästi.

Jos siis olisi joku sellainen tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Pitää yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ei välttelyä eikä ahdistelua. Kaikille mukavinta niin.

Ai, minulle ei ole kyllä ikinä seurannut mitään hyvää siitä että yrittää käyttäytyä normaalisti. Ihastus vaan paisuu ja paisuu kunnes saa ihan älyttömät pakkomielteenomaiset mittasuhteet. Parempi lähestyä, saada pakit, itkeä itkut ja unohtaa koko juttu - tai jos em ei onnistu niin sitten vältellä. Ajan mittaan kohde tajuaa että häntä vältellään ja alkaa yleensä itsekin viileäksi ja homma kuivuu kasaan.

Tässä iässä se, että ylipäänsä kykenee vielä ihastumaan on ihan piristävää. Ikäluokka on sellainen, että molemmat varattuja, siis se toinenkin aina suurella todennäköisyydellä. Onneksi kuitenkaan ei tarvitse päivittäin nähdä, se voisi lietsoa tunteita liikaa.