Lue keskustelun säännöt.
Ärsyttää läheisten asennoituminen minuun
15.09.2021 |
Olen siis masennusta sairastava, kuitenkin työssäni pärjäävä ja opiskeluja hoitava nuori aikuinen. Ja heti alkuun totean, että tottakai ymmärrän, että vanhemmat ja mieheni perhe kokevat varmaan sääliä ja huolta jaksamisestani, jonka myös ymmärrän.
Silti tuntuu siltä, että vaikka itse en tuo sairauttani mitenkään esille tapaamisilla, se vaikuttaa ilmapiiriin ja tietynlaisiin oletuksiin. Koen että minuun ei uskalleta ehkä ottaa katsekontaktia ja jutella vapaasti mistä vain. Näen ihmisten ilmeistä sellaisen säälimisen ja usein minua kyseenalaistetaan. Vanhempani esim hokevat että ” Ei sinun tarvitse esittää pirteää meille”, vaikka perusluonteeni on hyvin pirtsakka. Ja vaikka masennus tottakai näkyy tietyissä asioissa, juuri silloin kun olen rakkaitteni seurassa, koen aitoa iloa ja kykyä nauttia elämästä, eikä huolet ja murheet paina.
Kaipisin siis vertailukohtia, onko teillä muilla millaisia kokemuksia siitä että olette jotain mt-ongelmaa sairastavana välillä ahdingossa sen kanssa, miten muut lähimmäisenne ovat ja käyttäytyvät seurassanne?
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
Sitä aihetta vältellään, mua vältellään.
Joo just näin koen itsekin. Että minun seurassani koetaan ehkä kiusaantuneisuutta ja vältellään minun kanssani keskusteluja. Ei uskalleta ehkä kysyä voinnistani tai töistäni. Usein vain jutellaan ihan muista asioista ja vältellään kohdata oikeita asioita, joista keskustelu ehkä olisi kaikille osapuolille tärkeää ja merkittävää. Ap Kiitos viestistäsi. Koin jo vähän että tulkitsenko vain omiani ja valitan turhasta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä olin nuorempana vähän ujo ja oli masennusta myös, enkä sen takia saanut asioita hoidettua. Nyt olen nelikymppinen, on hyvä tutkinto, asiantuntijatyö (olen flunssan takia saikulla ja siksi palstalla, kun joku kuitenkin tähän takertuu) ja huolehdin asioistani hyvin. Silti sukulaiset pitää minua jonain reppanana edelleen. Vähän turhauttaa kyllä. Kuitenkin ajattelen ettei minun tarvitse aikuisena ihmisenä vakuutella ketään mistään. Olen aika vähän tekemisissä heidän kanssaan kun en jaksa sitä jatkuvaa vähättelyä joka puskee aina jossain kohtaa läpi. Olen sellainen herkkä ihminen joka innostuu vaikka ohi lentävästä perhosesta, tällaiset asiat kai tekevät minusta semmoisen ressukan sitten. En ole "kova" ihminen joita täällä Suomessa kovin arvostetaan.
Sitten jos teitä kohdeltaisiin kuten muitakin, valittaisitte kuinka sairauttanne ja tunteitanne ei oteta huomioon?
Joo samaa täällä. On tosi kiusallista tavata sukulaisia ja mieheni perhettä ja sukua, kun kaikki kuitenkin tietävät masennuksestani, mutta siitä ei vain koskaan puhuta. Ja se olisikin ihan fine että ei puhuta, mutta ilmeet ja eleet kielivät siitä, että seurassani koetaan kuitenkin kiusaantuneisuutta. Siksi olisi hyvä rikkoa asiasta jää, ja tehdä siitä sellainen ”kevyt” asia eikä kaikkia säälittävä tekijä minussa.
Itse vieläpä olen tosi iloinen ja puhelias muiden seurassa ja siksi se tekee tilanteesta entistä ikävämmän. En itse koe mitään häpeää tai kiusallista fiilistä olostani. Se tulee vain muilta.
Vierailija kirjoitti:
Sitten jos teitä kohdeltaisiin kuten muitakin, valittaisitte kuinka sairauttanne ja tunteitanne ei oteta huomioon?
En minä ainakaan pahastuisi. Olisi kiva jos jokainen voisi olla oma itsensä ja avoin keskusteluille, vaikka minä olisinkin seurassa :D Ihan sama ihminen olen edelleen ja itse olen tosi avoin ja keskusteluunlähtevä tyyppi. En kaihda oikeastaan minkäänlaisia aiheita. Kaikki vielä tietävät tämän. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minä olin nuorempana vähän ujo ja oli masennusta myös, enkä sen takia saanut asioita hoidettua. Nyt olen nelikymppinen, on hyvä tutkinto, asiantuntijatyö (olen flunssan takia saikulla ja siksi palstalla, kun joku kuitenkin tähän takertuu) ja huolehdin asioistani hyvin. Silti sukulaiset pitää minua jonain reppanana edelleen. Vähän turhauttaa kyllä. Kuitenkin ajattelen ettei minun tarvitse aikuisena ihmisenä vakuutella ketään mistään. Olen aika vähän tekemisissä heidän kanssaan kun en jaksa sitä jatkuvaa vähättelyä joka puskee aina jossain kohtaa läpi. Olen sellainen herkkä ihminen joka innostuu vaikka ohi lentävästä perhosesta, tällaiset asiat kai tekevät minusta semmoisen ressukan sitten. En ole "kova" ihminen joita täällä Suomessa kovin arvostetaan.
Kiva kuulla että pärjäät elämässä. Harmi että saat silti osaksesi vähättelyä ja ainaista säälintää.
Just tätä mietinkin myös ett kun tässä valmistun koulusta ja saan omanalani töitä, niin jatkuuko tämä sääliminen läpi elämän, vaikka itse sairaus olisikin enää aikalailla pieni osa elämääni. Olenko myös ainainen reppana :D Ap
Vierailija kirjoitti:
Sitten jos teitä kohdeltaisiin kuten muitakin, valittaisitte kuinka sairauttanne ja tunteitanne ei oteta huomioon?
Kyse on siitä että otettaisiin huomioon ihminen kokonaisuudessaan. Kukaan ei ole pelkkä diagnoosi, mutta diagnoosi ei ole myöskään mikään tabu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan kertonut ex-mieheni sukulaisille, että olen pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä mm. masennuksen vuoksi. Ei vaan ole tapana sukujuhlissa avautua henkilökohtaisista ja ehkä muille ihmisille vaikeasti ymmärrettävistä asioista. Kohtelivat minua aina ihan kuten normaalia aikuista ihmistä kuuluukin kohdella, oltiin yhdessä lähes 10v.
itse olet irto pisteitä hakenut minä niin nuppi vikainen. jos sukulaisissasi olisi joku joka sanoisi lopeta turha valitus tai tapa ittes. ongelmia on muillakin niistä pitää vaan selvitä ei siinä sääli pisteiden keräys auta. ihan itse olet jatkuvalla vali vali tuonut narsistisen piirteesi esiin. masennus on uusi keksitty termi laiskuudelle.
Sitä aihetta vältellään, mua vältellään.