Midsommar-elokuva
Olenko ainoa ihminen koko planeetalla, joka leffan kauheuksista huolimatta kokee sen oudon lohdullisena?
Kommentit (23)
Oli aivan karmee, en nähnyt mitään lohdullista siinä, paitsi että se perheensä menettänyt tyttö oli helpottunut kun lopuksi vinksahti ja löysi uuden perheen. Mikä susta oli siinä lohdullista?
Minä tykkäsin, päähenkilölle tapahtui elokuvassa kauheita asioita, mutta lopulta asiat päätyi kuitenkin hänelle parhain päin.
Kiitos, on hyvä tietää, että on ainakin jossakin asiassa aivan ainutkertainen :)
Et. Se naisen poikkis oli se mikä piti kiinni menneessä ja muistutti siitä. Tukeutui siihen mielummin kuin menisi eteen päin joten oli helpottunut kun pääsi eroon.
Elokuvan loppu on lohdullinen.
Aivan raivostuttavan typerä ja huono.
Vierailija kirjoitti:
Oli aivan karmee, en nähnyt mitään lohdullista siinä, paitsi että se perheensä menettänyt tyttö oli helpottunut kun lopuksi vinksahti ja löysi uuden perheen. Mikä susta oli siinä lohdullista?
Se yhteisöllisyys varmaan. Ja joo joo, nyt sitten vuorossa kettuilua lestoista jne.
En nyt sitä tarkoita, että kuuna päivänä tuollaiseen yhteisöön haluaisin liittyä. Mutta kuvaus tästä kuvitteellisesta yhteisöstä on tosi monitasoinen. Visuaalinen kuvaus on taidokas ja se luo fantasian ikuisesta keväästä, hymyilevistä ihmisistä kirkkaan puhtaan valkoisissa pellava-asuissa.
Kukin kohtaa leffan herättämät tunteet omalla yksilöllisellä tavallaan. Mutta hieno fliks joka tapauksessa. Eikä ole sillä lailla pelottava, että pitäisi katsoa silmät kiinni puolet leffasta.
Mä tykkäsin. Samankaltainen tehtiin 1970-luvulla, sijoittuu Britannian jollekin pienelle saarelle.
Kyllä minäkin hymyilisin jos paska poikaystävä saisi sillä tavoin ansionsa mukaan 😆
Aivan umpisurkea leffa. Yli 2h tuhlasin elämästäni. Yritti olla niiiiin shokeraava tai jotain, mutta se "hurja" loppu vain nauratti.
Katsoin sen hiljattain. En itse pitänyt sitä lohdullisena.
Ehkä kommuunin tiiviin yhteisöllisyyden voisi joku kokea lohdulliseksi? Kun luopuu yksilöydestään, vapautuu samalla henkilökohtaisista ongelmistaan, ainakaan ei enää tarvitse pärjätä yksin maailmassa.
Tulkitsin lopun siten, että Dani (se keskushenkilönainen) päätti jäädä kommuuniin loppuelämäkseen.
Maisemat olivat kauniit, mutta tarinalta olin odottanut enemmän.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli aivan karmee, en nähnyt mitään lohdullista siinä, paitsi että se perheensä menettänyt tyttö oli helpottunut kun lopuksi vinksahti ja löysi uuden perheen. Mikä susta oli siinä lohdullista?
Se yhteisöllisyys varmaan. Ja joo joo, nyt sitten vuorossa kettuilua lestoista jne.
En nyt sitä tarkoita, että kuuna päivänä tuollaiseen yhteisöön haluaisin liittyä. Mutta kuvaus tästä kuvitteellisesta yhteisöstä on tosi monitasoinen. Visuaalinen kuvaus on taidokas ja se luo fantasian ikuisesta keväästä, hymyilevistä ihmisistä kirkkaan puhtaan valkoisissa pellava-asuissa.
Kukin kohtaa leffan herättämät tunteet omalla yksilöllisellä tavallaan. Mutta hieno fliks joka tapauksessa. Eikä ole sillä lailla pelottava, että pitäisi katsoa silmät kiinni puolet leffasta.
Mun mielestä oli visuaalisesti myös todella kaunis ja hienot musat, lavastajat ja puvustajat loistivat. Kyllä joo, poikkis oli asshole ja olihan siinä myös kaunista se että normaalin ihmisen silmään ns. Omituisimmat olivatkin oraakkeleita, mutta silti ahdistava. Enkä koe että oli suoraan kettuilua pelkästään lestoille vaan kaikille suljetuille lahkolaisille ja kuvasti hyvin sitä miten erilainen lahkon ulkopuolelta tulija on ja päinvastoin tai kulttuurien yhteentörmäykset karkeimmillaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä tykkäsin. Samankaltainen tehtiin 1970-luvulla, sijoittuu Britannian jollekin pienelle saarelle.
