Kuinka moni täällä säilyttänyt tyttönimensä naimisiin mennessään?

Ja myös mieheni otti minun nimeni. Meille kyse oli puhtaasti kahdesta sanasta joista valitsimme sen kummalla on kivempi esitellä itsensä. (Siis kauneus, yleisyys, taipuminen, mielleyhtymät, etc vertailuun).



Tunneseikkana meille oli väliä vain sillä että nimi on molemmilla sama, kummallakaan ei ollut mitään aatteellisia perusteita jommankumman nimen taakse. Jälkikäteen ajtellen olisi pitänyt ottaa miehen nimi vaikkei se olekaan sanana niin kaunis. On vähän harmillista kun kaikki aina puuttuu siihen "ai teillä on naisen nimi". Tuntuu että ihmiset olettavat siitä että mieheni olisi joko tossun alla, hihhuli tai riidoissa perheensä kanssa. Ihan normaali pari ollaan, ei vain tajuttu että se on joillekin suurikin tunne/arvo-kysymys.

Yhdistelmä olisi kuulostanut todella typerältä ja sen kirjoittaminen vienyt liikaa aikaa.



Ei mulla mitään vakaamusta ollut nimen takia. En vain jaksanut sitä kortti-rumbaa alkaa vaihtamaan ja ilmoittamaan joka paikkaan uutta nimeä.



Suurinosa julkuista, näyttelijöistä, taiteilijoista, urheilijoista pitää oman nimensä. Ei sitä ole yhtään väempää naimisissa vaikka olisi eri sukunimet.

Nykyään KAIKKI olemassa olevat sukunimet ovat "suojattuja". Niitä ei saa ottaa ihan kuka vain; pitää olla sukuyhteys (esim. isovanhempien sukunimi tvs.), jotta nimen saa käyttöönsä.



Tosin: aivan uuden sukunimen saa perustaa.

Miehen sukunimi on oikein kaunis ja sointuva eikä kovin yleinenkään, omani taas ihan tavallinen. Periaatteesta siis pidin nimeni, en turhamaisuudesta (niin kuin jotkut kauniin nimen perässä nimen vaihtavat tai omassaan pysyvät).



Lapset miehen nimellä.

Mietin vain että suvussani olen outolintu kun jopa mietin oman nimeni pitämistä tai yhdistelmänimeä. Oma nimeni on suomalainen kun taas miehelläni on ruotsinkielinen sukunimi. Kummatkaan eivät ole niin pitkiä että yhdistelmänimestä tulisi liian pitkä:).

Olen vähän sitä mieltä että on aika vanhanaikaista ottaa miehen nimi. Vaikka mikäpä siinä vanhanaikaisuudessakaan vikana on:). Toisaalta tuntuu että tässä iässä ei haluaisi omasta identiteetistaan luopua eikä se perheen yhtenäisyys tosiaankaan nimestä muodostu!

Ap

Eipä kukaan minun naisserkuistani ole tainnut omalle nimelleen jäädä, joten jonkinlaista sukuhistoriaa minäkin tein. Mutta melko vähän tätä on edes kommentoitu. Olen ollut ymmärtävinäni että vanhemmistani on mukavaa, kun tytär ei muuttunut "eri nimiseksi" ja toisaalta miehen suku ei ole asiaa kyseenalaistanut myöskään. Hieman taisivat kulmakarvat kohota kun kerroin ensimmäisen kerran että en vaihda nimeä, mutta ymmärsivät myös tuon että minusta olisi tullut melkein kälyni täyskaima. Nyt sekä minulla että kälyllä on persoonalliset harvinaiset nimet. :)

Ihan vain sen takia, että mielestäni koko perheellä pitää olla sama sukunimi. Vaihdoin tavallisesta sukunimestä toiseen tavalliseen ( tosin tällä suunnalla kohtuullisen harvinaiseen ).

Ei olla naimisissa, enkä tiedä, haluankokaan, kun asiasta tulisi niin kova vääntö. Miehelle on kamalan tärkeää, että vaihdan sukunimeäni, kun minä puolestani olen lapsesta asti ollut sitä mieltä, että en luovu nimestäni, joka on Suomessa harvinainen ja minulle rakas.



Toisaalta, ihan yhtä lailla olen äitini sukua kuin isäni, vaikka mulla isäni sukunimi onkin. Joten onko sillä sukunimellä sitten kuitenkaan merkitystä?

Ei tuntunut mukavalta aina erikseen selitellä,että juu naimisissa ollaan vaikka on eri nimet.Nimen vaihdoin n.viiden aviovuoden jälkeen,eikä kaduta.Loppui selittelyt.

Vaikka siis ollaan vain avoliitossa (pitkään) ja erinimiset tietty. NIin silti ihmiset joskus kyselee että ollaanko naimisissa. ETtä en luule että sillä nimellä nyt loppuviimeksi niin suurta merkitystä ole:).

Mutta kivoja vastauksia tullut taas ja näitä on mukava lukea:).

Ap

oma nimi sen verran harvinainen, ja suojattukin, joten sen halusin pitää.

