Erään masennuksen tarina

En tiedä, mistä kaikki alkoi mutta varmaan olen ollut masentunut jo yläasteesta saakka. Aina on tuntunut siltä, etten kuulu tänne, etten ole rakastettu/hyväksytty. Koulussa olin yksinäinen, en päässyt piireihin, kotona raivottiin ja huudettiin(vanhemmilla kohtuu huonot välit) , oltiin suht köyhiä. Sinnittelin yläasteen, pääsin lukioon, siellä onneksi sain kavereita. Kuitenkin aina itkeskelin, milloin mistäkin asiasta. En silloin tietenkään tunnistanut, että olen masentunut.

Lukiosta päässeenä keskityin töiden tekoon, asuin omillani ja laihdutin. Lopulta olin liian laiha ja ruoka oli suorastaan vihollinen. Taisin syömishäiriöönkin paeta masennusta, joka kokoajan oli siellä taustalla. Luulin että laihana ja näin ollen kauniina minut hyväksyttäisi ja saisin ehkä ihmisiä ympärilleni. No en todellakaan saanut.

Jotenkin sitä pääsi eroon tuosta syömättömyyden kierteestä. Nykyisin olen masentunut vaan, en tiedä minkä tasoisesti, mutta aika pahasti. Esimerkiksi töissä on vaikea sosialisoida muiden kanssa, muistini pätkii, ei naurata, en innostu, kaikki on vain harmaata. Tätä on jatkunut tosi kauan jo, eli en tiedä, miten saisin itseni avun piiriin. Itseasiassa häpeäkin on niin suuri. Tietysti töihin on pakko laittautua etten paljastuisi. Ainiin, kaiken kukkuraksi käyn myös koulua samalla, mikä sekin väsyttää.

Eli mä en tiedä mitä tehdä. Haluaisin pois tästä sumusta. Vaikka mulla ei ole ympärilläni ketään niin voihan sitä ehkä löytää itselleen merkityksen jostain.