En iloitse raskaudestani

Äidillisyyteen tarvittavan hormonitoiminnan pidät parhaiten toiminnassa kun pidät vauvaa koko ajan lähelläsi. Sylissä tai kantoliinassa tai kantorepussa. Ei siis pelkästään silloin, kun vauva on hereillä vaan päivisin koko ajan. Öisin pidät kainalossa. Vauva saa tarvitsemansa fyysisen kontaktin äitiin eikä sille tosiaankaan tarvitse lässyttää, jos ei siltä tunnu.



Luonto hoitaa kiintymyssuhteen muodostumisen, kun annat sille mahdollisuuden.



Englanniksi tällainen lähestymistapa on nimeltään "babywearing". Googleta vaikka.



Tiedän, ettei kaikista ole kantamaan vauvaa koko ajan jo fyysisten rajoitteiden takia ja toki vauva on pakko laskea johonkin esim. suihkun tai kylpyhuoneen kuuraamisen ajaksi. Periaate on tärkein, että pidetään vauvaa "iholla" niin paljon kuin mahdollista. Jos on puoliso apuna, niin ei tarvitse kotitöistä niin paljon huolehtia.

itseäni ärsyttää kaikki lässyttäjät ja varpaanimijät: miksi vauvalle ei voi puhua selkeää suomen kieltä? Minusta rakkautta on se, että kohtelen vauvaani kuin ihmistä eikä mitään idioottia. Ja tosiaan; sylissä & lähellä ihoa pitäminenhän on juuri sitä hellyyttä & lämpöä.

...joita lässytys inhottaa. On tehty ihan tutkimuksia siitä, että vauvalle PITÄÄ lässyttää. Mut mikäs siinä, jokainen puhuu lapsilleen niinku parhaaksi näkee. Itse kyllä olen kaikille 3 lapselleni lässyttänyt!

...kovin järkevältä ihmiseltä, kun myöntää heti alkuunsa ettei iloitse raskaudestaan. Jalat kiinni vaan, niin ei lisää lapsia tule!

...kovin järkevältä ihmiseltä, kun myöntää heti alkuunsa ettei iloitse raskaudestaan. Jalat kiinni vaan, niin ei lisää lapsia tule!

Musta on hyvä, että näistä asioista saa puhua nykyään ääneenkin. Ei se nyt niin kovin tavatonta ole, että äidit ei heti rakasta lapsiaan, juuri luin lehdestä, miten eräs äiti kertoi kiintymyksen heränneen vasta parin vuoden päästä (vauvan koliikki ja vaikea raskaus aiheuttivat äidille mt-ongelmia).

Ymmärrätkö, tämän kommentin kirjoittaja, että juuri tuollaiset tokaisut vain lisäävät äitien paineita? Miten moni saattaa ajatella, ettei olekaan ihan normaali, kun kokee negatiivisiakin tunteita äitiyteen liittyen.

Älä välitä, AP, kyllä se siitä! Et ole ainoa, jolla tuollaisia tunteita on.

...kovin järkevältä ihmiseltä, kun myöntää heti alkuunsa ettei iloitse raskaudestaan. Jalat kiinni vaan, niin ei lisää lapsia tule!

Tähän olen itsekin päätynyt, yksi riittää. Ja olisiko sitten minulta järkevämpää olla myöntämättä asiaa? Ongelmaa on aika vaikeaa korjata jos sitä ei myönnä edes itselleen.

Muille kommentoijille kiitokset. En itsekään ymmärrä tuota lässytyksen tarpeellisuutta, enkä usko että siihen pystyisin. Olen kyllä valmis ponnistelemaankin vauvani tähden, mutta tuo lässytilää on onneksi sellainen asia jonka voin suosiolla delegoida muille. Tukiverkkomme on nimittäin laaja, joten vauva tulee saamaan sellaistakin huomiota riittämiin.

Kiitokset vinkistä tuon kantoliinan käytön suhteen. Fysiikkani ainakin kestää sen, ja varmaan myöskin psyykeni kun siinä en joudu mitenkään aktiivisesti paijaamaan tms. Tuollaiset hellittelyt saavat minut nimittäin todella ahdistumaan, varmasti jo pienikin sen aistisi.

