Mikä kotiäitiydessä on rankkaa?

Minusta kotona"oleminen" lasten kanssa on välillä ihan järkyttävän rankkaa ja nimenomaan henkisesti!! Itse kaipaan joka päivä älyllisiä ja sosiaalisia virikkeitä, mulle ei yksinkertaisesti riitä pelkkä pyykinpesu/siivous/ruoanlaitto. Itselleni ne ovat "välttämättömiä" pahoja, koska ruokaa on syötävä, vaatteet on pestävä ja kodin pitää olla edes jonkinlaisessa järjestyksessä...Hoidan nuo asiat päivittäin kuitenkin. Tosin onneksi mulla on mies, joka iltaisin esim. täyttää tiskikoneen ja tarpeen vaatiessa myös imuroi tms. Mun on itse päivän aikana saatava muitakin virikkeitä kuin nuo perusasiat, joten siksi saatankin käydä netin keskustelupalstoilla, surffailen tietoja, kirjoittelen s-postia, soittelen siskolleni...Sitten mulla on lisäksi täydennysopintoja menossa eli joinakin päivinä lueskelen edes muutamia sivuja tenttikirjaa, lisäksi luen kaunokirjallisuutta (yleensä tosin vasta iltaisin mut kuitenkin), ulkoillaan jonkin verran pienempien lasten kanssa, lounas ja välipala on tietty mun heiniä...Saatan suunnitella myös meidän rakennusbudjettia ja katsella rakennustavaraa ja muita hankintoja netistä (hintojen vertailu on yksin mun harrastus, heh heh!)...Niin, viime keväänä saatoin vauvan nukkuessa tehdä yläkerran lattiaa tai maalata seiniä...Muutakin tuunailua (huonekalujen maalausta) on tullut tehtyä tässä kotielämän lomassa viime aikoina. Ja onhan meillä myös koira (joka vei varsinkin pentuna aikaa). Eniten kärsin jos ei mulla ole mitään "omaa" eli kaikkea noita mainitsemiani päivän mittaan. Välillä olenkin "huono" äiti, enkä jaksaisi kuunnella lasten kitinöitä ja isompien kinasteluja/tappeluja varsinkaan. Sekin on ehkä yksi tämän elämänvaiheen koetinkivi mulle. Ja mainittakoon vielä, että meillä vauva nukkuu korkeintaan parit 30-60 min. päikkärit, 3,5-vuotias ei ollenkaan päikkäreitä. Töitä ei ole odottamassa, mutta eiköhän tässä kotonakin riitä tekemistä ainakin tulevaksi vuodeksi. t. neljän 0-8v.lapsen äiti

eli ihan niiden normaalien perhejuttujen lisäksi paljon käyntejä ja oloa sairaalassa, hirveän paljon surua ja huolta lasten puolesta. Vääntöä lasten hoidoista sairaalan, kelan, koulun yms. kanssa. Ei ulkopuolista apua.



Oikeasti suurin unelmani olisi joskus saada elää ihan tavallista ja tylsää lapsiperheen elämää, jossa ei tarvitsisi olla koko ajan lähtökuopissa säntäämään esim. sairaalaan...

Mikä elämässä ylipäänsä on rankkaa... Mulla ainakin on omat ongelmani ja mun ei tarvitse niitä selitellä muille...

Rehellisyyden nimissä minun on kuitenkin mainittava, että yleensä saan nukuttua kunnon yöunet. Vauva (7kk) herää pari kolme kertaa vielä syömään, mutta nukahdan yleensä heti imettäessä (vauva nukkuu siis vieressä tai vieressä omassa sängyssä). Meillä isommatkin lapset kipittelee peräkanaa yleensä meidän makkariin yöllä. Joskus herään siihen, joskus onneksi en. Heitä varten on oma ylimääräinen sänky, joten eivät häiritse meitä potkimalla tms. Kannattaa yrittää saada nukkumisjärjestelyt mahdollisimman järkeväksi lapsiperheessä. Eri juttu tietysti, jos vauva huutaa hampaitaan tai masukipuaan tms. Mutta kyllä kunnon yöunet ovat kaiken jaksamisen A ja O!!

Kun kotona ollaan myös koti sotkeutuu, kun jengi on poissa ei siellä kukaan murustele pöydän alustaa täyteen sinä aikana kun muut on poissa....

