Onko muille käynyt niin, että sosiaalisten tilanteiden pelko on pahentunut iän karttuessa?

Jos oot ollut pitkään työtön niin voi olla seurausta siitä.

No ainakin sillä tavalla olen saanut helpotusta asiaan, kun opiskelin itselleni ammatin, jossa kohtaan päivittäin paljon uusia ihmisiä. Ensimmäiset työvuodet olivat todella raskaita, mutta nyt on jo helpompaa. Olen ilmeisesti altistanut itseäni työssäni niin paljon. Pakko saada rahaa, jotta voi maksaa asuntolainaa, joten ei ole vaihtoehtoa, pakko mennä töihin ja kohdata pelkonsa joka päivä.

Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja kaikkien asioiden jännittäminen sinänsä helpottanut, mutta iän myötä kroppa ei jaksa enää pysyä mukana jännittämisessä. Psykosomaattisten oireiden lista pitenee vuosi vuodelta ja muuttuu pelottavammaksi. Uutuutena niin pahat rytmihäiriöt että on ollut pakko niiden takia oikeasti rajoittaa elämää.

Tuo aloitus on suoraan kuin omasta kynästäni, valitettavasti.

Muistelen, että silloin aluksi jännitys/ahdistus rajoittui vain niihin vaativimpiin juttuihin esim koulun esityksiin, mutta myöhemmin ahdistus on yleistynyt tosi paljon ja kasvanut voimakkuudeltaan.

Muistan että yhdessä vaiheessa jännitys oli jo niin paha, että saatoin mennä johonkin liikkeeseen, mutta en uskaltanut mennä kassalle asioimaan ja lähdin pois ilman sitä tuotetta minkä takia sinne menin.

Se mikä pahinta niin olen saanut monia kommentteja ihmisiltä siitä, että näytän pelokkaalta.

Esim lentokentällä virkailija kysyy spontaanisti, että "why are you afraid?" tai baarissa ihminen toteaa, että "näytät pelokkaimmalta ihmiseltä jonka olen koskaan nähnyt" tai työpaikan kurssilla voi järjestäjä kysyä, että "ahdistiko sua tämä tilanne".

Syö kalanmaksaöljyä ja karnosiinia ja kävin oman pään asiat läpi, ei enää mitään pelkoja eikä paniikkikohtauksia.

Pahenee mitä enemmän välttää noita tilanteita. Aloita nyt vaikka käymään kerran viikossa vaikka kirjastossa lainaamassa vaikka kirja, sitten lisäät näitä käyntejä useammalle päivälle viikkoon eri kohteisiin.

Kaupungissa voi käydä vaikka vaan kävelemässä jonkun tietyn kadun matkan ja sitten ottaa haastetta lisää ja käydä vaikka kauppakeskuuksessa kävelemässä yhden kerroksen läpi, sitten kahden ja niin edelleen. Sen jälkeen varmaan ois aika jo uskaltaa sisään liikkeisiin..

Ei ole. Päinvastoin. Nykyään vähät välitän mitä muut ajattelevat minusta. 

Hirveässä krapulassa hieman hirvittää pitää asiakkaille ohjelmiston uusien ominaisuuksien demoja englanniksi.

Eipä muuten.

Kyllä tommosta on turhaa kärsiä, se on myös aika yleistä.  Ihan terveyskeskukselle kuuluu hoito ja se on altstus. Erikoisairaanhoitaja voi  neuvoa tarkemmin.  Siihen  saa   tueksi hyvät  lääkket ja niiiden turvin on hyvä  aloittaa. Myös  ahdsituksen aiheuttamaan  rytmihäiriöön   on hyviä  lääkkeiä.  Eikö kotona  kukaan osaa  neuvoa  lääkäriin. Jos ei tule apua sitten toiseen lääkäriin. Opiskelijoilla  tuo on aika tavallista, paljon  uuisia tilanteita ja  koketkin jännittää. Ihmiset ovat erilaisia kuin siellä kotipuolessa, ilkeitäkin on  olemassa.

Libidon lasku aikaansaa ennenkuin siihen tottuu, mutta voi ilmetä vaihdevuosissa yllättäen muutenkin jos on piilevää taipumusta. 

kolmekymppinen mies kirjoitti:

Tuo aloitus on suoraan kuin omasta kynästäni, valitettavasti.

Muistelen, että silloin aluksi jännitys/ahdistus rajoittui vain niihin vaativimpiin juttuihin esim koulun esityksiin, mutta myöhemmin ahdistus on yleistynyt tosi paljon ja kasvanut voimakkuudeltaan.

Muistan että yhdessä vaiheessa jännitys oli jo niin paha, että saatoin mennä johonkin liikkeeseen, mutta en uskaltanut mennä kassalle asioimaan ja lähdin pois ilman sitä tuotetta minkä takia sinne menin.

Se mikä pahinta niin olen saanut monia kommentteja ihmisiltä siitä, että näytän pelokkaalta.

Esim lentokentällä virkailija kysyy spontaanisti, että "why are you afraid?" tai baarissa ihminen toteaa, että "näytät pelokkaimmalta ihmiseltä jonka olen koskaan nähnyt" tai työpaikan kurssilla voi järjestäjä kysyä, että "ahdistiko sua tämä tilanne".

Voi sinua kullannuppu. Sait sydämeni puolellesi. Toivon, että pelkosi väistyy ja rakkaus tulee tilalle. Oletko kokeillut lukea tsemppaavia itsensä kehittämisen-kirjoja. Minä ainakin voimaannun niistä.

