Masentunut mies ja tuleva yhteishuoltajuus, erotakko vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen aloittajalle samaa lääkettä, joka minullekin neuvottiin eron aikaan, kun pelkäsin miehen olevan "masentunut". Toki hän oli enemmänkin masentava, mutta ei siitä enempää. Eli kun ero tulee, etsi työtä heti jostakin kauempaa ja kun saat paikan, hommaa sieltä asunto ja kerro miehelle sillä hetkellä kun te lähdette matkalle että nyt muutan sinne 600km päähän töiden perässä. Kokemuksesta tiedä, että harva masentunut saati normaali suomalainen sohvalöhööjä jaksaa aktiivisesti köydä lasten luona. Etenkään, kun et hommaa autoa ja sen toisen on pakko hakea lapset sinun luotasi. Meillä mennyt jo useamman vuoden kivasti, lapset näkee isänsä pari kertaa vuodessa, joskus vain kerran. Myös suhde nykyiseen mieheen on helppo, kun katkera exä ei pyöri jaloissa koko ajan. Ex on luisunut alamäkeen meidän eron jälkeen ja on nykyään työttömän lisäksi kova juomaan alkoholia. Oikeasti ex ei vaan koskaan edes yrittänyt. Kun itse opiskelin, hän löhösi aohvalla ja katsoi telkkaria. Kun opiskelin ja kävin töissä, ex löhösi, katsoi telkkaria ja unelmoi rikkauksista. Ja sama jatkuu aina vaan.

Tuo onkin oikein unelma ura olla työtön juoppo, joka unelmoi rikkauksista.

Jos aloittajan mies tulee haluamaan vuoroviikkotapaamiset ei muutto muualle onnistu mitrnkään, koska nykyään on laissa lasten vuoroasuminen eli virallinen osoite molempien vanhempien luona. Kuka tahansa tampiojuristikin osaa neuvoa tälle isälle että vaatii vuoroasumista, jonka saa myös kuin manu illallisen. Näin ollen jos tänä päivänä toinen vanhempi yhteisestä kodista muuttaa edellisen elinpiirin ulkopuolelle tulee hänestä todennäköisesti tapaava etävanhempi. Selitykset toisen vanhemman masennuksista ei paina mitään ilman diagnooseja ja sitä että masentuneen vanhemman ongelmien johdosta on jo ollut lapsien suhteen turhia tukitoimia. Meno on aivan toista kuin 80-90 luvulla eikä todellakaan lasten edun mukaista. Vanhempien riidat laitetaan puolivälistä poikki ja sosiaalipuolella vuoroasumista ihannoidaan. Paras ratkaisu on jos pystyy elämään kämppiksenä puolison kanssa kunnes lapset on 12 vuotta ja heitä aletaan vähän asiassa kuulemaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos aloittajan mies tulee haluamaan vuoroviikkotapaamiset ei muutto muualle onnistu mitrnkään, koska nykyään on laissa lasten vuoroasuminen eli virallinen osoite molempien vanhempien luona. Kuka tahansa tampiojuristikin osaa neuvoa tälle isälle että vaatii vuoroasumista, jonka saa myös kuin manu illallisen. Näin ollen jos tänä päivänä toinen vanhempi yhteisestä kodista muuttaa edellisen elinpiirin ulkopuolelle tulee hänestä todennäköisesti tapaava etävanhempi. Selitykset toisen vanhemman masennuksista ei paina mitään ilman diagnooseja ja sitä että masentuneen vanhemman ongelmien johdosta on jo ollut lapsien suhteen turhia tukitoimia. Meno on aivan toista kuin 80-90 luvulla eikä todellakaan lasten edun mukaista. Vanhempien riidat laitetaan puolivälistä poikki ja sosiaalipuolella vuoroasumista ihannoidaan. Paras ratkaisu on jos pystyy elämään kämppiksenä puolison kanssa kunnes lapset on 12 vuotta ja heitä aletaan vähän asiassa kuulemaan.

Olisi hyvä jos ei ole automaattista vuoroviikkosysteemiä, koska lapsi ei voi asua kahdessa eri paikassa automaattisesti (kärsien jatkuvasta pallottelusta), jos vanhemmille tulee ero. Ja nainen ei voi kärsiä huonon miehen kanssa, joka on lapsille haitallinen, on kaikenlaisia ikäväluonteisia tyyppejä "isänä". Osa isistä toki on ok.

Kiitos vastauksista!

Rakastin, ja rakastan edelleen, tuota miestä eniten koko maailmassa, heti lasteni jälkeen. Olemme seurustelleet teineistä, mies on käytännössä ainoa perheeni ollut siitä asti. En tiedä miksi hän voi huonosti. Olen yrittänyt kaikkeni, olen yrittänyt puhua, olen lukenut alan kirjallisuutta jotta voisin ymmärtää ja tukea miestä. Olen vaatinut, olen jopa itkenyt, että mies tulisi kanssani johonkin puhumaan. Ei suostu, koska hällä ei ongelmaa, eikä kuulemma kiinnosta mennä puhumaan omia asioista jollekin tuntemattomalle.

