Lue keskustelun säännöt.
Muita alle kolmekymppisiä, jotka vain odottavat elämän päättymistä?
23.08.2021 |
Onko tämä missään määrin normaalia? Joskus muutama vuosi sitten jotenkin kriiseilin sitä, kun aloin tiedostaa elämän rajallisuuden. Sen sijaan, että olisin alkanut elää täysillä, jotenkin käsittelin vain kuolemani ja jäin vain odottelemaan sitä. Kaikki vähäkin kunnianhimo päättyi, kaikki tuntuu yhdentekevältä. Olen kadottanut kokonaan elämänhaluni, en pysty nauttimaan mistään. Olen miettinyt monesti päättäväni päiväni, mutta minusta ei taida kuitenkaan olla aktiivisesti edistämään asiaa. Mutta sellainen kuolemantoive on kuitenkin jatkuvasti.
En koe olevani erityisen masentunutkaan, mutta en tosin pysty nauttimaankaan mistään. Olen miettinyt monesti, että auttaisiko jos repäisisi itsensä kokonaan pois nykyisestä elämästään ja yrittäisi löytää elämänilon uudelleen, mutta en oikein edes tiedä, mitä se sitten olisi, mitä pitäisi tehdä. Enkä oikeastaan lopulta edes koe tarvitsevani elämäniloa. Ainoa mitä kaipaisin, olisi se, että saisi eräänä iltana nukahtaa levollisena ilman, että enää koskaan tarvitsisi herätä.
Kommentit (6)
Olen 45-vuotiaana täysin samassa tilanteessa. Ollut ihan hyvä elämä mutta mikään ei oikein kiinnosta enää. Eikä varsinkaan vanheneminen kremppoineen. Toivon kuolemaa mutta itsariin olen liian pelkuri enkä myöskään halua sitä ylimääräistä surua perheelleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 30 ja valitettavasti vähän samoja fiiliksiä :/
Tunne on vahvistunut korona-aikana, jäin työttömäksi ja tuntuu, että en kelpaa enää mihinkään. Mua katsotaan halveksuen kaikissa työhaastatteluissa ja kysellään, miksi en ole saanut töitä vaikka olen hakenut (":DD")
Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, joka on ollut mulla yli 20vuotta jo. Päivät on täynnä mitä ihmeellisimpiä pelkoja ja ajatuksia. En voi toteuttaa oikein mitään unelmiani. En pysty opiskelemaan haluamaani ammattia koska olen täysin keskittymiskyvytön (lääkäri ei suostu diagnosoimaan mitään) ja ilmeisesti myös tyhmä.
Olen myös menettänyt kaikki ystäväni.
Tuntuu kun olisin 85v. Paitsi että mun 85v mummollakin on enemmän elämää kun mulla.
Pitkiähän nämä päivät ovat, yksin kotona möllöttäessä. Kyllähän siinä kaikenlaista ajatusta kerkee mieleen tulla. Mutta minä sitkeästi olen vaan. Ei se toistenkaan elämä nyt sen ihmeempää ole, kaikilla on varmaan jotain ongelmaa joskus. Yritä ap jaksaa vaan.
Ap:lla on masennus, puhtainta muotoa. Sinänsä masennukselle on varmasti paljon hyviä syitä. Itse olen masennellut säännöllisesti 13-vuotiaasta asti, nyt 34.
Masennus ei välttämättä koskaan parane, mutta oon huomannut, että välttelevä kiintymyssuhde pahentaa tuota oireilua
"En koe olevani erityisen masentunutkaan, mutta en tosin pysty nauttimaankaan mistään. Olen miettinyt monesti, että auttaisiko jos repäisisi itsensä kokonaan pois nykyisestä elämästään ja yrittäisi löytää elämänilon uudelleen, mutta en oikein edes tiedä, mitä se sitten olisi, mitä pitäisi tehdä. Enkä oikeastaan lopulta edes koe tarvitsevani elämäniloa. Ainoa mitä kaipaisin, olisi se, että saisi eräänä iltana nukahtaa levollisena ilman, että enää koskaan tarvitsisi herätä." 100%!
Ainoa missä on järkeä on ihmiset. Muuta asumaan itsellesi tärkeiden ihmisten kanssa. Huolehdi että niitä on edes 3, kuitenkin enemmän kuin yksi. Jaa arki. Yritän itse aktiivisesti hoitaa välttelevää toimintamallia, välillä tulee takapakkeja mutta se auttaa aidosti! Ihmisten seura stressaa ja ahdistaa, mutta ajattelen että se kertoo enemmän minussa olevasta kivusta, puutteellisesta kyvystä yhteyteen, kuin ihmisistä ympärilläni. Oon nimittäin saanut elämääni ihania tyyppejä. Näillä keinoilla mulle ei jää yhtään tekosyytä jäädä yksin, vaan kotona on yleensä aina joku muukin, vaikkei sille just silloin jaksais puhua.
Nykyään masennus on edelleen läsnä mutta tunnen asioita ja pystyn toimimaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen 30 ja valitettavasti vähän samoja fiiliksiä :/
Tunne on vahvistunut korona-aikana, jäin työttömäksi ja tuntuu, että en kelpaa enää mihinkään. Mua katsotaan halveksuen kaikissa työhaastatteluissa ja kysellään, miksi en ole saanut töitä vaikka olen hakenut (":DD")
Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, joka on ollut mulla yli 20vuotta jo. Päivät on täynnä mitä ihmeellisimpiä pelkoja ja ajatuksia. En voi toteuttaa oikein mitään unelmiani. En pysty opiskelemaan haluamaani ammattia koska olen täysin keskittymiskyvytön (lääkäri ei suostu diagnosoimaan mitään) ja ilmeisesti myös tyhmä.
Olen myös menettänyt kaikki ystäväni.
Tuntuu kun olisin 85v. Paitsi että mun 85v mummollakin on enemmän elämää kun mulla.
Joo, tämä kuulostaa hyvin tutulta. Ja olen myös monesti miettinyt, että tuntuu siltä, kuin olisin vanha mummo. Minullakaan ei oikein ole ystäviä, mutta enpä osaa sellaisia kaivatakaan. Olen hieman erakkoluonne. Joskus toivoin elämänkumppania, mutta sellaista kumppania ei milloinkaan löytynyt. Korona-aika on myös minulla pahentanut tätä tunnetta, vaikka se ei minun elämääni oikeastaan ole edes vaikuttanut. Olen saanut pitää työni ja mitään sosiaalisia kontakteja tai aktiviteetteja ei ole muutenkaan. Ainoa ero on se, että työt teen kotoa käsin, joten edes työkavereita ei juuri tapaa, mutta sekään ei ole oikeastaan tuntunut miltään, täysin yhdentekevää.
Miksi odotat? Toimi aktiivisesto. Pää kiskoille, tai köysi kaulaan tms. tuottavaa. Odottaminen on typerää.