Millä tavalla vanhempasi ovat

äiti on läimäyttänyt pepulle ja tukistanut:(. Ei kovin lämpöiset muistot siis... Eikä koskaan ole pyytänyt mitään anteeksikaan vaikka miten olisi tiuskinut mulle.

Ihme kitinää. Vanhempamme ovat tehneet voitavansa. Annetaan heille virheet anteeksi ja annetaan heidän olla ja elää elämäänsä.



Kiitos huolenpidosta on varmasti paikallaan, vaikka ei isillä olisi audin ostoon ollutkaan varaa tai olisi joskus tukkapöllynkin pyöräyttänänyt.



Kasvetaan mammat aikuisiksi, myös suhteessamme omiin vanhempiin.

äiti on läimäyttänyt pepulle ja tukistanut:(. Ei kovin lämpöiset muistot siis... Eikä koskaan ole pyytänyt mitään anteeksikaan vaikka miten olisi tiuskinut mulle.

Tuohonko koko lapsuutesi kulminoituu? Ei tuo nyt kovin kauhealta kuulosta, oikeasti! Melko moni kyllä sivuttaisi tuollaiset jutut aivan merkityksettöminä.

Ihme kitinää. Vanhempamme ovat tehneet voitavansa. Annetaan heille virheet anteeksi ja annetaan heidän olla ja elää elämäänsä. Kiitos huolenpidosta on varmasti paikallaan, vaikka ei isillä olisi audin ostoon ollutkaan varaa tai olisi joskus tukkapöllynkin pyöräyttänänyt. Kasvetaan mammat aikuisiksi, myös suhteessamme omiin vanhempiin.

En todellakaan aio olla kiitollinen dominoivasta äidistäni ja hänen tukkapöllyistään! Olisi voinut kehua ja halata vähän enemmän. Tukkapöllyistä ja läpsäisyistä ei tule mitään hyvää. Kuri pitää kyllä olla, mutta en salli fyysistä kurinpitoa.

Heikon itsetunnon olen lapsuudestani saanut kun on aina määräilty ja kyttäilty tekemisiä ja motkotettu ja pidetty huonona.

äiti on läimäyttänyt pepulle ja tukistanut:(. Ei kovin lämpöiset muistot siis... Eikä koskaan ole pyytänyt mitään anteeksikaan vaikka miten olisi tiuskinut mulle.

Tuohonko koko lapsuutesi kulminoituu? Ei tuo nyt kovin kauhealta kuulosta, oikeasti! Melko moni kyllä sivuttaisi tuollaiset jutut aivan merkityksettöminä.

Ei lapsuuteni muutenkaan ollut kovin onnellinen. Yksinäinen lapsuus oli, äiti kotona, hallitsi minua ja koko perhettä. En pidä äidistäni tänäkään päivänä ihmisenä.

potkinut ja muullakin tavoin satuttanut tahallaan. Yritti samaa minunkin lapsiini, mutta tein hyvin nopeasti siitä lopun.



Ja kyllä, en edelleenkään pidä äidistäni. Rakastan toki, koska hän kuitenkin on äitini, mutta en tosiaankaan voi sanoa, että pitäisi hänestä.

Äitini ei ole kurittanut koskaan mitenkään, ei edes manannut tai huutanut, ei tosin myöskään koskaan jutellut meille, ei sillä ollut kyllä aikaakaan. Isä onkin sitten "kasvattanut" senkin edestä.

Ihan pienenä saatiin vitsasta, remmistä, hyppynarusta, verhotangosta. Isompana se löi sitten kovemmilla esineillä tai nyrkillä, kerran mursi mun ranteen.

Äidiltä se iski etuhampaat sisään, ja kun äiti itki ja verta roiskui sen rinnuksille (ja veljen matikankirjalle), faija vaan huusi, että kato ämmä mitä sä teit mun rystysille (ne aukesi tietty pahasti).

Isoveljeä faija hakkasikin meistä eniten, usutti koirankin puremaan sitä lukuisia kertoja. Lopulta meidän koirakin alko oleen niin sekasin, että se hyökkäsi äidin päälle, ja faija joutui ampumaan sen, siis koiran;-) Laittoi tietysi äidin siivoomaan ne jäljet koirankopista ja hakkasi veljen, koska veli oli syypää tuohonkin.

Toista veljeä faija viilsi rikotulla termospullon sisuksella kaulaan. Faija tykkäsi muutenkin hajotella tavaroita, sitten se sai taas syyn hakata lisää, koska olimme "pakottaneet" sen rikkomaan kamoja. Tämän tästä se uhkasi tappaa kirveellä, tunki päätä laskiämpäriin jos yllätti meidät vaikka pesemästä hampaita ja uhosi kaikin tavoin, kun ollaan pilattu sen elämä.

Viisvuotiaana ajattelin karata kotoa, mutta se tuli haulikon kanssa perään ja lupasi ampua, jos en tuu heti takasin. Tietty tulin, enkä enää ajatellutkaan karkaamista.

Mun isäni ei siis juonut, se oli ihan selväpäinen psykopaatti.