Lisää kommentteja ja etenkin neuvoja otan kiitollisuudella vastaan.

Tommonen äidillisyyden ylenpalttinen tunteminen, ennen kuin lapsi on oikeasti sinulle konkreettinen on ihan amerikkalaisten telkkarisarjojen keksintöä, ei todellisuutta.(veikkaan ettet vielä osaa oikein kuvitella millainen lapsesi tulee olemaan, vaan vertaat häntä muihin tuntemiisi vauvoihin, joihin et ole ollut kovin hullaantunut...jos näin teet niin lopeta se. Sun vauva on ihan eri juttu kuin mitkään muut maailman vauvat!)



Ja kun vilkaiset niitä lippulappusia, joita olet saanut neuvolasta, (ja joissa tuleva äiti on lähinnä autistinen omassa odotuksen hurmiossaan), niin huomaat että useimmat niistä on MAINOSTOIMISTOJEN tekemiä. Oman mahan ja lapsen palvomisen ideaali on siirretty suoraan noihin esitteisiin, ne on äitiyden mainostamista sellaisessa muodossa, että se "myy". Siis samalla tavalla kuin mainoksissa myydään täydellisen perheen ideaalia, esimerkiksi. Jos kaikki ois oikeasti niin täydellistä, niin ei noita tekaistuja unelmia tarvittais.



Minä olen ollut kaveripiiristäni ainoa, jolla ei ollut lapselle mitään odotusajan nimeä, joka en hössännyt enkä itkeskellyt liikutuksesta ultrassa. Lapsi vaan ei ollut mulle konkreettinen ennen kuin sain hänet syliini. Ja vaikka etukäteen epäilin, etten tunne mitään suuria tunteita, niin tunsin niin valtavaa iloa, onnellisuutta ja rakkautta, etten tiennyt sellaista olevan olemassa.



MUTTA saatuani lapsen syliin ymmärsin samalla, ettei pieni vastasyntynyt tarvitse ensisijaisesti rakkautta. Hän on valmis odottamaan, että äidin rakkaus herää pikkuhiljaa. Sen sijaan vauva tarvitsee äidin, joka tuntee voimakasta halua suojella häntä, ja on utelias seuraamaan, miten oma lapsi kehittyy. Ja nämä kaksi ominaisuutta susta taitaa löytyäkin, eikös? ;)



Älä stressaa, oot ihan normaali. Kasvat äidiksi omassa tahdissasi. Koska olet ihan tavallinen ihminen, kypsyt kyllä ajan ja kokemusten myötä ihan hyväksi äidiksi. Ei sun lapsi vaadi muuta kuin että annat hänelle ruokaa, pidät hänet lämpimänä ja kerrot, että tässä teidän perheessä on turvallista kasvaa ja elää, ja että maailma on mielenkiintoinen paikka.

Lähipiirissäni pari vastaavaa. Luepa narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä, täsmääkö muuten?

ja tulipa vielä mieleeni, että täällä joku kertoili muutama kk sitten, miten oli mennyt pari kuukautta sen hoivavietin löytämiseen. Sitten olikin ruvennut lepertelemään ja pussailemaan, vaikkei ollut ajatellut koskaan niin tekevänsä.



En mäkään oikein voi kuvitella itseäni lepertelemässä ja pussailemassa varpaita (siis me yritetään nyt lasta), mutta saatanhan päätyä niin tekemään, lässytänhän mä eläimillekin.



Mun mielestä parasta on tehdä niin kuin itsestä luontevalta tuntuu. En mäkään oo koskaan lässyttänyt mun läheisille lapsille, vaan jutellut niille normaalisti.



Hyvä että tuuletat tuntojas, mua ainakin vähän häiritsee se, miten kaikkien äitien oletetaan suukottelevan ja pusivan lapsiaan jatkuvasti. Ei kaikki vaan oo sellaisia ihmisiä. On muunlaistakin läheisyyttä.