Nyt sen sijaan kun olen töissä, elämä on tasapainossa. Töissä akut latautuvat kotielämää varten ja päin vastoin. Ymmärrän täysin myös joidenkin tunteen siitä, ettei ehdi tehdä kotitöitä. Vaikka ne periaatteessa ehtisikin tehdä, niin siihen ei tahdo riittää voimia, jolloin lopputulos on se, ettei ehdi! Toisin sanoen, kotihommia ei ehdi tehdä niin kuin haluaisi, esim. riittävän huolellisesti tai ilman jatkuvaa kiirettä. 3

Riittääkö voimat nyt töissä ollessa paremmin kotitöiden tekemiseen huolella? Musta se menee vähän niin että sitten kun töissä, ei enää ole aikaa/voimia vaatia itseltään niin paljon sitä puunaamista ja värkkäämistä kotona vaan sitten ihan hyvällä omallatunnolla se huitaisemalla tehty kotityö riittää. Kotona ollessa on enemmän aikaa tuijotella niitä pölyisiä nurkkia ja kyllähän ne silloin enemmän häiritsee. Kuten ylipäänsä pienet asiat rasittaa enemmän, kun elämä kaventuu siihen neljän seinän sisälle.

Se, kun on vuorokauden ympäri yksin vastuussa pienistä lapsistaan ja jokaisena hetkenä mitä hyvänsä teetkin on kartoitettava mielessään riskit, voinko tehdä tätä nyt kun lapset tekevät tuolla tuota. Eli että hyppiikö 2v sohvan selkänojan yli lattialle päälleen juuri sillä hetkellä kun olen tyhjentämässä pyykinpesukonetta ja pitäisikö koko katras ottaa pihalle mukaan kun ripustan pyykkejä ettei taapero keksi esim. kiipeillä keittiön työtasolle tuolin avulla ja vaikka tipahda sieltä.



Niin ja tietyssä iässä (alle 2v) ainakin meillä lapset ovat olleet niin vaativia ja seurallisia, että pelkkä perunoiden kuoriminen on ollut tuskaa kun joku lapsista roikkuu lahkeessa ja pahimmillaan joka toisen perunan kohdalla pitäis olla peppua pyyhkimässä, pipiä puhaltamassa tai muuten keksimässä tekemistä kun on niin tylsää yksin että pitää huutaa ja kirkua. Jotkut lapset kai tyytyvät istumaan yksin hiljaa leikkihuoneessa kun äiti tekee kotitöitä. Meillä ei.

jotka surraavat koko päivän av:lla niitä, joilla on rankkaa ehtiä tehdä mitään muuta.



Täällä ne sitten valittavat, ettei mitään ehdi...

ja niistä seitsemän kotiäitinä. Lapset on pienin ikäeroin ja yh:ksi jäin kun muksuilla oli ikää 2v9kk, 1v8kk ja 2kk. Kuopuksen ollessa vuoden palasin kouluun ja kun kuopus oli 4v6kk, muutimme miesystäväni luo asumaan. Opinnot suoritettuna jäin kotiin hoitamaan sekä omia että miehen lapsia. Totesimme, että huusholli, jossa asuu yhteensä viisi lasta pysyvästi, ei pyöri kunnolla ilman toisen täyttä keskittymistä.



Yksi asia näiden seitsemän kotiäitivuoden aikana on jaksanut ihmetyttää sen miljoona kertaa.. Nimittäin kysymys 'Kuinka sä jaksat pyörittää tuota arkea, etkö sä kaipaa töihin? Eiks toi oo kauheen rankkaa?'.



Itse en ole kokenut kotiäitiyttä koskaan järin raskaana. En, vaikka pikkulasten kanssa omat harrasteet oli jäissä. Nyt kun nämä kaikki on jo kouluikäsiä, tää on jo ihan kevyttä ja helppoa hommaa ja mulla on sitä paljon puhuttua 'omaa aikaa' enemmän kuin tarvisin. Toisaalta, miehen työvuorojen tähden se on myös meidän yhteistä aikaa ;)

ja tuo aika oli niin rankkaa henkisesti, että sen jälkeen kotiäitiys on ollut ah, niin nautittavaa ja helppoa.



Muutin siis miehen perässä ulkomaille ja uudessa asuinmaassani en osannut kieltä, tuntenut kulttuuria tai edes uskaltanut liikkua ulkona levottomuuksien takia. Istua tökötin neljän seinän sisällä päivästä toiseen, välillä katselin mauttomia dubattuja tv-sarjoja, surffasin netissä, otin pitkiä päiväunia nukahtamalla ensin itkuuni ja kaikkea muuta pateettista, kun mies oli töissä ja koulussa ja tuli kotiin vasta kymmenen jälkeen iltaisin. Kyllä hajotti ;)



Raskauden myötä aukesi tie paratiisiin ja vauvan synnyttyä elämä on ollut IHANAA, yövalvomisetkin menee kevyesti tässä onnen huumassa. Hymyilen vain aamusta iltaan ja nautin avioliitosta, pienestä ihanasta tytöstä, kotitöistä, ylipäänsä tästä kaikesta.