En voi vaihtaa paikkakuntaa, rakastan nykyistä työpaikkaani, enkä muutenkaan halua että lapseni joutuvat kerralla niin isojen muutosten eteen. Minulla ei ole varaa yksin jäädä kotiimme, eli minä joudun muuttamaan pois. Mies ei anna lapsia mukaan, jos lähden.

Kommentit, että eroa vaan, kyllä se mies sitten huomaa. Noh.. Toki, täydellisessä maailmassa, kaikki huomaavat omat ongelmansa ja osaavat hakea niihin apua. Epätäydellisessä maailmassa, jossa elämme, ei aina asiat toimi niin, ja ihmiset voivat vaikka kuinka kauan kärvistellä, ennen kuin myöntävät itselleen voivansa huonosti ja suostuvat vielä hakemaan apua.

Onko minulla mahdollisuuksia yksinhuoltajuuteen (tai siihen, että huoltajuus on yhteinen mutta lapset ovat pääasiassa minulla)? En jaksa uskoa, sanonko lastenvalvojalle että mies on masentunut, ja hän vain tuosta noin määrää (en tiedä kuinka toimii, älkää tarttuko termeihin) minulle päähuoltajuuden? Kai nyt isääkin kuullaan, eikä hän siellä varmasti kerro kuinka huonosti voi ja elää.

Sanoisin että hyvin vaikea saada lähivanhemmuutta enää nykyään jos toinen vanhempi vaatii vuoroasumista, kuten pari viestiä aiemmin kommentoin.

Taas kerran kärsimättömän ihmisen valitusta. Mitään ei kestetä. Masennus ei ole ikuista eikä työttömyys eikä läheskään kaikki sairaudet. Keskittykää rakastamaan

Ihanko oikeasti noin flegamaattinen mies pystyy lähteä taistelemaan oikeuteen viikko-viikko huoltajuudesta? Mitä mies on sanonut kun olet kertonut ero halusta? Suosittelen, että sovitte aluksi 2 päivää viikossa miehelle, ja puolet lomista. Jos ja kun kokee että pystyy ja haluaa enempään, niin sitten se myöhemmin muutetaan. Ehkä mies piristyy yksin ja silloin kun on yksin vastuussa lapsista, mutta todella vaikea kuvitella että hän lähtee asiasta taistelemaan tuossa tilassa ja myös lapsia kuullaan tuossa asiassa. 

Mies käy jopa päivittäin töissä, pystyy siihenkin tuossa olossaan. Miksi ei pystyisi oikeuteen asti? Ei siellä päivätolkulla istuta ja jotain fyysistä tehdä. Miehellä on myös lähisukulainen, joka on ammatiltaan asianajaja, ei vaatisi paljoa voimisteluja. Toki ei varmaan huoltajuusriitoja hoida, mutta kontakti auki oikeaan tahoon tätä kautta.

Tuntuu, että ongelmaani ei nyt ymmärretä. Moni sanoo, että sovi miehen kanssa. Mutta kun mies ei sovi, mies sanoo, että viikko-viikko ja piste. Mihinkään muuhun ei suostu. Olen vedonnut vaikka ja mihin, mies vastaa että lähde vain jos kerta niin kamalaa, mutta lapset jää.

Toivoisin, että jos eroamme, myös mies piristyisi. Mutta mitä jos ei? Vien lapset itse henkilökohtaisesti viikoksi manalaan, toivotan kivaa viikkoa ja jätän sinne oman onnensa nojaan? Tilanne on mennyt niin pitkälle, että salaa jopa toivon, että mies rakastuisi johonkin toiseen. Saisi iloa ja onnea elämään, jota minä en selkeästi enää pysty antamaan, ja olisi joku joka katsoo myös lasten perään. Olisin täysin valmis tähän, vaikka se sydämeni hajottaisikin. Kunhan vaan pääsisi tästä tilanteesta pois!

Ja pakko vielä sanoa, olen yrittänyt rakastaa. Olen jopa opiskellut netistä kaikki maailman petipuuhavinkit saadakseni miehen hyvälle tuulelle ja poistaakseni hänen paineitaan. Ei auta kuin hetkeksi korkeintaan. Mies ei ole kiinnostunut, ei osallistu perheen elämään vaikka samassa talossa onkin.

Kenelläkään ei ole kristallipalloa, josta voisi nähdä mikä päätös johtaa mihinkin seuraukseen. Myös jäämisellä on seuraukset.

