Olen vajaa 40v yksin viihtyvä yh, onko outoa kun en kaipaa parisuhdetta?
Tai oikeammin: olisi erittäin hyvä, kiinnostava, välittävä, kiltti ja fiksu mies. Pitää lapsistani. Kaikin puolin hyvä siis. Minä vaan koen, että parisuhde vie tilaa arvokaammalta: omalta ajalta ja tilalta, minun ja lasten yhteisesti jaetusta elämästä. Miten voin kokea näin vaikka kiinnostava mies olisi tarjolla, ja pityäisi varmaan ajatella "järkevästi" jo taloudelliseltakin näkökulmalta. Yhdessä ja Kaisu kulut, miehellä hyvät tulot, kannattavampaa vaikka asua yhdessä ja luoda elämää tässä vaiheessa kun minäkin näytän vielä hyviin miehiin vetoavan. Miksi sitten tuntuu niin vaikealta uhrata omaa yksityistä elämää ja aikaa? Lasten isälläkin on uusperhe ja puitteet hyvät, miksi en itse sellaista havittele? Olivat juuri reissussa lasten kanssa, myönnän jopa olleeni kateellinen heidän "perhelomasta" mutta silti itse sitä halua?
Onko muita jotka jakaa tällaiset tunteet ja kokemukset? Osaatteko avata? Miten itse ajattelette elämänne ja mietittekö jo tulevaa? Kadunko myöhemmin jos menetän nyt hyvät mahdollisuudet?
Kommentit (28)
Käyttäjä34810 kirjoitti:
Ärsyttää samaan aikaan se, miksi minä tavallaan olen mustasukkainen exästä ja hänen onnelliselta vaikuttavasta uusperhe-elämästä ja sitten kuitenkin rasittaa ajatuskin itse elää sellaista? Ex oli jotenkin negatiivinen ja peräadävedettävä, elämä on nyt lasten kanssa paljon virkeämpää vaikkakin vaativaa yksin. Silti en haluaisi ketään muuta kotiini. Oma tila, työ, harrastukset, aika lasten kanssa, kehittäminen... Elämä on täynnä kaikkea mielekästä. Vaan tosiaan jos myöhemmin ymmärrän mokanneeni? Olisin saanut hyvän suhteen, vakaamman taloudellisen elämän jne jos nyt olisin tarttunut tilaisuuksiin? On vaan niin vaikeaa luodakaan aikuisten hyvää parisuhdetta kun koululaiset ovat ajatuksestakin mustasukkaisia eivätkä kotiin hyväksyisi ketään. Aikaa ilman lapsia taas on minimaallisen vähän.
Ei ole harvinaista vaan uskoisin, että aika yleinenkin ajatus etenkin eronneilla naisilla. Itse löysin parisuhteen eron jälkeen, mutta emme asu uusperheenä vaan miehen kanssa molemmat omissa kodeissame. Juuri näin suhde meillä toimii parhaiten ja itselleni sopii myös parhaiten juuri tällainen järjestely. Yhdessä asuessa luultavasti tulisi seinä vastaan aika nopeasti. Nyt on mahdollisuus nauttia myös omasta ajasta ja rauhasta, ottaa aikaa itselleen-asia, mitä tunnun tarvitsevan iän karttuessa koko ajan enemmän.
Kuulostaa siltä, että etsit järkisyitä, miksi sinun pitäisi hyväksyä tuo uusi suhde "hyvän miehen kanssa". Tässä vaiheessa harkitsisin suhdetta vain siitä syystä, että tunteita löytyisi vahvasti molemmin puolin ja että suhteella olisi vakaa ja tasapainoinen mahdollisuus. Ei kai taloudellisen tilanteen paranemisen takia pelkästään kannata lähteä suhteeseen? Tai mikä nyt kellekin on tärkeää. Kuulostaa silti vain syyltä, jonka vuoksi en itse enää tässä vaiheessa lähtisi suhteeseen. Ennemmin yhteisten intressien ja harrastusten ja aidon halun yhteisen elämän jakamiseksi. Ehkä tuossa suhteessa ei silti kaikki ollut niin mainiota/joku pisti vastaan, koska jäit epäröimään kuitenkaan suhteeseen ryhtymistä?
Mitä sitä muita ja muiden valintoja kadehtimaan? Jokainen eletään omanlaista ja oman näköistä elämää. Kerroit millainen exäsi oli ja sen myötä yhteiselämänne. Ei nuo piirteet hänestä ole mihinkään lähteneet, vaikka uudessa suhteessa onkin. Älä siis turhaan kadehdi. Miehet nyt lähtökohtaisesti etsivät itselleen uuden suhteen, koska eivät syystä tai toisesta pärjää/osaa elää yksin. Naiset taas eron jälkeen valitsevat todennäköisemmin elää vapaaehtoisesti omaa elämäänsä yksin/lasten kanssa. Niin minäkin päätin. Nauti tuosta mahdollisuudesta. Kyllä se parisuhdekin löytyy, mikäli jossain vaiheessa sitä kaipaat ja potentiaalinen kumppani tulee vastaan. Miksi et yhtä hyvin voisi löytää hyvää miestä vähän myöhemminkin? Ehkä sille on sitten aikaa ja paikkansakin paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Miehet lähtökohtaisesti on naiselle riippakiviä, miksi haluaisin sellaisen?
Luulen, että kaikki naiset eivät ole samaa mieltä kanssasi😊
Meillä vähän vajailla yksinhuoltajilla saattaa oikeasti olla aika vaikeaakin kumppanin löytäminen, vaikka sellaisen haluaisikin
Minulla olisi mielenkiintoinen, sivistynyt ja käytännön asioita hoitava miesystävä joka haluaisi sitoutua tiiviimmin. Itseä ahdistaa se sitoutuminen, kun aina pitäisi olla tiiviimmin. Vaikka hänen kanssaan on mukava olla, mutta oman tilan ja minun ja lasten yhtenäisen olon väheneminen tuntuu vaikealta. Lapsetkaan eivät hyväksy. Mutta jos laitan liikaa vastaan, menetän hyvän miehen.
Kun olin yh niin olin parisuhteessa, koska halusin hellyyttä, seksiä ja aikuisen seuraa. Saman katon alle muuttaminen oli täysin poissuljettu asia ja sen myös tein selväksi.
Niin, onhan se outoa. Kun yleensä ne vajaat on sellaisia että pakko olla joku suhde, ihan sama millainen. Täyspäiset osaa olla yksinkin.