Välillä tulee vaikeita hetkiä, lähinnä turvallisuustilanteen vuoksi ja en esimerkiksi koskaan pääse yksin ulos. Onneksi mulla pää kestää hyvin kotona olon ja mulle toistaiseksi riittävä "oma aika" on ollut suihku tai vaikka astioiden latominen tiskikoneeseen.



Lapsi on nyt n. 1 vuoden ikäinen.

Suomessa olin aktiivinen ja kaikessa mukana, opiskelin parissa paikassa samaan aikaan, sain vauhdilla opintoviikkoja kasaan, pääsin hyviin työpaikkoihin jne. Sen vuoksi kai täydellinen stoppi ulkomaille muuton jälkeen oli niin rankka. Tajusin, että olin antanut aiemmin arvon itselleni suoritusteni perusteella ja kun yhtäkkiä olinkin "nobody", jouduin rakentamaan itsetuntoni ja identiteettini uudelleen.



Ja mitä tulee älyllisiin haasteisiin ja kotiäitiyteen; en tiedä mitään suurempaa älyllisempää haastetta kuin lapsi. Ainakin oma lapseni on pohjattoman opinhaluinen ja koko valveillaoloaikansa ponnistelee oppiakseen uutta. Pienen tytön elämä on yhtä tutkimusmatkailua. Kai sitten olen typerämpi kuin moni muu, mutta melkein päivittäin käytän kapasiteettini pyrkiessäni olemaan hyvä äiti tällä aarteellemme.

Lapsia on pian kuusi.

Olen tällä hetkellä töissä, mutta välillä olen siis ollut kotiäitinäkin. Tietysti se, että on työpaikka odottamassa tekee henkisesti vapaamman olon, kuin jos kokisi olevansa täysin sidottuna kotiin.

Työn ja perheen yhdistäminen on monimutkaisempaa, riippuu tietysti työstä, mutta omani ei ole mitään lonkanvetoa ja aivot narikkaan vetelehtimistä, lisäksi työasiat, lisäopinnot ym. kantautuvat kotiinkin.

Kotona nautin siitä, että ehdin päivän aikana tehdä kotityöt, leikkiä lasten kanssa, puuhata heidän kanssaan ja viettää kiireetöntä aikaa yhdessä. En koe sitä mitenkään raskaana. Samoin on vapautta voida käydä päivisin vaikkapa ostoksilla, kaveriäitien luona tai perhekahviloissa.

Illat ovat huomattavasti kiireettömämpiä, kun ehtii päivän aikana touhuta kaikki pakolliset työt, miehen tultua ehtii vaikkapa harrastamaan tai kävelylle.

Kun molemmat ovat töissä, töistä tullessa odottaa kiireinen kaupassakäynti, ruuanlaitto ja kotityöt, lapsetkin ovat huomattavasti huomionhakuisempia ja väsyneempiä hoitopäivänsä jälkeen, eikä mihinkään oikein riitä aikaa.

Täällä on jo monet hyvät syyt sanottu. Omasta mielestäni oli kauheinta olla kotona, oikesti 24/7. Olin lapsen kanssa kotona kaksi vuotta, yksinhuoltajana. En koko aikana käynyt edes kaupassa yksin. Ei ollut ketään, ketä odottaa kotiin illalla tulevaksi. Ne, keillä oli lapsia myös ja olivat vapaita olemaan ulkona lasten kanssa, olivat kotona viimeistään klo.15 tekemässä miehilleen ruokaa. Viikonloppuisin kaikki viettivät perhe-elämää, minä lapsen kanssa yksin, tietysti. Se kokoaikainen vastuu, se että piti jaksaa valvoa yötä päivää (äärimmäisen huonosti nukkuva lapsi). Sen lisäksi olisi pitänyt jaksaa hoitaa kotityöt (toisinaan tuli jätettyä tekemättä...) ja kaikki muukin pakollinen. Lapsi oli syntymästään asti todella vaativa (sen lisäksi, että oli huono nukkumaan), joten useita tunteja meni ensimmäisestä vuodesta alkaen pelkkiin raivareihin. Ystävyyssuhteet jäivät, sillä muut viettivät sinkkuelämää, eivätkä ilmeisesti jaksaneet enää olla kiinnostuneita minusta ystävänä. Ei sillä, en itsekään varmasti parasta seuraa ollut siinä väsymyksessä.