T: #6

Uskon, että sinusta tulee hyvä äiti, ap. Jotkut jokeltelee ja loruttelee vauvoilleen, toiset lukee niille pääkirjoituksia. Kirjoitat, että olet valmis ponnistelemaan lapsesi eteen, se on kaikkein tärkeintä.

En tiedä osaanko mitään vinkkiä antaa ... Olin 30 kun sain esikoiseni ja minulla on hyvä ja vakaa parisuhde (sain viesteistäsi sellaisen kuvan, että olet yksin lapsen kanssa). En ole koskaan ajatellut itseäni erityisen äidillisenä tai lapsirakkaana naisena, mutta omat lapseni ovat minulle täysin vastustamattomia. Pelkäsin, ihmettelin, vieroksuin jne niitä, joka ikinen tunne mikä minussa on tuli käyttöön. Jokeltelin ja loruttelin, ehkä "lässytinkin", mutta en minkään päätöksen perusteella tai periaatteesta, en vain voinut olla sitä tekemättä. Tuli turhan pitkä viesti, ap. Luota itseesi- Pidä vauvaa lähellä, katso että sillä on ruokaa ja suojaa. Hyvin kaikki käy.

Lähipiirissäni pari vastaavaa. Luepa narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä, täsmääkö muuten?

lyhyen kirjoituksen perusteella! Ai että! Taidatkin olla oikein asiantuntija.

(Et muuten sitten muistanut tuota hienoa päättelyketjua tehdessäs, että ai niin: psykopaatit aika harvoin tuntee ahdistusta omista tunteista tai niiden puutteesta. Oikea narsisti/psykopaatti ei kuule olisi huolissaan tunteiden puutteesta.)

Minäkään en koskaan lässyttänyt vauvoilleni, vaan puhuin selvää suomea. Kas, molemmat lapseni ovat huimasti ikäisiään edellä puheen kehityksessä.

voisin väittää, että jollakin tavalla tiedän miltä susta tuntuu.

itellä raskausviikkoja takana jo 37, enkä vieläkään osaa tulevasta vauvasta iloita, ei oikeastaan edes usko olevansa raskaana, vaikka se kuinka potkiikin.



lapsi oli toivottu. siis oli. mutta koko raskausaika, koko tää vuosi siis, on mennyt niin päin persettä että kyllä sitä välillä on toivonut, että koko lasta ei olisi edes tulossa. toivon vaan, että asiat muuttuu kun lapsi syntyy. josko se äidinrakkaus kuitenkin heräisi.

oon aina halunnut lapsia useammankin kappaleen, mutta tää hetki ei nyt ollutkaan paras mahdollinen, vaikka aluksi niin luulin. jos olen tunteistani jollekin sanonut, ei kukaan ota tosissaan ja toisaalta pelkään sitä kuinka huonona ihmisenä mua pidettäisiin sen jälkeen, kun sanon, etten lasta haluaisi...abortti olisi ollut tietenkin vaihtoehto, mutta mielestäni kun tämä tahallinen teko kuitenkin oli (olisin aloittanut syömään pillereitä kyllä uudestaan, jos vaan menkat olis ehtineet alkaa...)niin en olisi sitä pystynyt tekemään ja potemaan huonoa omaatuntoa siitä..



sitä aluksi vielä kuvitteli, että sitten kun maha kasvaa ja liikkeet tuntuu, niin rupee oikeasti odottamaan tulevaa, mut ei niin käyny.

en valitettavasti osaa sanoa mitään, mikä sua auttaisi, jos osaisin ja tietäisin, en varmasti itse olisi tässä tilanteessa. täytyy se vaan yrittää jotenkin toivoa parasta.

Suosittelen ap sulle muuten paria kirjaa

1) Raskausajan kriisit

2) Äitien kielletyt tunteet

3) Lapsikirjan odotus- ja synnytysosio



Uskon että näistä on sulle apua, ja rauhoitut etkä enää mieti millainen sun pitäis olla, vaan alat luottamaan itseesi ja kykyysi kasvaa äidiksi.