Äitini ei ole kurittanut koskaan mitenkään, ei edes manannut tai huutanut, ei tosin myöskään koskaan jutellut meille, ei sillä ollut kyllä aikaakaan. Isä onkin sitten "kasvattanut" senkin edestä. Ihan pienenä saatiin vitsasta, remmistä, hyppynarusta, verhotangosta. Isompana se löi sitten kovemmilla esineillä tai nyrkillä, kerran mursi mun ranteen. Äidiltä se iski etuhampaat sisään, ja kun äiti itki ja verta roiskui sen rinnuksille (ja veljen matikankirjalle), faija vaan huusi, että kato ämmä mitä sä teit mun rystysille (ne aukesi tietty pahasti). Isoveljeä faija hakkasikin meistä eniten, usutti koirankin puremaan sitä lukuisia kertoja. Lopulta meidän koirakin alko oleen niin sekasin, että se hyökkäsi äidin päälle, ja faija joutui ampumaan sen, siis koiran;-) Laittoi tietysi äidin siivoomaan ne jäljet koirankopista ja hakkasi veljen, koska veli oli syypää tuohonkin. Toista veljeä faija viilsi rikotulla termospullon sisuksella kaulaan. Faija tykkäsi muutenkin hajotella tavaroita, sitten se sai taas syyn hakata lisää, koska olimme "pakottaneet" sen rikkomaan kamoja. Tämän tästä se uhkasi tappaa kirveellä, tunki päätä laskiämpäriin jos yllätti meidät vaikka pesemästä hampaita ja uhosi kaikin tavoin, kun ollaan pilattu sen elämä. Viisvuotiaana ajattelin karata kotoa, mutta se tuli haulikon kanssa perään ja lupasi ampua, jos en tuu heti takasin. Tietty tulin, enkä enää ajatellutkaan karkaamista. Mun isäni ei siis juonut, se oli ihan selväpäinen psykopaatti.

Miten olette edes selvinneet tuosta hengissä?

Se 1% oli fyysistä ja siitä jäikin sitten kovat traumat. :(



Tämä on yksi syy, miksi en ikimaailmassa kurittaisi omia lapsiani fyysisesti! Riski traumoista on todellinen ja täysin turha.

Isäni antoi luunappeja, mutta koskaan ei lyönyt. Kotiarestissa olen ollut ja minulle on huudettu.



Äitini taas käytti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Sain kuulla kuinka minusta ei voi koskaan tulla mitään ja epäonnistun kaikessa minkä teen, minuun ei voi luottaa ja että toivoisi ettei minua olisi olemassakaan. Selkään olen saanut, minua on lyöty mattopiiskalla, vyöllä, kengällä, kirjalla tai mikä nyt käteen on sattunut. Minua on tukistettu, tönitty ja potkittu.



Ja kaikki tämä on tapahtunut sellaisena aikana kun lapsen ruumiillinen kuritus oli jo lailla kielletty.

Minulla on oikein lämpimät välit vanhempiini. Luultavasti sain tukistukset oikein syystä.



Miehen isä löi miestä kengällä päähän (osui korvaan) kun mies jäi kiinni 11v ikäisenä tupakanpoltosta. Loppui tupakanpoltto seinään mutta jäi kauna isää kohtaan.

Kun aloin uhkailemaan, sanoi, että hakkaa minut kuoliaaksi kun ketään ei ole todistamassa.

Äiti antoi pari kertaa tukkapöllyä kevyellä kädellä, ja isä saattoi joskus huutaa tai naljailla ilkeästi. En muista, että minua olisi edes kauheasti komennettu, mutta olenkin aina ollut tosi kiltti, samoin vanhempani. Olen pahoillani teidän puolestanne, jotka olette kokeneet väkivaltaa. :(

[/quote]

Miten olette edes selvinneet tuosta hengissä?

[/quote]

Teini-ikäisenä olin äärimmäisen itsetuhoinen kaikin mahdollisin tavoin. Sitten sain järkeä päähän ja päätin, etteihän faijani loppuelämääni pilaa, muutin muualle, kouluun ja töihin. Ihmissuhteet tuottivat ongelmia neuroottisuuteni takia,ja olen toki nykyisinki aika estynyt ja ujo. Toki aika on auttanut elämään ja olemaan ja aikuisena sain sitten lapsiakin hankittua. Ne tuntuvat olevan ihan tervehenkisiä ja selväpäisiä (pelkäsin, että mulla on jotain geeneissä). Ekan synnytyksen jälkeen faijakin onnitteli, että nyt on sultakin sitten perse revennyt.



Veljet on pitkäaikaistyöttömiä, psyykelääkkeitä syöviä alkoholin suurkuluttajia. Rauhaarakastavia, rauhallisia perheettömiä miehiä, äärimmäisen ujoja, jotka eivät vain kestä tätä (tai siis omaansa) maailmaa selvinpäin. Rakkaita minulle kuitenkin. Tekee niin pahaa, kun aiemmin tähtitieteistä ja matematiikasta (voi niitä luentoja logaritmista ja koordinaattien laskemisista) innostunut veljeni on nykyisin kiinnostunut vain kiljupöntön sisällöstä ja kertoo tohkeissaan, miten kamalaa oli käydä Alkossa, kun kädet alkoivat jännityksestä niin kovin täristä kassalla:-(



Äidilläni elämä vihdoin alkoi, kun faija delasi lopulta sydäriin. Muutaman vuoden kuluessa äidistä kuoriutui mukava, rauhallinen isoäiti, nykyisin elämäänsä tyytyväinen eläkeläinen.