Mutta kyllä, yksinäisyys oli pahinta. Mikään ei ole ollut tämän hetkisessä elämässäni parempaa, kuin töihin pääsy (olin myös työttömänä viedessäni lapsen tarhaan, mutta työllistyin kolmessa päivässä). On ihanaa olla töissä ja elää sosiaalisesti :)

Mä olin kotona sen normiäitiysloman +vuosilomat ja kuukauden hoitovapaalla. Meinasi kyllä jo järki

pimahtaa. En nauttinut kotona olosta lainkaan. Sain toki siivottua käytyä suihkussa ja omaakin aikaa ihan riittävästi, mutta se ei ollut mun juttu. Poika vielä valvoi aluksi 4 kk yöt läpeensä.Enpä kyllä paljon muista tosta ajasta mitään. Siinä se meni sumussa valvoessa. Onneksi mies valvoi välillä kanssani öitä, Muuten en olisi jaksanut.

Pojan otti hoitoon isäni ja siksi sitten pääsinkin töihin ja takaisin normielämään.

Onneksi minulla oli tämä mahdollisuus.

Isäni hoiti ensin ja sitten äitini. Poika meni 2 v pph:lle missä on vieläkin.

kahden taaperon kanssa, mutta kokonaisuudessaan tämä on aivan mahtavaa, enkä vaihtaisi mitään.



koti-isä

Kukaan ei arvosta kotiäidin työtä. Eihän sitä edes pidetä työnä. Ei tule palkkaa, ei kiitosta. Lapsen kädet kaulalla ja suukko poskella on se suurin kiitos.

kun olen viimeisimmilläni raskaana ja esikoisella on oikein ultravittumainen uhmaikä: hakkaa pienempää sisarusta ihan koko ajan eli en voi ollenkaan jättää vahtimatta. tämän lisäksi tosiaan teen ne kaikki kotityöt vaikka raskauden takia liikkuminenkin alkaa olla vaikeaa ja kivuliasta. Fyysisesti en voi "normaalitilassa" olevalta ihmiseltä ymmärtää että mikä on niin vaikeaa mutta henkinen puoli sitten on eri juttu.

Usein tuntuu, että seinät kaatuvat kotona päälle ja elämä on yhtä kaaosta. Kaaoksen tunne tulee siitä, että haluaisi joskus vain OLLA, ilman jatkuvaa vaatimista, passaamista, siivoamista ja touhuamista.



Tässä varmaan tulee esille ihmisten luonne-erot. Toiset ovat sellaisia tehomammoja, jotka nauttivat jatkuvasta puuhastelusta ja kestävät meteliä ja tohinaa ympärillään. Minä en ole sellainen. Toivoisin esim. että kun siivoan, siisteys voisi säilyä edes hetken. Lisäksi kaipaan päivittäin edes pientä (henkistä) vetäytymistä yksinäisyyteen lataamaan akkujani.



t. 4,5 vuotta putkeen kotona

Mä koin kotona olemisen enemmän henkisesti rankaksi kuin fyysisesti. Toki unenpuute on ongelma, esikoinen ei ollut hyvä nukkuja pikkulapsena, joten tiedän aika hyvin mitä on herätä ensimmäiset 2 vuotta joka yö useita kertoja. Vauvana tietysti vielä useammin.



Ehkä mä en vaan tajua jotenkin noita kotitöiden rankkuutta, myönnän että pyrin pääsemään helpolla enkä tee mitään vaikeimman kautta. Meillä kuitenkin siivotaan joka päivä jotain, ruokaa laitetaan joka päivä ja pyykkiäkin pestään useita kertoja viikkossa.



Mä olen aina ihmetellyt, että mitä ihmeen kotitöitä ihmisillä on, jos niitä ei saa nyt kotona ollessa tehtyä. Tai jynssäävätkö kaikki muut hammasharjalla lattiat joka toinen päivä ja pesevät kaikki ikkunat ja verhot kerran viikossa?



Toki jos on vaikka maatila ja karjanhoito siinä lastenhoidon sivussa, niin meneehän niihin kotihommiin aikaa.

Minulla lapset 1,5v ja 4v. Molemmat villejä ja vilkkaita.



Mutta verrattuna siihen, että kävisin töissä, on tämä kyllä syntisen helppoa. Jos haluaisi koko ajan pinkottaa kodin äärimmäisen siisteyden kanssa, niin sitten voisi olla rankempaa. En ole sitä tyyppiä joka tekee turhista asioista ongelmaa-välillä sotkeentuu ja välillä siivoontuu



Täytyy sanoa kyllä että otan tämän loman kannalta, ja nautin vielä pitkään tästä pitkästä lomasta. Töissä on sitten rankkaa ja stressaavaakin. Ihanaa kun vaan saa olla kotona paljon eikä ole kiire mihkään.

kaikki toistuu, toistuu, toistuu vaan