Olen vajaa 40v yksin viihtyvä yh, onko outoa kun en kaipaa parisuhdetta?
Tai oikeammin: olisi erittäin hyvä, kiinnostava, välittävä, kiltti ja fiksu mies. Pitää lapsistani. Kaikin puolin hyvä siis. Minä vaan koen, että parisuhde vie tilaa arvokaammalta: omalta ajalta ja tilalta, minun ja lasten yhteisesti jaetusta elämästä. Miten voin kokea näin vaikka kiinnostava mies olisi tarjolla, ja pityäisi varmaan ajatella "järkevästi" jo taloudelliseltakin näkökulmalta. Yhdessä ja Kaisu kulut, miehellä hyvät tulot, kannattavampaa vaikka asua yhdessä ja luoda elämää tässä vaiheessa kun minäkin näytän vielä hyviin miehiin vetoavan. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta uhrata omaa yksityistä elämää ja aikaa? Lasten isälläkin on uusperhe ja puitteet hyvät, miksi en itse sellaista havittele? Olivat juuri reissussa lasten kanssa, myönnän jopa olleeni kateellinen heidän "perhelomasta" mutta silti itse sitä halua?
Onko muita jotka jakaa tällaiset tunteet ja kokemukset? Osaatteko avata? Miten itse ajattelette elämänne ja mietittekö jo tulevaa? Kadunko myöhemmin jos menetän nyt hyvät mahdollisuudet?
Kommentit (28)
No mutta jos olet vajaa, kuten kerroit, ei kai tuo mikään ihme ole.
Ei ole outoa. Täällä toinen samanlainen ja ikäinen. Uusperheilyä kokeilin joitakin vuosia sitten ja huonoja kokemuksia sain. Sen jälkeen ei ole kiinnostanut. Nyt jo 4 vuotta yksin. Seksiä kylläkin kaipaisin mutta hankalaa kun sitä en kenentahansa kanssa halua. Pitäisi nähdä vaivaa tutustua ensin johonki mieheen kuka voisi soveltua tuohon tarkoitukseen.
Ole yksin jos siltä tuntuu. Ei ole pakko suhteessa olla tai sitten kokeilet ensin jotain kevyempää suhdetta.
Ei tuo kovin kauaskantoista ajattelua ole.
Sitten kun lapset on lentäneet pesästä, voisi olla kiva kun olisi se kumppani siinä kaverina.
Ymmärrän kyllä sen, että haluaa olla itsellinen ja yksin. Lapset ovat kuitenkin vaan lainassa, oletko varma että haluat olla koko loppuelämän yksin?
Olen miettinyt, että jos eroaisin miehestä, en haluaisi enää ketään. Olen alkanut nauttia yksinolosta aina vaan enemmän. Hommaisin pienen asunnon, matkustelisin, lukisin, tekisin kaikkea itsekseni ja tapaisin lapsiani. En jaksa enää miehiä. Ehkä minulla on käynty huono tuuri, mutta niin nuoruuden pitäaikainen avomies kuin lasten isä ovat sellaisia perässä vedettäviä tavallaan. Nytkin haaveilen vuoden päästä pitkästä matkasta Amerikkaan, mutta mies on heti töröttämässä, että tulee mukaan, muttei yhtään huolehdi taloudellisesti matkan kustannuksista. Ei ole koskaan huolehtinut. Harrastaa yrittämistä eli tienaa vaihtelevasti. Aina on kauhean innokkaana miettimässä, mitä haluaa, muttei koskaan kysy minulta, mistä rahat ja pystynkö maksamaan kaiken aina yksin. Ennen koronaa mietin, että ottaisin teinitytön ja käytäisiin kaksin Kreikassa budjettimatkalla. Mies heti ihmetteli, mikseivät hän ja poika pääse mukaan. Syynä tasan se, ettei ollut ylimääräistä rahaa ja sitten ei kukaan lähde, kun mies ei pääse. Silti ei ole 20 vuoden aikana tehnyt mitään tulotasolleen ja eläkekin on jäämässä minimiin. Aina vaan lupailee, mutta luottaa, että minä ja vanhempani keksimme ratkaisun joka asiaan. Jos rahat loppuu, joudun pyytämään vanhemmlta lisää, vaikka elän tosi nuukasti ja palkkani on hyvä.
