Lue keskustelun säännöt.
Oman tilan tarve seurustelusuhteessa, missä ei asuta yhdessä
02.08.2021 |
En tiedä, olenko epänormaali vai normaali, mutten tosiaan jaksa edes tässä alkuhuumassa suhteessa viettää päivätolkulla toisen kanssa. Elämässäni ei ole paljonkaan seurustelusuhteita takana.
Esim. Meillä on yhteiset vapaat poikaystävän kanssa vaikkapa ti ja ke. Tiistaina menen hänelle jo aamupäivästä, touhutaan kaikenlaista koko päivä ja nukutaan yhdessä. Aamulla syödään aamupalaa tms ja oleskellaan, kunnes molemmat jo lähtee omiin hommiinsa, tai vaikkei olisikaan edes mitään hommaa, kaipaan jo tässä vaiheessa omaakin aikaa, että haluan jo omaa hetkeä omien tekemisten äärelle viettämään vapaapäivääni. Sitten nähdään taas toinen päivä.
Tunnen itseni vähän epänormaaliksi, kun en ns. samalla tavalla palaudu, ellen saa olla aivan itsekseni, vaikka poikaystävän kanssa voidaan ollakkin rennosti ja hiljaa yhdessä, ei tarvitse tehdä mitään.
Onko tämä normaalia tällainen? Miten teillä suhteen alussa? Vietittekö kaiken työn ulkopuolella olevan ajan yhdessä vai näittekö enemmän harvakseltaan? Päätyikö tämä yhteen muuttoon vai kieliikö tämä siitä, ettei yhteen muutto tule varmaan ikinä kuvioihin, kun molemmat tahtovat melkoisesti omaa tilaa?
Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia ja joku sopii toiselle, toiselle ei. Kaipaan silti vähän mielipiteitä asiasta.
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet introvertti. Ihan normaalia tuo on minusta. Oon itse samanlainen. Yhteenmuutosta en osaa sanoa, koska itse en sellaista suunnittele, eikä ole mieskään vaikuttanut sellaisesta kiinnostuneelta.
Jotkut ihmiset tosiaan tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa. Tästä kannattaa tietenkin jutella kumppanin kanssa ja selittää, miksi omaa tilaa tarvitsee ja että se ei tarkoita, etteikö viihtyisi toisen kanssa. Olen samanlainen kuin sinä, ja olen onneksi pystynyt asian kumppaneille selittämään ja he ovat sen ymmärtäneet.
Oman kokemukseni mukaan yhdessä asuessa tilanne on sikäli eri, että silloin ei ole samalla tapaa tarvetta ottaa kaikkea irti yhteisestä ajasta, jolloin yksinoloakin saa järjestettyä tarpeeksi ja tarpeeksi usein.
Meillä oli miehen kanssa sama homma alussa, ja nyt jo 10 v. yhteistä taivalta takana.
Asuimme eri paikkakunnilla ja tein vuorotyötä. Noin kerran kahdessa viikossa vietettiin aikaa miehen kotona pari päivää ja muulloin soiteltiin. Tämä oli ensimmäinen oikea parisuhde ja olen aina ollut hyvin erakkoihminen. Tämä ns. harvakseltaan näkeminen sopi todella hyvin molemmille, ja siinä ehti hyvin myös kaipaamaan toista kun ei oltu koko ajan kylki kyljessä.
Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen määräaikainen työsuhteeni päättyi ja silloin tuntui luontevalta muuttaa saman katon alle miehen luokse.
Olemme niin paita ja peppu, että toisen seurassa jaksaa olla. Kai me sitten olemme tarkoittettu toisillemme.
Sitten kun harvaksemmin näkee, on melkoisessa symbioosissa sen ajan. Kaltaiselleni erakolle toki se on ihanaa, mukavaa, mutta kuormittavaa, huomaan sen levottomuutena.
Kun koko päivä vaikka kokataan, syödään, ajellaan, pelaillaan ja katsellaan leffoja, sarjoja ja makoillaan symbioosissa. Ei auta, vaikka menisin tekemään vaikka ristikkoa toiseen huoneeseen tai lyhyelle lenkille, kun haluan olla yksin, ihan omien juttujen parissa, monta tuntia, ilman toista ja toisen huomiointia. - ap-