Se on The Wicker Man ja siitä on tehty myös jenkkilän uusintaversio, pääosassa Nicolas Gage. Minusta tämä uusin versio on kyllä näistä kaikista kolmesta paras. Hyvyys ja pahuus on paljon enemmän sotkeutunutta. Midsommarissa kaikkein suurin pahis minun mielestäni on Pelle, joka on se kaikkein hymyilevin ja herttaisin koko porukasta. Joka saalistaa laskelmoidusti uhrit hunajapurkkiin.
Visuaalisesti Midsommar kyllä pitää otteessaan alusta loppuun. Kuvakerronnallisesti tämä on taidokas elokuva, eikä ihme että ohjaaja Ari Aster on tällä hetkellä kuuma nimi.
Mielestäni erityisen painostava on alkukohtaus, jossa ilmenee heti, ettei päähenkilöllä ole psyykkisesti kaikki hyvin. Musertavaa on, että pahin pelko sisaresta tuntuu liioitellulta, mutta toteutuu kaikesta huolimatta, ja vielä ylikin. Alkukohtauksen päätös on kuvaukseltaan ja äänimaailmaltaan synkkä ja hyytävä.
Tämän jälkeen mennäänkin sitten vähän harhaan, ainakin siinä kohtaa kun muut hahmot esitellään. Henkilöhahmot eivät nimittäin osoittaudu kovin kiinnostaviksi tai heidän kohtalonsa kohoa paljoa yhdentekevän yläpuolelle. Pari tekee gradua, yksi roikkuu vaan mukana bilettämässä, yksi kertoo salaperäisen kultin juhannusperinteistä, joihin sitten lähdetään tutustumaan. Hyvät lähtökohdat lähteä rakentamaan juonta eteenpäin kyllä, mutta juonen eteenpäin vieminen tuntuukin hahmojen ainoalta tehtävältä, ei niinkään se, että heidän tilanteensa tai persoonansa syvemmin koskettaisi katsojaa. Tilanne ei muutu myöhemminkään, kun sivuhahmot vaan siistitään pois päiväjärjestyksestä, jotta kauhun tunne kasvaisi. Kukaan ei elokuvan sisälläkään tunnu liiemmin jäävän kaipaamaan.
Elokuvan ongelma on juonen aukkoisuus tai se, ettei juonessa tunnu oikein olevan mitään erityistä pointtia. Jos teemana on jotenkin päähenkilön psyykkiset ongelmat ja niiden käsittely, ei tätä käsitellä tarpeeksi, enemmänkin sen varjolla luodaan vaan yksittäisiä jännittäviä kohtauksia.
Lähes kokonaan kirkkaassa valossa ja idyllisissä maisemissa kuvattu kauhuelokuva oli itselleni jotakin uutta. Puvustus, lavastus, valaistus ja kuvaus ovat kaikki viimeisen päälle laatutyötä. Pelottavia kohtauksia on paljon, eikä niissä paria kohtausta lukuun ottamatta ole kysymys pelkistä äkkisäikyttelyistä. Pelottavuus syntyy hämmennyksestä, outoudesta ja kasvavasta tunteesta, että ”tässä nyt taitaa olla jotain pahasti vinksahtanutta”. Erityisen kylmäävältä tuntuu katsella idyllisenä, kauniina ja iloa ja rakkautta tulvivana kuvatun kultin toimintaa, kun koko ajan kaiken yllä tuntuu kuitenkin samaan aikaan leijuvan kasvava uhka. Häiritsevä ja pelkoa luova ristiriitainen tunne.
Kauhu on äärimmäisen vaikea laji ja monien kauhuelokuvien ”perisynti” on se, että ne tuppaavat lässähtämään loppua kohden. Ei voi sanoa, että Midsommar tähän täysin sortuisi. Silti loppua kohden tuntuu, että pakanakultin erilaiset rituaalit ja häröilyt sen kuin lisääntyvät ja niitä on keksitty lähes hatusta, jotta katsoja vain saataisiin yhä pahemmin kauhun ja hämmennyksen partaalle. En tosin tunne muinaisskandinaavisia uhraus- ja muita perinteitä erityisemmin, mutta tuskin on jokainen outous ihan uskollinen todellisuudelle. Ei sillä että täysin tarvitsisikaan, mutta pienenä pettymyksenä voi pitää, että Hårga alkaa loppua kohden tuntua ennemmin järjestelmälliseltä murhakultilta kuin pelottavalla ja kiehtovalla tavalla salaperäiseltä yhteisöltä, jonka taidokas kuvaus lienee esimerkiksi legendaarisen Wicker Manin suurin ansio.