Kaksiosaisella nimellä menty 11 vuotta. Lapset tietysti omaavat isänsä sukunimen.

pidin oman nimeni. Anteeksi vain, mutta minusta on suorastaan noloa nykyään naisen ottaa miehensä nimi. Ei tullut mieleenkään luopua nimestäni, koko ajatus on ihan outo ja vieras. Jos vaihtaa nimeään, saa siteen selitellä että omaa sukua se ja se... pelleilyä sanon minä. Jokaisella on se nimi, minkä vanhemmilta saa, mitä sitä muuttelemaan. Varsinkaan nelikymppisenä.

ei ole edes tiennyt etta en kayta 'heidan' nimeaan. saivat sattumalta tietaa vasta tana vuonna (naimisissa 9v) ja miehen isa vahan kurtisteli kulmiaan. mutta aivan holmosti kysyi minulta etta 'oliko vaikeaa sopeutua nimeen xxxx' johon mina, etta olisi ollut ja siksi en vaihtanut. minun sukunimeni on aitini nimi, silla han ei ollut naimisissa.

Ja vaihtavat nimensä. Niin se vain on että perinteitä kunnioitetaan.

Ja kerroin nätisti tulevalle miehelleni, että lapseni ovat sitten samannimisiä mun kanssa.

Miehelle oli tärkeää, että perheellä on yksi yhteinen sukunimi, joten hän otti sitten minun nimeni.



Tosin mulle ei olisi ollut mikään ongelma ottaa miehen nimeä, jos olisi ollut parempi. Omani on lyhyt ja ytimekäs, tarkoittaa jotain ja ei tarvitse tavata koskaan, kun on selkeäkin vielä. Ja puolet lyhyempi kuin mieheni nimi.

Miehen kanssa jo kauan ennen hääpäivää sovittiin, että kun lapset muutetaan isän nimelle, tulee minustakin joskus vielä sen niminen.



Tosin mietin oman sukunimen pitämistä vielä viime metreille, yhdistelmänimikin oli vaihtoehto. Molemmat näistä mieheni vielä muitta mutkitta hyväksyikin.



En tiedä, mikä sai minut kuitenkin lopulta ottamaan miehen nimen. Oliko se sitten se rakkaus? Oma etunimeni sointuu kyllä tosi nätisti miehen sukunimeen, tyttönimi kun oli täynnä ärrän pärinää. Työn suhteen joudun vieläkin joskus sanomaan, että X X, omaa sukua Y. Aijaa, joo, niin, tunnetaanhan me! On yleisin vastaus :)

Molemmilla aika perus nen-nimi. Mulla on myös lapsi jolla on mun tyttönimi, mies ei siis lapsen isä. Haluan että mulla ja lapsella on sama nimi, eikä lapsi halunnut vaihtaa. En tiedä mitä sitten olisin tehnyt, jos miehen sukunimi olisi ollut joku upee ja erikoinen.

Mun sukunimellä myös alle 10 kantajaa...

Molemmat sisareni ovat menneet naimisiin ja vaihtoivat numensä miehen sukunimeen. Itse pidin naimisiin mennessäni oman nimeni ja jään suvun viimeiseksi.

Nyt miuehen kanssa taistellaan, että kumman sukunimi annetaan ens kevättalvella syntyvälle lapselle...

En kokenut mitään tarvetta vaihtaa sukunimeä, kun 10 vuotta sitten menin naimisiin. Asiasta oli keskusteltu miehen kanssa jo aiemmin, joten mitään ongelmaa asiasta ei tullut. Lapset myös kaikki minun nimelläni. Koskaan ei missään ole tullut eteen mitään ongelmia tässä nimiasiassa (eli kysymyksiä oletteko naimisissa, kuka on lasten isä tms...) Sukulaiset myös ottaneet asian tyynesti, eipä tuo nykyaikana mikään kummallinen juttu enää ole.

mieheen tukeutuvia (liiaksi),minuutensa ja itsenäisyytensä kadottaneita pönttöjä

Ei tuntunut mukavalta aina erikseen selitellä,että juu naimisissa ollaan vaikka on eri nimet.Nimen vaihdoin n.viiden aviovuoden jälkeen,eikä kaduta.Loppui selittelyt.

Olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, meillä omat nimet tietenkin, enkä koskaan ole joutunut mihinkään selittelytilanteisiin. Nimi on se mikä on ja sillä siisti.

Enkä ole koskaan ymmärtänyt tuota että haluaa ehdottomasti saman sukunimen kuin lapsillaan. Sitenkö sitten osoitatte, että omistatte lapsenne vai? Minun äitiyteni ei onneksi ole nimestä kiinni. Kouluikäiset lapseni eivät koskaan ole kysyneet minulta miksi meillä on eri sukunimet. Jokaisella on oma nimensä, ja omana se kannattaa pitääkin.

mutta jos yhdistää rakkauden määrän siihen että "on valmis" vaihtamaan nimensä, niin heikoilla ollaan. Rakastan miestäni suunnattomasti, mutta rakastan myös itseäni. Ja tarviiko edes sanoa, että rakkaudella lapsiini ei ole mitään yhteyttä sillä, että minulla ja lapsilla on eri sukunimet. Olemme kiinteä perhe, jossa jokainen on oma yksilönsä, ja jokaisella on ikioma nimensä.