Ärsyttää samaan aikaan se, miksi minä tavallaan olen mustasukkainen exästä ja hänen onnelliselta vaikuttavasta uusperhe-elämästä ja sitten kuitenkin rasittaa ajatuskin itse elää sellaista? Ex oli jotenkin negatiivinen ja peräadävedettävä, elämä on nyt lasten kanssa paljon virkeämpää vaikkakin vaativaa yksin. Silti en haluaisi ketään muuta kotiini. Oma tila, työ, harrastukset, aika lasten kanssa, kehittäminen... Elämä on täynnä kaikkea mielekästä. Vaan tosiaan jos myöhemmin ymmärrän mokanneeni? Olisin saanut hyvän suhteen, vakaamman taloudellisen elämän jne jos nyt olisin tarttunut tilaisuuksiin? On vaan niin vaikeaa luodakaan aikuisten hyvää parisuhdetta kun koululaiset ovat ajatuksestakin mustasukkaisia eivätkä kotiin hyväksyisi ketään. Aikaa ilman lapsia taas on minimaallisen vähän.
Ettekö voisi seurustella sen aikaa kun lapset asuu kotona ja sen jälkeen miettiä yhteen muuttamista jos siltä tuntuu? Kuulostaa kyllä siltä että mietit liikaa miten "pitäisi/kannattaisi" toimia, eli oletko edes ihastunut tuohon mieheen vai odottaako häntä vain elättäjän rooli? Jos olet todella rakastunut, ratkaisut syntyy itsestään.
Olen vähän samassa elämäntilanteessa ja samaa miettinyt, tosin sitä todella hyvää puolisoehdokasta ei ole vielä tullut vastaan. Huonoja kyllä. Mutta en välttämättä lähtisi hyvänkään kanssa mitään kotia leikkimään ihan äkkiä. Oma tupa, oma lupa. Tällä hetkellä näin, mutta vaikea sanoa miten kävisi jos se suuri rakkaus kävelisi eteen...
Tuo on mullakin yksi syy miksi en ole kumppania aktiivisesti etsinytkään, kun aikaa parisuhteelle olisi todella vähän. Se tutustumisvaihe venyy liian pitkäksi jos harvakseltaan pääsee tapaamaan (ilman lapsia). Enkä toisaalta halua kotiini (ja lasteni kotiin) ketään lähes tuntematonta tyyppiä pyörimään. Mutta haluan ajatella niin, että jos se todellinen rakkaus tulis vastaan niin nää onglemat ratkeis itsestään. Jos olis tarpeeksi halua päästä viettämään aikaa kahdestaan, niin hätä keinot keksii. Lapsenvahti käyttöön säännöllisesti jne.
Nro 9
Ei ole outoa. Ei parisuhde välttämättä lisää onnellisuutta.
Ehkä kannattaisi miettiä ennemmin että onko se mies sellainen jonka kanssa niitä eläkepäiviä olisi mukava kahdestaan viettää, eikä niin että kadunkohan jos en nyt tyydy tähän tarjolla olevaan yksilöön? Vaikka materiapuoli olis kunnossa niin mites se henkinen puoli? Yksinkin on hyvä olla ja kyllä niitä miehiä voi vanhempanakin vielä löytyä!
Olen aika vastikään eronnut, ja samoja ajatuksia.
Olin pitkään parisuhteessa ex-miehen kanssa, aiemmin mainittua perässävedättävyyttä esiintyi tässäkin liitossa.
Kaikesta tunsin olevani yksin vastuussa. Talousasiat, kodin siisteys pyykkeineen, yleinen elämän ja tulevaisuuden suunnittelu jne. Samalla kuitenkin olen aina pyrkinyt kehittämään itseäni, eli opiskelin ja etenin työelämässä.
Samoja mahdollisuuksia oli myös exällä, mutta päätti sivuuttaa ne. Eikä siinä mitään siis, jos olisi ollut tyytyväinen niin.
Mutta lopulta exällä alkoi nousta kateus. Hän tuntui näkevän vain kehittymiseni, muttei lainkaan sitä työtä ja vaivaa, mitä kehittymiseni eteen näin.
Jutut alkoivat mennä siihen, että koki etenemiseni jotenkin epäreiluksi.