Jos mies ei onnistu huoltajuudessaan, on onneksi olemassa lastensuojelu ja muut yhteiskunnan tukitoimet. 12 vuotta täyttänyttä lasta pitää lain mukaan aina kuulla omassa asiassaan, mutta myös nuorempien mielipide huomioidaan. Sanoit, että mies oli hyvä isä ja lapset ovat tärkeitä hänelle. Voisitko kuvitella että hän kuitenkin skarppaisi eron jälkeen? Nyt hänen ei tarvitse kun sinä hoidat kaiken.

Voin kuvitella että hän skarppaisi. Hän on hyvä mies, ehdottomasti. Mutta voin myös kuvitella, että hän menee huonompaan. Esim nyt käyttää alkoholia kohtuudella, mitä jos eron jälkeen turvautuu pulloon yksinäisyydessään?

Uskon, että hän kyllä haluaa olla lasten kanssa, ja välittää lapsista. Omasta nykyolostaan johtuen ei vain siihen pysty.

Kaksi vaihtoehtoa, jäädä vai lähteä. Ensimmäinen on varmasti tuhoisa, minulle. Tällöin tosin lapset ovat varmuudella turvassa.

Toinen on joko paras, tai pahin ratkaisu ikinä meille kaikille. Vain aika näyttää. Joko voidaan tämän jälkeen kaikki todella huonosti, tai kaikki todella hyvin.

Ja kauhulla ajattelen sitä mahdollista omaa aikaa, miten minä voisin nauttia tai rentoutua, jos joudun koko ajan pelkäämään lasteni puolesta? Ajatuskin karmii selkäpiitä. Olen ollut heidän kanssaan valtavan tiiviisti aina, olisi todella iso muutos heille, etten ole paikalla viikkoon.

No on raskasta. Ota aikalisä, ja katso tilannetta puolen vuoden päästä uudelleen. Kolmelle lapselle kodin hankinta yksin on kyllä aika kallista, ja jos eroaa, niin molempien vanhempien pitäisi kyetä siihen yksin. Eli nämä asiat saattavat myös myöhemmin tulla uusina ongelmina, joita ei nyt huomaa. Miehelle pitää sanoa, että nyt on peiliin katsomisen paikka, eikä hyvitellä liikaa tai silitellä päätä, jos ei ole aikuinen ja hyvä vanhempi omille lapsilleen. Herätys pösilölle ukolle eikä mitään lässytystä masennuksesta, pakko se perhe on hoitaa kun on tullut hankituksi. Mutta jos itse sairastut masennukseen myös, niin eroa ennenkuin sairastut.

Mies olisi varmaan yksin ollessaan, siis vaikka ei olisi sitä perhettä siinä ympärillä, varmaan samanlainen. Eli hänen olemisensa ei varmaan muutu erosta. Huonolta näyttää. Entä parin vuoden päästä, kun lapset murrosikäisiä? Nythän ne on mukavassa iässä eli lapset ei pitäisi stressata kovinkaan. Mutta kolmen lapsen tavaroiden rahtaaminen eestaas viikon välein, ei kyllä ole kevyttä sekään, liian rauhatonta lapsille. Miettikää vielä muuta ratkaisua kuin eroamista. Jospa se siitä, jos ei muuta keksi.

Voi kun olisikin niin helppoa, että voisi vain pyytää ryhdistäytymään ja asiat kuin jollain taikasauvalla huitaisten paranisivat. Mies ei voi hyvin, enkä minä pysty siinä enää auttamaan, koska ei halua apuani. Ei auta, vaikka olen vedonnut myös häneen omaan lapsuuteensa, joka juuri oli sitä toiselta vanhemmalta toiselle pompottelua ja jatkuvaa kassi pakattuna-elämää.

Ehkä vain jäämään, ja yritän tehdä omaa oloani mahdollisimman hyväksi. Jotenkin vain niin turhalta tuntuu tämä oma elämä, ikuisesti sidottuna johonkin väsyneeseen ja äreään mieheen. Miten erilaista elämä voisi ollakaan, ilman jatkuvaa ahdistusta, joka johtuu miehestä, isästä tai aviomiehestä. Mikä oli tämän elämän tarkoitus, mietin vain...

No tsemppiä kuitenkin. Hyvä ajatus keskittyä omaan hyvinvointiin, se on asia mihin voi sentään itse vaikuttaa jonkun verran ainakin, toiseen ei niinkään. Ehkä joillekin kumppanin tarjoama apu saa aikaan torjuntaa ja ongelmien kieltämistä, niin ei kannata sitä sitten enää tehdä. Tai ainakin laittaa keskustelu tauolle. Joillekin on hyvä, jos on omia työmatkoja tai mahdollisuus kyläillä sukulaisissa tms. erikseen, niin että ei olla koko aikaa yhdessä, jos on kovin painostava ilmapiiri.