Vauvan kuolema itkettää, kumpaa neuvoa uskoa?

Sori jos oot tosissas, mutta en usko tätä. Kukaan täysjärkinen ei sano että se oli vaan vauva.

Kyllä ne itkut itkettävä on. Löytäisitkö asuinpaikkasi kriisityön yhteystietoja jostain? Uskoisin, että asiaa olisi hyvä päästä puhumaan.

Olen tosi pahoillani ja pystyn hyvin ymmärtämään ahdistuksesi ja surusi määrän.

Sure pois, jos surettaa. Tuskin noin psykopaattiset neuvot toimii sulle.

Vierailija kirjoitti:

Sori jos oot tosissas, mutta en usko tätä. Kukaan täysjärkinen ei sano että se oli vaan vauva.

Mulle tuli sama mieleen. Ja se ei ole edes neuvo. Ja vaikka miten tympeitä hoitajia on olemassa, niin en jotenkin usko että yksikään sanoisi senkus teet uuden. Varmasti kyllä rohkaisee yrittämään heti kun siltä tuntuu, mutta että vähättelisi lapsen menetystä..

Otan osaa suruusi.

Nykyisten tutkimusten mukaan suru on kokemus, joka muuttaa elämää siinä kuin muutkin kokemukset. Kannamme kokemuksiamme aina mukana, kuten suruakin. Suru muuttaa muotoaan ja aikanaan saattaa olla haikeuden kaltaista.

Kuka ei surisi, jos menettää lapsensa? Olisi epänormaalia, jos et surisi. Jos et sure nii suru muuttuu katkeruudeksi yms.

Voisit tehdä muuten valituksentuosta "se oli vain vauva -hoitajasta. Olisi aiheellista

Apua on tarjolla. Selvittele internetistä vertaistukiryhmiä, seurakunta yms.

Kyllä näitä sekopäitä riittää tälle palstalle👵👴

Mukavaa että täällä on näin empaattista porukkaa. Taidan poistaa koko aloituksen.

katsoppa KÄPY,en muista onko ry

Saat sieltä tukea suruusi!

Vierailija kirjoitti:

Mukavaa että täällä on näin empaattista porukkaa. Taidan poistaa koko aloituksen.

Mä ilmoittelin noita pahimpia!

Hirveetä porukkaa

"Se oli vain vauva"

Ei oikeasti kukaan voi noin sanoa.

Lapsi kuin lapsi, oli minkä ikäinen hyvänsä vaikka kuusikymppinen. Pahinta nuoren lapsen menettämisessä on tietysti se hänen elämättä jäänyt elämänsä. Jos sun lapsi on kuusikymppinen niin toki liian aikaisin kuolee, mutta elämää on saanut elää ja sinä olet saanut pitää hänet pitkään, mutta jos lapsi kuolee 6kk ikäisenä niin kaikki jää elämättä ja yhdessä kokematta, siinä menettää paljon enemmän kaikkea mahdollista, lapsenlapsia myöden.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni ajattelee noin, että mitä pienempänä lapsi kuolee, sen parempi.

Näiltä voi aina kysyä "Jos sinun pitäisi valita kuolisiko lapsesi 15 minuutin vai 15 vuoden ikäisenä, kumman valitsisit?" valitsevat kaikki täysin poikkeuksetta 15 vuotta.

Mä en edes vastaisi noin idioottimaiseen kysymykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni ajattelee noin, että mitä pienempänä lapsi kuolee, sen parempi.

Näiltä voi aina kysyä "Jos sinun pitäisi valita kuolisiko lapsesi 15 minuutin vai 15 vuoden ikäisenä, kumman valitsisit?" valitsevat kaikki täysin poikkeuksetta 15 vuotta.

Kuulostaa ristiriitaiselta.

No kun omalla kohdalla onkin parempi, että saa olla lapsen kanssa. Kuten kuuluu ollakin!

Vieraan kohdalla sen pitäisi lohduttaa, että sehän oli vauva.

Vierailija kirjoitti:

"Se oli vain vauva"

Ei oikeasti kukaan voi noin sanoa.

Lapsi kuin lapsi, oli minkä ikäinen hyvänsä vaikka kuusikymppinen. Pahinta nuoren lapsen menettämisessä on tietysti se hänen elämättä jäänyt elämänsä. Jos sun lapsi on kuusikymppinen niin toki liian aikaisin kuolee, mutta elämää on saanut elää ja sinä olet saanut pitää hänet pitkään, mutta jos lapsi kuolee 6kk ikäisenä niin kaikki jää elämättä ja yhdessä kokematta, siinä menettää paljon enemmän kaikkea mahdollista, lapsenlapsia myöden.

Lapsenlapset tosiaan tuntuvat auttavan, jos menettää aikuisen lapsensa. Ainakin näin mieheni mummolla. Miehen isä kuoli hyvin nuorena (49v) ja mummo selvästi jaksoi paremmin kun oli lapsenlapset joiden kanssa muistella ja joita saa "passata".

Sen sijaan ne jotka ovat menettäneet lapset nuorina, oli se sitten vauva, teini tai parikymppinen, kokevat aivan pohjatonta surua, mihin eivät tunnu auttavan edes mahdolliset muut lapset. Tähän varmaan liittyy se, että keski-ikäisestä lapsesta on jo monin osin "luopunut", kun lapsi on itsenäistynyt ja perheellistynyt.

Itse kohtukuoleman kokeneena ei kamalasti yllättäisi jos noinkin typeriä kommentteja kuulee. Minulle nimittäin eräs läheinen sanoi jotain niin idioottimaisen typerää etten ollut uskoa korviani että ihmiset voivat olla niin kömpelöitä sanomisissaan kun tulee vaikea tilanne eteen. En minä sitä toki itseeni ottanut vaan hänen omaksi häpeäkseen laitoin eikä se kerro edes epäempaattisuudesta vaan sosiaalisesta kömpelyydestä.

Kyllä sinun itse täytyy rämpiä tuosta ja etsiä oma tapasi käsitellä ja surra. Ne sanoo ettei suru koskaan katoa mutta muuttaa muotoaan. Vaikeita tilanteita varmasti tulee vastaan kun yllättävissä tilanteissa kysellään lapsimäärää jne. ja saa miettiä mitä vastaa kun ei haluaisi nostaa asiaa joka krt. esille.

Voimia sinne. Jos joku on todella sinulle näin typeriä sanonut niin mitä sinä tällaisiin kommentteihin jäät roikkumaan. Totta sinä nyt itse ymmärrät ettei ollut kovin fiksun ihmisen kommentti.

Kannattaa hakea vertaistukea ja jutella asioista ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet saman.