Epävakaa persoonallisuushäiriö

Oletko itse itsesi diagnosoinut? Jos olet niin olet todennäköisesti tehnyt väärän Google diagnoosin.

En todellakaan ole. Diagnoosin sain jo kymmenen vuotta sitten mielisairaalan suljetulla osastolla pakkohoidossa ollessa, kun tehtiin mielentilan tutkimusta. Kesti sen pari kuukautta ja perinteiset mustetahratestit ym.

Mulla on sama. Saatan olla hirveen kiinnostunu jostaki asiasta ja lukea ja opiskella viikon (nyt mun manian kohteena on valokuvaus ja suunnittelen järjestelmäkameran ostoa) ja sit ens viikolla vaan unohtaa kokonaan sen ja olla kiinnostunu jostaki muusta).

Ihan kuin olisi lukenut omaa tarinaa. Olen ihan samanlainen.

Mulla on elämä mennyt aika lailla noin, vaikka ei olekaan diagnoosia. Jatkuva tyhjyyden tunne ja oikein mitään ei ole saanut elämässään aikaan. Tehnyt monia juttuja ja opiskellutkin, mutta kiinnostuksen vaihtuneet usein ja mitään jatkuvuutta ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama. Saatan olla hirveen kiinnostunu jostaki asiasta ja lukea ja opiskella viikon (nyt mun manian kohteena on valokuvaus ja suunnittelen järjestelmäkameran ostoa) ja sit ens viikolla vaan unohtaa kokonaan sen ja olla kiinnostunu jostaki muusta).

Kuulostaa ihan minun elämältä. Täsmälleen näin se menee. Itsekin olen ollut maanisen kiinnostunut kuvaamisesta ja suunnittelen kameran hankkimista :) Ja juuri tuo, että sitten vain unohtaa sen koko asian, eikä kohta enää edes muista sitä ajatelleensa, koska on jo joku uusi kiinnostuksen kohde. Ja se voi olla ihan mikä vain ( vaikka omat hiukset, tietyntyyliset vaatteet, hiuspompulat, tietyt värit mihin keskittyy, jokin musiikki, sisustaminen, ruokavaliot, liikunta) ja näitä ikuisia urasuunnitelman vaihtumisia tyyliin, mikä minusta tulee oikeasti? Ja ne vaihtuu koko ajan. Ja ne entiset suunnitelmat tuntuu jo ihan vierailta, kun on taas jo uusi suunnitelma. Tätä päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Ja suurin osa jää suunnitelmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on elämä mennyt aika lailla noin, vaikka ei olekaan diagnoosia. Jatkuva tyhjyyden tunne ja oikein mitään ei ole saanut elämässään aikaan. Tehnyt monia juttuja ja opiskellutkin, mutta kiinnostuksen vaihtuneet usein ja mitään jatkuvuutta ei ole.

Juuri tuokin on niin tuttua. Hyvin tiivistetty tuo, mitä koko elämä on. Tuo tyhjyyden tunne, mitä kait maanisesti paikkaa, mutta kuitenkin siihen aina jossain vaiheessa ”tippuu” ja se tunne on ahdistava, masentava ja lamauttava. Itsekin elämän aikana opiskellut vaikka mitä ja tehnyt vaikka mitä, mutta tuo, että kiinnostukset vaihtuu ja jatkuvuutta ei ole. Lisäksi vielä alkaa helposti ahdistamaan ja ei kykene kompromisseihin, kuten kait normaalit ihmiset niin sitten pitää vain nopeasti lopettaa. Pätee myös ihmissuhteisiin. Kyllästyy, ahdistuu, laittaa välit poikki. Ihmisetkin on, kuin jotain kertakäyttökamaa, eikä edes pysty kunnolla sitoutumaan mihinkään. Kukaan ihminen ei ymmärrä, että olen hänestä tänään tosi kiinnostunut, mutta parin päivän tai viikon jälkeen en enää yhtään, enkä halua olla enää tekemisissä.

Hyvää epävakaudessa on se, että ainakin hetkittäin voi olla todella tehokas ihminen, kun innostuu jostain ja tekee sitä maanisesti. Ja myös ideoita, luovuutta on. Ja se, että kaikki tunnetilat, asiat muuttuu nopeasti, joten mikään huonokaan ei silloin kestä kovin kauan. Tietty ne perus negatiivisuudet, epävarmuudet ja ahdistukset aina siellä pohjalla. Itse jos kerron jollekin ihmiselle, mitä on tullut elämässä tehtyä kaikkea erilaista niin aina saa kommenttia, että oho! oletpa tehnyt paljon kaikkea ym. No, niinpä.. kuulostaahan se paljolta ja pätevältäkin, mutta ihmiset ei tiedä, ettei mikään jatkunut muutamaa vuotta kauempaa, mistään ei tullut valmista, eikä oikeastaan mikään ole oikeasti edistynyt niin kuin olisi pitänyt.

