Miksei Suomessa huomioida perussairauksia tai sairaustiloja?

Kuten mt-puolen sairauksia hoidossa muuten kuin lääkityksen osalta, kilpirauhasen vajaatoimintaa, anemiaa ja sen taustatekijöitä, erilaisia nivelongelmia ja niiden taustatekijöitä yms.

Tosi usein kun etsin netistä tietoa ja vertaiskokemuksia pariin perussairauteen tai sairaustilaan joita itselläni on niin niissä puhutaan aina pitkistä kontrolliajoista ja "tappelusta" että pääsee kuvauksiin tai saa muuta kuin lääkkeellistä hoitoa.

Itselläni on esim. ollut jo pitkään toisessa jalassa tendinopatia ja viime vuonna meni 2 kk että sain ultraäänitutkimuksen siihen. Sen jälkeen terveyskeskuslääkäri unohti minut täysin ja olen itse joutunut jalkaa kuntouttamaan. Jalka on oireillut välillä, ei kestä esim. liian tiheitä kävelylenkkejä (noin tunti).

Olen normaalisti ollut aiemmin töissä jalkojeni päällä sen 8 h per päivä. Nyt työtön 1,5 vuotta. Mietin miten IHMEESSÄ menen töihin nyt?! Näillä näkymin en enää voi tehdä fyysistä työtä.

Ilmeisesti se menee niin, että itse täytyy olla koko ajan taistelemassa jatkohoidon puolesta. Mutta jaksaako sitä jos on samaan aikaan 2-3 erilaista vaivaa päällekkäin? Ja aikoja hoitoon annetaan kuukausien päähän?

Miten tällaista voi enää kutsua hyväksi hoidoksi? Ei mikään ihme, että HUS on päivystyksessä täynnä jos terveysasemalta on koronan varjolla viety kiireettömät ajat.