Minäkään en muuten ennen lasta ollut sellainen ihminen, että olisin lässyttänyt tai pusutellut edes miestäni. Mut nyt hassuttelen ja lässyttelen lapseni kanssa usein. Se vaan tulee luonnostaan, kun oma rakas lapsi vaan on niin ihana ja kaikki hänessä on kaunista, viatonta ja vilpitöntä, ja palkintona on vauvan ihastunut nauru.



Mut äidilliset tunteet kehittyi nimenomaan vuorovaikutuksessa lapsen kanssa, ja niitä voi houkutella esiin monella lailla; loruttelemalla ja jakamalla ilon lapsen saamisesta läheisten ihmisten kanssa. Äitiys on myös kulttuurisidonnainen asia, jota siirretään sukupolvelta toiselle, ja sitä voi oppia seuraamalla esimerkiksi miten muut äidit kohtelevat lapsiaan.

Tommonen äidillisyyden ylenpalttinen tunteminen, ennen kuin lapsi on oikeasti sinulle konkreettinen on ihan amerikkalaisten telkkarisarjojen keksintöä, ei todellisuutta.(veikkaan ettet vielä osaa oikein kuvitella millainen lapsesi tulee olemaan, vaan vertaat häntä muihin tuntemiisi vauvoihin, joihin et ole ollut kovin hullaantunut...jos näin teet niin lopeta se. Sun vauva on ihan eri juttu kuin mitkään muut maailman vauvat!) Ja kun vilkaiset niitä lippulappusia, joita olet saanut neuvolasta, (ja joissa tuleva äiti on lähinnä autistinen omassa odotuksen hurmiossaan), niin huomaat että useimmat niistä on MAINOSTOIMISTOJEN tekemiä. Oman mahan ja lapsen palvomisen ideaali on siirretty suoraan noihin esitteisiin, ne on äitiyden mainostamista sellaisessa muodossa, että se "myy". Siis samalla tavalla kuin mainoksissa myydään täydellisen perheen ideaalia, esimerkiksi. Jos kaikki ois oikeasti niin täydellistä, niin ei noita tekaistuja unelmia tarvittais. Minä olen ollut kaveripiiristäni ainoa, jolla ei ollut lapselle mitään odotusajan nimeä, joka en hössännyt enkä itkeskellyt liikutuksesta ultrassa. Lapsi vaan ei ollut mulle konkreettinen ennen kuin sain hänet syliini. Ja vaikka etukäteen epäilin, etten tunne mitään suuria tunteita, niin tunsin niin valtavaa iloa, onnellisuutta ja rakkautta, etten tiennyt sellaista olevan olemassa. MUTTA saatuani lapsen syliin ymmärsin samalla, ettei pieni vastasyntynyt tarvitse ensisijaisesti rakkautta. Hän on valmis odottamaan, että äidin rakkaus herää pikkuhiljaa. Sen sijaan vauva tarvitsee äidin, joka tuntee voimakasta halua suojella häntä, ja on utelias seuraamaan, miten oma lapsi kehittyy. Ja nämä kaksi ominaisuutta susta taitaa löytyäkin, eikös? ;) Älä stressaa, oot ihan normaali. Kasvat äidiksi omassa tahdissasi. Koska olet ihan tavallinen ihminen, kypsyt kyllä ajan ja kokemusten myötä ihan hyväksi äidiksi. Ei sun lapsi vaadi muuta kuin että annat hänelle ruokaa, pidät hänet lämpimänä ja kerrot, että tässä teidän perheessä on turvallista kasvaa ja elää, ja että maailma on mielenkiintoinen paikka.

Kommenttisi oli todella kannustava. Tsemppiä juuri kaipaankin. Yleensä linja on se, että jos vauvastaan ei täysin sekoa heti positiivisen tuloksen saatuaan, niin olisi tullut tehdä abortti/antaa vauva adoptioon ja sitten ruoskia itsensä hengiltä tai antaa parempien äitien tehdä se.

Olen tosiaan kauhulla seurannut kaikkea neuvolasta tarjottuja lippulappusia ja keskustelupiirejä ja ajatellut että en minä voi mennä sinne kohtaamaan näitä kotidoppleri-ihmisiä ja heidän murhaavia katseitaan, koska tunnen olevani todella yksin ajatuksineni. En ole seurannut päiviä lainkaan, tiedän nytkin vain suurinpiirtein millä viikolla mennään. Enkä vouhota muutenkaan, kyllähän se vauva sieltä tulee kun on tullakseen. Ja laskettuun aikaan voi tunnetusti luottaa kuin VR:n aikatauluun...