Minulla on kyseinen diagnoosi, mutta itse koen että se on väärä. Oikeampi diagnoosi on C-PTSD. PTSD diagnoosi löytyy myös. Trauma on aiheuttajana omiin oireisiin. Epävakaa diagnoosi on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä ja vielä enemmän hämillään oloa itsestään kun ei koe sopivansa kyseiseen diagnoosiin. Lisäksi koen että tuohon diagnoosiin kuuluu stigmaa terveydenhuollossa, jos on tuo, kohtelu voi olla hyvin varauksellista koska potilaaseen saatetaan suhtautua ongelmapotilaana jota ei voi auttaa.

 Traumaterapia on auttanut tosi paljon ja eheyttänyt sitä tunnetta että oma identiteetti on hakusessa. Mt-palveluissa vaan keskityttiin lääkitsemään traumaa kutsuen sitä toisella nimellä mikä vain erkaannutti vielä enemmän omista tunteista ja sai tuntemaan olonsa vielä enemmän hukassa olevaksi/pahensi tyhjyyden tunnetta. Johan sitä on tyhjä olo jos on tunteet leikkautuneet lääkityksissä jota syö vuosia. Ei tuossa olotilassa edes terapia olisi toiminut.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyseinen diagnoosi, mutta itse koen että se on väärä. Oikeampi diagnoosi on C-PTSD. PTSD diagnoosi löytyy myös. Trauma on aiheuttajana omiin oireisiin. Epävakaa diagnoosi on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä ja vielä enemmän hämillään oloa itsestään kun ei koe sopivansa kyseiseen diagnoosiin. Lisäksi koen että tuohon diagnoosiin kuuluu stigmaa terveydenhuollossa, jos on tuo, kohtelu voi olla hyvin varauksellista koska potilaaseen saatetaan suhtautua ongelmapotilaana jota ei voi auttaa.

 Traumaterapia on auttanut tosi paljon ja eheyttänyt sitä tunnetta että oma identiteetti on hakusessa. Mt-palveluissa vaan keskityttiin lääkitsemään traumaa kutsuen sitä toisella nimellä mikä vain erkaannutti vielä enemmän omista tunteista ja sai tuntemaan olonsa vielä enemmän hukassa olevaksi/pahensi tyhjyyden tunnetta. Johan sitä on tyhjä olo jos on tunteet leikkautuneet lääkityksissä jota syö vuosia. Ei tuossa olotilassa edes terapia olisi toiminut.

Sinun kirjoituksessa on tosi paljon järkeä niin, että itsekin tunnistan tuota. Minulla on todella traumaattinen tausta ja usein tunnen, että tuo epävakaa ei joko ole oikea tai ei riittävä diagnoosi. Tuota traumajuttua (väkivalta, hyväksikäyttö ym.) niitä ei ole koskaan huomioitu mitenkään, eikä hoidettu mitenkään. Epäilen, että minullakaan epävakaa ei ole ainakaan riittävä tai ehkei edes oikea diagnoosi. Kiitos, kun annoit ajattelemisen aihetta.

Miksi kärsit, jos on lyhyt matka hauta-arkkuun?

Täällä. En tiedä kuka on perusminä. Käsitys itsestä hyvin hatara. Miten tutustua itseensä kun se mitä on, vaihtelee?

Älkää muuten ikinä eksykö tällaisen kanssa parisuhteeseen. Minun 2 vuoden parisuhde loppui ghostaukseen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyseinen diagnoosi, mutta itse koen että se on väärä. Oikeampi diagnoosi on C-PTSD. PTSD diagnoosi löytyy myös. Trauma on aiheuttajana omiin oireisiin. Epävakaa diagnoosi on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä ja vielä enemmän hämillään oloa itsestään kun ei koe sopivansa kyseiseen diagnoosiin. Lisäksi koen että tuohon diagnoosiin kuuluu stigmaa terveydenhuollossa, jos on tuo, kohtelu voi olla hyvin varauksellista koska potilaaseen saatetaan suhtautua ongelmapotilaana jota ei voi auttaa.

