Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jouduin olemaan pitkään erossa lapsistani
22.08.2009 |
kun jouduin pian meidän nuorimman syntymän jälkeen sairaalaan. Olin ensin koomassa ja tämän jälkeen en ensin muistanut mitään, nyt alkaa vähitellen muisti palata, mutta todennäköisesti en kävele enää koskaan.
En vieläkään muista kaikkea menneisyydestä, mm. kuopuksen raskausaika ja synnytys on pyyhkiytyneet mielestä ja ehkä tämän takia hän tuntuu jotenkin vieraalta. Myös mieheni kanssa meillä on ongelmia, ymmärrän, että hänelle on vaikeaa hyväksyä, etten enää kävele kun itsekään en sitä vielä kykene hyväksymään. Pystynköhän ikinä tuntemaan nuorimpaan lapseemme samanlaista "yhteyttä" kun meidän muihin lapsiin. Tyttö on aivan ihana, mutta tuo vaan silti ahdistaa...
Kaipaisin myös ehkä jotain keskusteluapua, sitä kyllä saan jo, mutta saman kokeneilta, siis jotka syystä tai toisesta eivät enää kykene kävelemään. Lisäksi luulen, että miehenikin kaipaisi keskustelua vieraan kanssa tai jotain, vaikkei sitä itse vielä ole myöntänyt.
Kommentit (5)
Olin siis koomassa, koska jouduin pian kuopuksemme syntymän jälkeen liikenneonnettomuuteen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullekin sanottiin, etten pystyisi kävelemään, mutta tänä päivänä kävelen tästä huolimatta.
Meidän nuorin lapsi oli tuolloin vasta 2kk kun jouduin auto-onnettomuuteen. Olin 3kk koomassa ja sen jälkeen vielä 2kk sairaalassa. Menetin muistini osittain ja minulla oli ihan samoja tuntemuksia kuin sinulla ap. En tuntenut meidän kuopusta omaksi lapsekseni ym. Ajan kanssa kuitenkin tuli se tunne, että kuopuksemme on minun lapseni.
Kävimme mieheni kanssa terapiassa, molempien oli vaikeaa hyväksyä se, etten enää kävelisi, toisin kuitenkin loppujen lopuksi kävi.
Voimia teille, toivottavasti kaikki kääntyy vielä parhain päin!
ymmärrän että lääkärit ei kaikkea tiedä ja ymmärrä, mutta että kävelet vaikka he ovat sanoneet ettet koskaan kävelisi on mielestäni hurjaa
siis jo ihan parantumisen kannaltakin niin positiivinen yms asenne auttaa. mutta että sulle ei o toivoa annettu niin luulis et sitten ei ainakaan kävelis..
oman tarinasi, helpotti jonkin verran, siis että ehkä vielä joskus tunnen meidän nuorimman omaksi lapsekseni.
Minä olin koomassa 2kk ja sen jälkeen sairaalassa vielä 2,5kk ennen kun pääsin kotiin. Kotona olen nyt ollut vähän vajaa 2kk. Jossain määrin ahdistaa sekin, kun en pysty tekemään kaikkea itse ja aiemmin olen tottunut, että kaikki pystyy tekemään itse. Lisäksi meillä on nyt puntarissa se, että tehdäänkö tähän meidän taloon remppaa, jotta pääsisin täällä paremmin liikkumaan vai muutammeko jonnekin muualle, jossa nuo olisi valmiina.
Minulle on sanottu, etten melko varmasti enää kävele, pienen toivon kipinän ovat lääkärit jättäneet, mutta myös sanoneet, ettei kannata toivoa liikoja ja tuosta taas itse olin lukevinani rivien välistä, etteivät oikeasti usko siihen, että vielä kävelisin.
Menikö sinulla nro 2 miten kauan siihen, että taas kävelit? Kävitkö kuntoutuksessa tai jossain silti, vaikka oli sanottu, ettet enää kävelisi?
ap
Alue: Aihe vapaa
Pahoittelut tapahtuneesta.