Ultrista jäi minullekin kurja maku suuhun. Ensimmäisellä käynnillä hoitaja kysyi kiinnostaako minua seurata monitorilta, ja kun vastasin (mielestäni) asiallisesti että "eipä juuri, tuskinpa siitä mitään selvää saisin kun en ammattilainen ole" hoitaja silminnähden yllättyi, ja taas tuli tunne että olenko todella ainoa ajatuksineni. Toisella käynnillä ei mitään kysytty, mutta siitä telkkariruudulta sain seurata ja hyvin oli kaikki hahmotettavissakin jo. Mutta minun oletettiin silläkin kertaa varmaan kiipeilevän seinille innostuksissani, koska tutkimuksen jälkeen hoitaja kysyi podenko masennusta, oliko ei-toivottu jne.

Olen ehkä inhorealisti, mutta en masentunut. En nauti kun virtsarakkoani potkitaan, anteeksi. En nauti siitä etteivät vaatteeni näytä hyviltä ylläni, anteeksi. Vihaan vauvanvaatteiden ostoa koska joka paikka on täynnä nalleja ja pupuja ja ties mitä, anteeksi. (Mikä järki niissä edes on, eihän pikkuvauva hahmota edes kasvoja, joten ketä ne puput siinä edes ilahduttavat?) Ja anteeksi jo etukäteen kun myönnän että minua kuvottaa vauvan surkastuneen napatyngän puhtaanapito ja se jatkuva eritteiden siivous. Toki sen teen joka tapauksessa, mutta toivoisin silti sen äidinrakkauden nousua pintaan ja pian, koska näiden asioiden tarkastelu ruusunpunaisten lasien läpi tekisi niistä varmasti huomattavasti helpommin kestettäviä.

On silti todella helpottavaa kuulla että en ole ainoa jolle tämä asia ei tule luonnostaan, vaan sietämällä ja tottumalla. Tuskin siis vauvastani mitään saatanaa kasvaa vaikka en lässyttäisi, lääppisi ja pussailisi pitkin päivää.

Ap

mutta kun se vauva oli sitten siinä, oli siitä tykkääminen ihan luontevaa. ei musta lässyttäjää tullu milloinkaan. en roikottanu vauvaa itsessäni, enkä nukkunut sen kanssa, mutta päivisin lueskelin vauvan kanssa sängyllä maate. siis omia romskuja luin, vauva siinä höpärehti jotain

voisin väittää, että jollakin tavalla tiedän miltä susta tuntuu. itellä raskausviikkoja takana jo 37, enkä vieläkään osaa tulevasta vauvasta iloita, ei oikeastaan edes usko olevansa raskaana, vaikka se kuinka potkiikin. lapsi oli toivottu. siis oli. mutta koko raskausaika, koko tää vuosi siis, on mennyt niin päin persettä että kyllä sitä välillä on toivonut, että koko lasta ei olisi edes tulossa. toivon vaan, että asiat muuttuu kun lapsi syntyy. josko se äidinrakkaus kuitenkin heräisi. oon aina halunnut lapsia useammankin kappaleen, mutta tää hetki ei nyt ollutkaan paras mahdollinen, vaikka aluksi niin luulin. jos olen tunteistani jollekin sanonut, ei kukaan ota tosissaan ja toisaalta pelkään sitä kuinka huonona ihmisenä mua pidettäisiin sen jälkeen, kun sanon, etten lasta haluaisi...abortti olisi ollut tietenkin vaihtoehto, mutta mielestäni kun tämä tahallinen teko kuitenkin oli (olisin aloittanut syömään pillereitä kyllä uudestaan, jos vaan menkat olis ehtineet alkaa...)niin en olisi sitä pystynyt tekemään ja potemaan huonoa omaatuntoa siitä.. sitä aluksi vielä kuvitteli, että sitten kun maha kasvaa ja liikkeet tuntuu, niin rupee oikeasti odottamaan tulevaa, mut ei niin käyny. en valitettavasti osaa sanoa mitään, mikä sua auttaisi, jos osaisin ja tietäisin, en varmasti itse olisi tässä tilanteessa. täytyy se vaan yrittää jotenkin toivoa parasta.