Elokuva kumartaakin selvästi Wicker Manin suuntaan, muttei missään nimessä sitä häiritsevästi lähde jäljittelemään. Eri elokuva, eri teos kaikin puolin ilman muuta, mutta siitäkin huolimatta etenkin aivan lopussa mieleen alkaa ainakin jonkin verran virrata ajatuksia, että eikös tätä tämmöistä ole jo kerran nähty.
Ööh, lohdullinen? Traumatisoitunut nuori nainen manipuloidaan psykologisesti ja päihteiden avulla mukaan murhanhimoiseen kulttiin. Kaikki hänen ystävänsä murhataan, poikaystävä rais*ataan kultin toimesta ja valheellisestiuskotellaan tytölle, että poikaystävä on "pettäjä", vaikka hänet on huumattu ja manipuloitu rituaaliseksiin, mikä käytännössä on seksuaalirikos.
Jos mielestäsi tässä elokuvassa on onnellinen loppu, puhumme varmaan täysin eri elokuvasta tai sitten pitäisi varmaan tarkistaa lääkitystä?
Riippuu keneen samastuu. Danin kannaltahan loppu on jossain määrin onnellinen: hän on menettänyt perheensä painajaismaisella, päässyt eroon epäluotettavasta poikaystävään ja löytänyt uuden yhteisön Ruotsin kauniilta maaseudulta. Ja se loppukohtauksen virnistys vihjaa, että hän on lopullisesti mennyt sekaisin.
Kun taas muut amerikkalaiset ja ne pari brittiä. Tuo on ehkä pahin mahdollinen kohtalo: matkustaa vieraalle mantereelle, joutua hullun kultin kiduttamaksi, tappamaksi ja uhraamaksi, ilman että porukat kotopuolessa saavat tietää koskaan mitään tai kukaan joutuu oikeuteen. Brittinuoret olivat aivan syyttömiä, ja vaikka Danin poikkis ja muut kaverit tekivät kaikenlaista shadya, ei kukaan ansaitse tulla kidutetuksi, raiskatuksi ja tapetuksi varastetun väikkäri-idean tai lavastetun uskottomuuden takia.
En jostain syystä kyennyt samastumaan Daniin. En tiedä miksi. Tuntuu kai niin edesvastuuttomalta, että ammattiavun hakemisen sijaan hän lähti toiselle mantereelle kesäjuhlaa viettämään ja huumeita käyttämään.
Kyllä, minusta elokuva oli lohdullinen. Olen kyllä samaa mieltä että henkilöhahmot olisi voineet olla syvällisempiä, esimerkiksi päähenkilön poikaystävän ajatukset ja tunteet olisivat olleet kiinnostavia. Koko elokuva oli tehty täysin Danin perspektiivistä joten kaikki muut jäivät liian ulkopuolisiksi.
Mutta siitä huolimatta pidin elokuvasta. Siinä oli jatkuvasti tietty jännitys, kun mitä vain odottamatonta ja hallitsematonta voi tapahtua. Paljon parempi tapa saada aikaan kauhun tunnetta, kuin jotkut kummitukset ja jatkuva säikyttely joita kauhuelokuvissa on liikaakin. Juoni oli myös kiinnostava, joskin antropologina osaan varmaan arvostaa tuollaista kulttuurien erilaisuuden ympärille rakentuvaa jännitettä.
Itse katsoin elokuvan juuri läheisen itsemurhan jälkeen ja alku oli elokuvassa ehdottomasti pahin ja realistisin. Selkeästi tämä auttoi samaistumaan elokuvaan koska itse pidin siitä mutta monet ystäväni eivät. Minusta se kaaos, mikä elokuvan alun jälkeen seurasi, oli vain ulkoisia tapahtumia. Mikään ei ollut henkilökohtaisella tavalla päähenkilölle enää pahaa eikä kamalaa vaan täysin luonnollista ja omalla tavallaan helpotti päähenkilön tuskaa, kun kuolemasta tulikin osa elämän kiertokulkua ja jopa juhlimisen aihe.
Joo, se on hauska juttu että se poikaystävä on oikeasti uhri eikä mikään kusipää jolle pitää kostaa. Mutta taas kerran psykoottinen nainen kylvää narsistisesti tuhoa ympärilleen.
Vierailija kirjoitti:
Joo, se on hauska juttu että se poikaystävä on oikeasti uhri eikä mikään kusipää jolle pitää kostaa. Mutta taas kerran psykoottinen nainen kylvää narsistisesti tuhoa ympärilleen.
Niin, minustakin loppuratkaisu oli hieman outo, joskin myös poikaystävän tapaamisessa oli voimakas symboliikka elokuvan kannalta. Oikeastihan elokuva on paljon syvällisempi kuin pelkistetty tulkintasi, mutta ehkä sun kapasiteetti ei riitä sitä käsittämään.
Olet