Onko muille käynyt niin, että sosiaalisten tilanteiden pelko on pahentunut iän karttuessa?

Ja narsistien seura pahentaa vaan asiaa ja jo älytöntä itsetarkkailua:/syytöksiä kun joku koko ajan vielä aikuisenakin huomauttelee ja korjailee kaikkea käytöstäsi(vaikka se olisi ihan ok eikä todellakaan mitään riehumista jne., päinvastoin), ulkonäköäsi, pukeutumistasi, tekemisiäsi, sanomisiasi jne. niin eipä paljon houkuttele ihmisseura ja pelkää kaikkien olevan samanlaisia, jokaista väärin hengittämistäkin kyttääviä ja arvostelevia kpäitä, ja paljon niitä kyllä onkin.

Kyllä elämä nyt viiskymppisenä on huomattavasti vaikeampaa kuin nuorempana. Olisin kyllä toivonut elämän helpottuneen.

Oireilu pysynyt yhtä pahana, mutta oma suhtautumiseni siihen on muuttunut vuosien varrella, ja itsetunto parantunut. Hyväksyn jännittämisen ja sos.pelot osaksi itseäni, en yritä väkisin olla muuta kuin olen. Jos ei niistä eroon pääse, täytyy oppia elämään niiden kanssa. Mikä sitten olisi paras tapa elää niiden kanssa, onkin hankalampi kysymys.

Elämä on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, kuinka paljon suostun/haluan itseäni altistaa näille tilanteille. Joskus käy niin, että jätän kauppareissun kesken, koska on liikaa porukkaa kaupassa ja paniikkikohtauksen merkkejä alkaa tulla. Joskus menen tarkoituksella juttelemaan tuntemattoman tyypin kanssa, jos ajatus sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Esiintymistilanteissa kerron jännittämisestä, pidän vesipulloa aina mukana (koska tiedän että suu kuivuu jännityksestä), kysyn sopiiko että istun (koska fyysiset oireet ovat silloin lievempiä), pidän taukoja tarvittaessa. Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä, kun vaan itse on avoin asian suhteen. Joitakin ymmärtämättömiä k..ipäitä tietenkin joukkoon mahtuu myös, mutta heistä ei tarvitse välittää, heidän k...ipäisyydelleen en valitettavasti mitään mahda.

Tsemppiä kaikille asian kanssa painiville.

Mulla on pahentunut, koska häpeää on kertynyt vuosien varrella niin paljon. Alkaa olla vähissä sellaiset asiat, joihin ei jotenkin assosioituisi jokin häpeällinen kokemus. Esim. Tietyt ihmiset, paikat, vaatteet, biisit, tv-ohjelmat ja vaikkapa ruoka-aineet, joita olen syönyt tilanteissa, joissa olen kokenut häpeää. On varmaan sanomattakin selvää, että minulla ei ole ainuttakaan muistoesinettä tallessa. Nykyään olen ahdistunut ihan kaikkien ihmisten seurassa ja lähes koko ajan. Ikää 40.

Markkinoille on tulossa uusi lääke jonka ensisijainen käyttötarkoitus on sosiaalinen fobia. Sen pitää läpäistä vain viimeiset testit. Siihen voi mennä vielä 2-4 vuotta ennen kuin pääsee myyntiin. Mutta toivotaan että tämä toisi monelle helpotusta jos ei vaikka niihin terapioihin pääse tai niistä riittävästi hyödy. Lääkkeessä on poikkeuksellista se että se otetaan nenäsuihkeena.

Mä kärsin pitkään sosiaalisista peloista. Nyt päästyäni niistä jokseenkin eroon, on tilalle tullut pettymys. Syvä pettymys. Riittämättömyys.

Kyllä, pahentunut. Vielä 20v pystyin mennä uuteen työöpaikkaan, kahvitella, jne. kävin kursseilla. Nyt 30v en enää uskaltaiis mieluusti vaan sisällä, sentään kauppaan uskallan mennä

Vierailija kirjoitti:

Libidon lasku aikaansaa ennenkuin siihen tottuu, mutta voi ilmetä vaihdevuosissa yllättäen muutenkin jos on piilevää taipumusta. 

Siis libidon lasku aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkao vai? Haluaisin kuulla lisää siitä, mitä tässä sanotaan.

Itellä kans sosiaalisten tilanteiden pelko (ottaa sydämestä ja oksettaa ennen ihmistenilmoille menoa) Minullakin pahentunut iän myötä. Ajattelin että helpottaa kun pääsen yliopistoon ikäisieni joukkoon mutta sainkin heti ensimmäiseen ryhmätehtävään varmaan koulun ilkeimmän tytön joka hermostui puhumattomuuteeni. :’D Ärsyttää juurikin tuo että leimataan laiskaksi kun en oikein uskalla sanoa mitään vaikka haluaisin.