mutta en toki nauti ahdingostasi. En itsekään koe että tämä raskaus on "todellinen", vaikka kuinka potkii. Tuntuu ahdistavalta ja oudolta kun tiedän että pitäisi alkaa kärryjä yms. tarvikkeita ja vaatteita ostaa, kun kaikki into puuttuu.

Ymmärrän hyvin myös mitä tarkoitat sillä että tutuille ei voi näistä tuntemuksista puhua. Vähän kun olen vihjannut siitä mitä päässäni liikkuu, niin on luultu vitsailevan. Jos tietäisivät että olen tosissani, niin stigma otsaan siitä tulisi...

Voi kunpa tästä selvittäisiin kunnialla, sekä sinä että minä. Voimia sinne!

Ap

Monet ovat täällä sanoneet että kyllä se hellyys sitten tulee pintaan kun on vauva sylissä jne... Tietenkin toivotaan että näin käy, mutta uskallan vahvasti epäillä. Olen hyvin läheisyyskammoinen, erakkoluonteinen ja hellyydenosoituksille allerginen ihminen ollut aina, jo pienenä. Pulssi kohoaa ja inhottaa kun ajattelisin halaavani jotakuta, ja kun näitä tilanteita tulee niin vaatii paljon että kätken inhotukseni.



En silti pidä itseäni narsistina vaikka joku sitä täällä jo ehti väläyttmään. En vihaa muita ihmisiä, ja tiedän että osaan olla oikeasti hyvää ja hauskaa seuraa niin kauan kunnes joku haluaa avatua tunteista tai tulla lähelle.

täällä pari viikkoa sitten ollut "kysy asperger-nörtin tyttöystävältä" -ketju. Siinä eräs toinen aspergeria sairastavan (tai ei kai sitä sairasteta...) puoliso kertoi, että hänen miehensä saa parhaiten kontaktin juuri heidän lapsiinsa.



Siis en rinnasta SUA aspergeriin (tuli vaan mieleen tuosta, kun sanoit, että et nauti läheisyydestä), mutta luulen, että lasten kanssa on myös biologia pelissä. Eli jos sulla ei ole sellaisia mt-ongelmia, jotka "estävät" luonnollisen siteen syntymistä vauvaa, on aika epätodennäköistä, ettei sussa herää suojeluvaisto vauvaa kohtaan.



Ja muista, että jos sulla alkaa tulemaan epätoivoisia ajatuksia vauvan kanssa, NIIN VOIT HAKEA APUA. Et ole ensimmäinen, joka on tuntenut näin.



Mutta älä heitä lasta pesuveden mukana (heh heh), tilanne saattaa muuttua paljonkin, kun lapsi syntyy. Kannattaa varmaan tutustua noihin kirjoihin, joita joku täällä jo suosittelikin.



Pitemmällä tähtäimellä kannattaa myös miettiä, mikä aiheuttaa sulla tuollaisia tuntemuksia esim. läheisyyden suhteen. Olisikä taustalla jotain sellaista, jota kannattaisi selvitellä ammattilaisen kanssa?

Itse olen viimeisilläni raskaana, enkä koko aikana ole tuntenut mitään erikoisen ihanaa ekstasia. En ole laulanut tai jutellut mahalle tai silitellyt sitä hellästi yms. Olen hirmu iloinen raskaudesta, mutten ole tosiaan mikään äitiyden jumalatar. Tiedän kuitenkin että huolehdin vauvasta hyvin ja rakkaus kasvaa sitä myötä kun sitä hoidan. Niin se kävi esikoisenkin kohdalla.



Ei vauva kärsi siitä, jos sen varpaita ei imeskele :o) Riittää kun hoidat vauvan hyvin, rakkaus kehittyy ajallaan.