 Traumaterapia on auttanut tosi paljon ja eheyttänyt sitä tunnetta että oma identiteetti on hakusessa. Mt-palveluissa vaan keskityttiin lääkitsemään traumaa kutsuen sitä toisella nimellä mikä vain erkaannutti vielä enemmän omista tunteista ja sai tuntemaan olonsa vielä enemmän hukassa olevaksi/pahensi tyhjyyden tunnetta. Johan sitä on tyhjä olo jos on tunteet leikkautuneet lääkityksissä jota syö vuosia. Ei tuossa olotilassa edes tera

Erittäin hyvä ja tärkeä nosto. Ei ole mitenkään epätavallista, että C-PTSD diagnosoidaan väärin epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi. Jos näin käy on hoitokin väärää. Lisäksi oikein hoidettuna C-PTSD:stä kärsivillä on huomattavasti parempi ennuste toipumisen suhteen kuin epävakaalla.

Haluisin oppia tuntemaan paremmin tuon häiriön. Mielenkiintoinen sairaus. Omassa suvussa samaa. Ihmisiä kuitenkin me kaikki tässä ollaan sairauksista huolimatta. Kukaan ei ole sen huonompi tai parempi ihminen. Sua rakastetaan silti<3

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyseinen diagnoosi, mutta itse koen että se on väärä. Oikeampi diagnoosi on C-PTSD. PTSD diagnoosi löytyy myös. Trauma on aiheuttajana omiin oireisiin. Epävakaa diagnoosi on aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä ja vielä enemmän hämillään oloa itsestään kun ei koe sopivansa kyseiseen diagnoosiin. Lisäksi koen että tuohon diagnoosiin kuuluu stigmaa terveydenhuollossa, jos on tuo, kohtelu voi olla hyvin varauksellista koska potilaaseen saatetaan suhtautua ongelmapotilaana jota ei voi auttaa.

 Traumaterapia on auttanut tosi paljon ja eheyttänyt sitä tunnetta että oma identiteetti on hakusessa. Mt-palveluissa vaan keskityttiin lääkitsemään traumaa kutsuen sitä toisella nimellä mikä vain erkaannutti vielä enemmän omista tunteista ja sai tuntemaan olonsa vielä enemmän hukassa olevaksi/pahensi tyhjyyden tunnetta. Johan sitä on tyhjä olo jos on tunteet leikkautuneet lääkityksissä jota syö vuosia. Ei tuossa olotilassa edes tera

Olen myös alkanut epäillä itselläni epävakaan sijaan C-PTSD tai vaihtoehtoisesti se on minulla epävakaan lisäksi. Täytyy pyytää tutkimuksia.

Itse sanoit alussa:  En tunteista sitten tule puhumaan. Kaikki muukin tulee sitten aikanaan esiin. Vaarallisen samanlainen.

Tuttu. Kuin olisi tullut kotiin ( mitä ei koskaan ollut)

" Ooksä mun? Ihan oikeesti. Oikeasti mun?"

Jå. 

Tuttua juttua. Itse olen päässyt ihan mukavaan rauhaan ja tasapainoon, kun olen hankkiutunut eroon lähes kaikista ihmissuhteista. Korona-aika auttoi tässä. Tapaan ainoastaan lapsuudenperhettäni ja työkavereita. Romanttiset jutut ja parisuhde ovat pahin mahdollinen mitä voisi tapahtua. Kun keskityn yksineloon ja töihin, ei epävakaus muistuttele itsestään. Tiedän, että jos joku miesjuttu ilmestyisi, niin elämä menisi taas aivan sekaisin. Mutta tuskinpa erakoituminenkaan kaikille sopii, tai edes toimii "lääkkeenä".

Vierailija kirjoitti: Ihmisetkin on, kuin jotain kertakäyttökamaa, eikä edes pysty kunnolla sitoutumaan mihinkään. Kukaan ihminen ei ymmärrä, että olen hänestä tänään tosi kiinnostunut, mutta parin päivän tai viikon jälkeen en enää yhtään, enkä halua olla enää tekemisissä.

Mä yritän olla hyvä ihminen ja kerronkin yleensä yhtään läheisemmissä suhteissa jo alussa suoraan, että tämän luonteinen olen. Mutta eivät ihmiset sitä usko, vaikka kuinka "varoitan" itsestäni. Sitten on paha mieli kaikilla, kun käy miten käy. Jossakin olikin viisas ajatus, että kun ihminen kertoo sinulle millainen on, usko häntä. 

Minä sain epävakaan diagnoosin parisuhteessa. Hain apua, koska minähän se hullu olin ja tein yhteisestä elämästä kamalaa. Kolmen vuoden terapian jälkeen asia näyttäytyi toisinpäin ja eron jälkeen en olekaan kokenut mielenterveydessäni mitään vikaa tai epävakaata.