Kahviloihin yms. paikkoihin jännittää mennä sillä tuntuu siltä että aina kun menen semmoiseen niin jotaki kohellusta sattuu. Viimeksi kun uskaltauduin kahvilaan niin kahvia odottaessani työntekijä kysyy että mitä seisoskelen ja odotan siinä… hän oli unohtanut tehdä minun kahvini.

Olen alkanut ajatella että kai tämä ujous on sitten luonteenpiirre. En tiedä saako sitä pois.

Mä olen ollut koko ikäni introvertti ja kärsinyt myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja punastumisesta siinä määrin, että joskus ajattelin, ettei tämä elämä ole elämisen arvoista. Lintsasin kaikista koulun esitelmistä ja esityksistä, kaupan kassalla iski paniikki, suuressa porukassa hiljaa jne. Ujo en kuitenkaan koskaan ole ollut.

Löysin miehen ja saimme lapsia, joten oli pakko yrittää nousta siitä suosta. Sitten, vähän pakon sanelemana, hakeuduin alalle, jossa olen joka päivä kymmenien ihmisten kanssa tekemisissä. Olen jo vuosia ollut tuossa työssä, mutta silti edelleen jollain tasolla ahdistaa ne ihmiskohtaamiset, vaikka niistä hyvin suoriudunkin. Olen myös saanut palautetta, että ihmisten kanssa toimiminen näyttää siltä, että se tulee minulta luonnostaan. Tietäisivät vaan kuinka paljon olen itseäni koulinut. Ja ei, en ole hoitoalalla, älkää huolestuko :D

En mä vieläkään halua olla huomion keskipiste ja valitsen sen nurkkapöydän, jos mahdollista. Sana "esitelmä" saa edelleen aikaan ahdistusta ja ihmisten tapaaminen jännittää jossain määrin, mutta pystyn elämään suht normaalia elämää. Ei musta ikinä tule sitä esilläolevaa ihmisiä rakastavaa hölöttäjää, mutta ei tarvitsekaan. Jos voisin, asuisin mökissä metsän keskellä perheeni kanssa ja ihmiskontakteiksi riittäisi mulle kaupan kassan kanssa asiointi.

Tsemppiä ap:lle ja muille samasta kärsiville. Ei me olla yhtään sen huonompia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

No ainakin sillä tavalla olen saanut helpotusta asiaan, kun opiskelin itselleni ammatin, jossa kohtaan päivittäin paljon uusia ihmisiä. Ensimmäiset työvuodet olivat todella raskaita, mutta nyt on jo helpompaa. Olen ilmeisesti altistanut itseäni työssäni niin paljon. Pakko saada rahaa, jotta voi maksaa asuntolainaa, joten ei ole vaihtoehtoa, pakko mennä töihin ja kohdata pelkonsa joka päivä.

Jaa, ei saa lainaa, niin ei motivoi käydä töissä. Kotona ollessa saa asumistukea 300e ja saa olla "turvassa"

-neljän äiti -

Korona, ihmisten pahantahtoisuus ja työttömyys ovat pahentaneet asiaa.

Minullakin pelko kohdistui pitkään pelkästään esiintymistilanteisiin. Vähän aikaa sitten itselläni tapahtui kuitenkin romahdus, kun jouduin yllättäen paniikkiin aluksi ihan mukavalta tuntuneessa tilanteessa, ja nyt sitten pelkään saman toistuvan yhdessä jos toisessakin muussa tilanteessa. Tuorein tilanne oli parturissa, kun oli sopivasti aikaa uppoutua omiin ajatuksiin, ja päädyin sitten miettimään, miten kamalaa olisikaan, jos jännitys iskisi nyt ja pää alkaisi täristä. Noh, äkkiä olinkin saanut lietsottua itseni paniikin partaalle ja nyt sitten jännitän noitakin tilanteita.

Se hyvä puoli iässä kuitenkin on, että nykyään tiedän, mistä on kyse, enkä myöskään häpeä hakea apua tähän suhteellisen yleiseen vaivaan. Tavoitteena olisi päästä lähitulevaisuudessa terapiaan, ja siihen asti onneksi lääkkeistä on apua. Mutta joo, kyllähän se vähän masentaa, kun hetken aikaa näytti siltä, että olisin ollut pääsemässä kokonaan eroon tästä ongelmasta.