Minulla paheni kun tuli kriisi elämään. Mutta pikku hiljaa hoidin ja kuntoutin itseäni: harrastin liikuntaa, söin hyvin, kävin terapiassa. Sen jälkeen aloin pienin askelin totutella uusiin tilanteisiin. Otti aikansa, ennen kuin ”vapaudun”. Nyt voisin sanoa olevani parantunut ja nautin jopa ihmisten seurasta.

Minulla on myös auttanut se, että olen opetellut näyttämään erilaisia tunteita, surua ja myös vihaa. Joku lukko on auennut kehossasi.

Mutta tärkein ohjeeni tähän: pikku hiljaa eteneminen ja itsensä kuunteleminen.

Minä koen, että jos tilanteita välttelee, niitä paisuttaa pään sisällä ihan kamaliksi ja ainakin tulee paha paniikkikohtaus. Jos niitä taas joutuu sietämään useammin, kuten iän myötä yleensä, niin silloin sujuu aina joka kerta helpommin.

Jos kietoo itsensä pumpuliin ja on aina siellä mukavuusalueella, niin muut tilanteet käy aina vaan vaikeammiksi. Kun taas, jos joutuu kohtaamaan niitä tilanteita päivittäin ei aivot jaksa enää panikoida joka kerta. Toki se meneminen ja tekeminen on aina hankalaa, mutta se itse tilanteessa oleminen helpottuu, mitä useammin tekee. Aikuisena myös löytyy ne omat rutiinit ja tavat kohdata tilanteita, mutta sitten on taas vaikea niiden ulkopuolelta tehdä mitään.

Minulla tuntuu pahenevan iän myötä. Siitä ei ole apua, että ole työelämässä, koska siellä tulee vastaa tiuskivia paskapäitä. Toisaalta seuranhakupalstoilta ei kukaan uskaltaudu tapaamisiin. Koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen ja yksinäisyys vaikuttavat vahvasti. Mieluiten olisin vain omassa rauhassa kotonani.

Vierailija kirjoitti:

Minä koen, että jos tilanteita välttelee, niitä paisuttaa pään sisällä ihan kamaliksi ja ainakin tulee paha paniikkikohtaus. Jos niitä taas joutuu sietämään useammin, kuten iän myötä yleensä, niin silloin sujuu aina joka kerta helpommin.

Jos kietoo itsensä pumpuliin ja on aina siellä mukavuusalueella, niin muut tilanteet käy aina vaan vaikeammiksi. Kun taas, jos joutuu kohtaamaan niitä tilanteita päivittäin ei aivot jaksa enää panikoida joka kerta. Toki se meneminen ja tekeminen on aina hankalaa, mutta se itse tilanteessa oleminen helpottuu, mitä useammin tekee. Aikuisena myös löytyy ne omat rutiinit ja tavat kohdata tilanteita, mutta sitten on taas vaikea niiden ulkopuolelta tehdä mitään.

Ei auta minulla. Ylipäänsä on vaikea löytää ketään (edes kaveria) joka olisi minun ikäluokkaa ja vielä vaikeampi löytää ketään joka ei tiuskisi. Viihdyn yksin, en jaksa kaiken maailman ääliöiden kanssa olla tekemisissä ja minulla on sisko, jonka kanssa voin jutella joskus.

Vierailija kirjoitti:

No ainakin sillä tavalla olen saanut helpotusta asiaan, kun opiskelin itselleni ammatin, jossa kohtaan päivittäin paljon uusia ihmisiä. Ensimmäiset työvuodet olivat todella raskaita, mutta nyt on jo helpompaa. Olen ilmeisesti altistanut itseäni työssäni niin paljon. Pakko saada rahaa, jotta voi maksaa asuntolainaa, joten ei ole vaihtoehtoa, pakko mennä töihin ja kohdata pelkonsa joka päivä.

Minulla kävi niin, että paloin loppuun kun 10 vuoden ajan ne samat ihmisetkin siellä työpaikalla jotenkin ahdisti joka päivä. En vaan nähtävästi totu keneenkään niin että voisin olla täysin rennosti.

Ikävuodet 25-29 oli pahimmat. Sitten helpotti!

Luulen, että kyse on pikemminkin siedätyksestä. Jos on jatkuvasti paljon ihmisten keskellä, se ei tunnu miltään. Vanhemmiten tahtoo sosiaalinen toiminta vähentyä ja vähentyä ja siksi se myös alkaa tuntua haasteellisemmalta, kun katoaa se tottumus olla ihmisten seurassa.

Vähentynyt. Kun oppii näkemään muiden rikkinäisyyttä ja heikkoutta niin ikävä käytös alkaa näyttämään yritykseltä tulla toimeen niiden heikkouksien kanssa. Se ei enää kolahda samalla tapaa vaan herättää jotain pientä sääliä. Niitä heikkouksia on kaikilla, mutta jotkut vaan yrittää selvitä itsensä kanssa alentamalla muita. Ei se tule kuitenkaan toimimaan pitkällä aikavälillä.

Tasapainoisella ja hyvinvoivalla ihmisellä ei ole tarvetta käyttäytyä muita kohtaan alentavasti. Mukavia ihmisiä ei tarvi varoa.

Joo varmaan sen suhteen, että pitäis olla tähän ikään mennessä jo ura hyvässä vauhdissa, puoliso, perhe, omakotitalo jne. ja mulla ei ole noista yhtäkään eikä kyllä tulossakaan. Lisäksi aikuisena isketty hullun leima otsaan ei myöskään ainakaan auttanut asiaa, en haluaisi liikua ollenkaan ulkona ihmisten ilmoilla vaan muuttaa jollekin autiosaarelle yksinäni loppuiäkseni. ihmiset on muutenkin niin rasittavia, huomionkipeitä, narsistisia kakaroita lapsesta aikuisiin että en jaksa enää ketään.