Rehellistä mielipidettä kaivataan.

Kaipaisin rehellistä mielipidettä meidän perheen ja parisuhteen tilasta. Lyhykäisyydessään kerrottuna:

..olemme olleet kimpassa n.12v josta naimisissa vajaat 9v. Olemme aika erilaisista perheistä kotoisin, mutta kuitenkin aika lailla samat arvot omaavat - mitä tulee esim rahankäyttöön, lasten kasvatukseen yms. Meillä on kolme lasta ja neljäs (ja viimeinen) tulossa, minä äitinä kotona lasten kanssa ja mies yrittäjä.



Mies tekee pitkää päivää ja minä hoidan 85%:sti arjen, mies kuitenkin osallistuu lasten hoitoon kun on kotona - vaikkakin suurimman osan ajasta hän istuu netissä. Olen itse aika väsynyt (kuten varmasti hänkin pitkistä ja raskaista työpäivistä), lapset ovat aika vauhdikkaassa iässä ja koen tämän neljännen raskauden todella väsyttävänä ja pelottavanakin - kun nyt on kaikenlaista ylimääräistä stressiä; kuten sikainfluenssa.. Koen että en saa mieheltäni mitään tukea tai ymmärrystä omaan väsymykseeni ja huoliini, ts. jos erehdyn olemaan hieman nyrpeä kun hän tulee kotiin - saati sanomaan että en tahdo jaksaa ja haluaisin häneltä enemmän aikaa ja huomiota niin hän hermostuu täysin - jopa niin paljon että mietin hänen lyövän jos olisin lyöntiläheisyydellä. Hän ymmärtää omien tuntemusteni kertomisen vertailuksi omaan työpäiväänsä ja alkaa helposti paasaamaan siitä kuinka kiire hänellä on ollut ja kuinka paljon hän on töitä tehnyt! En haluaisi että me vertailtaisiin omia väsymyksiämme vaan että tukisimme toisiamme..



Olen kaikissa raskauksissa ollut aika herkkä ja varsinkin nyt itken tosi helposti mikä on miehelleni täysin yhdentekevää. Pikemminkin tuntuu että hän halveksii minua käytöksestäni ja tuntuu että olen niin yksin.

En tahtoisi miestä tahallaan ärsyttää joten tässä hektisessä elämänvaiheessa ei kai ole muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä, yrittää pärjätä ja haettava se hellyys ja läheisyys lapsista. Kaipaisin vain niin itse sitä tuttua ja turvallista kainaloa mihin käpertyä ja saada lohdutusta ja hellyyttä - mitä käsittääkseni aika lailla monet raskaana olevat naiset kaipaavat ja toivon mukaan saavatkin. Seksielämä on yhtä kuivaa kuin Saharan autiomaassa ja se on varmasti yksi iso syy ongelmiimme. Ongelma kun on siinä että itse haluaisin hellyyttä ja huomiota - ja sitten seksiä - ja mies taas ensin seksiä, jonka jälkeen hän olisi kykeneväinen antamaan hellyyttä ja huomiota - noidankehä?



Asiat ovat siis pitkälti hyvin, on töitä - terveyttä ja iloisia lapsia. Miksi silti tunnen olevani niin yksin?