Itselleni ero tuntuu siltä, kuin pimeä verho vedettäisiin syrjään. En haaveile uudesta parisuhteesta, vaan jatkokouluttautumisesta, sekä erääseen harrastukseen panostamisesta. Sellainen iloinen tunne, ettei tarvitse enää pyydellä anteeksi onnistumisiaan.
No kuulostaa siltä että haluat kyllä puolison jos se oikea löytyy, mutta olet huolissasi miten asiat sitten järjestyy ja mietit hyväksyykö lapset asian.
Itse olen eronnut lasteni isästä 3 vuotta sitten. Tapaillut olen monia miehiä. Minulla on paljon omaakin aikaa.. elättäjää en tarvitse vaan pärjään itsekin. Omat lapset kyllä varmaan hyväksyisi uuden puolisoni, ovat aika avoimia ja sosiaalisia ja isän uuden he ovat hyväksyneet. Mutta olen todella tarkka siitä kenet tuon heidän elämään, en halua heidän kiintyvän johonkuhun ellei se ole vahvalla pohjalla. Miehen pitäisi jotenkin sopia tähän koko kuvioon ja sellaisen miehen löytäminen ei ole helppoa. Joten olen opetellut vaan olemaan itsenäinen ja nauttimaan omasta ajasta, mies löytyy sit jos löytyy. Ja ihan onnellinen olen niinkin.
Avion ja lapsen hankkimisen jälkeen erottuani kumppanistani, olin sinkku n. 8 vuotta.
Eipä paljon muu kuin satunnainen seksi kiinnostanut vastakkaisesta sukupuolesta.
Tein mitä halusin, nautin ajastani lapsen kanssa.
JA HUOM: Täysin analysoimatta, täysin vatvomatta miksi näin on ja miksi jokin tuntui oikealta tai väärältä siinä että olin vapaa.
Sitten hupsista, tapasin ihanan naisen ja olen hänen kanssa ollut yhdessä jo yli vuoden.
AP:lle:
Älä vatvo, nauti siitä mitä on, voi olla huomenna paljon vähemmän, tai paljon enemmän.
Tolkun mies 40
Täällä yks nelikymppinen eronnut äiti. Meidän erosta on jo kohta 10 v. Olin eron jälkeen pitkässä suhteessa joka päättyi viime syksyllä. Pikkuhiljaa olen oppinut nauttimaan tästä helppoudesta kun ei ole sitä parisuhdetta joka vaatii aikaa ja kompromisseja. Reissataan lasten kans paljon ja elämä on nyt todella mutkatonta ja helppoa. Ajattelen että haluaisin kyllä kumppanin sitten kun lapset lentävät pesästä, mutta tällä hetkellä haluan nauttia yksinolosta. Voihan olla ettei kumppania sitten enää löydy mutta sitten eletään yksin.
Mukava ketju ja kiva huomata että meitä O muitakin samankaltaisilla ajatuksilla.
Älä ota uutta! Huomaathan peukutuksistakin mitä mieltä mammat ovat 🙂
Sinulla on asiat nyt hyvin.
Yh äiti täälläkin!
Erosin alle kolmekymppisenä, kun lapset olivat 3 ja 4, nyt ovat jo 17 ja 18.
En ole huolinut miestä sen jälkeen, kun edellisestä eroon pääsin. En myöskään huoli. Olen elänyt lapsilleni, työlleni ja ystäville, sekä itselleni.
On itsestään selvää, että jatkan yksin kun lapset lentävät opiskelupaikkakunnilleen.
Ei se hyvää lapsille tee jos jotain ukkoja raahataan kotiin. Minä kehitin tässä ajankulukseni lääkkeen vaivaan johon muuten tarvitaan leikkaushoito kun vaiva kroonistuu. Mikä parasta sitä voi käyttää kaikki kun markkinoilla olevilla taas on useita sivuvaikutuksia ja moni ei voi edes käyttää niitä muiden perussairauksien takia. Näin sitä voi aikansa käyttää paremmin kuin miehiin.
Miehet lähtökohtaisesti on naiselle riippakiviä, miksi haluaisin sellaisen?
Tota mäkin mietin et viel ihmettelee miks vaik kerto olevansa vajaa
Up