miten päästä eroon itsensä vihaamisesta?

sanoit että olet ajoittain ahdistunut. Eli joskus et ole. Milloin, miksi, millä tavalla sulla on silloin parempi mieli itsesi tai elämän suhteen?

muutokseen, hanki alan kirjallisuutta, jos ei ole varaa ammattiapuun (tyylikonsultti, personal trainer, ym. terapeutit)...ryhdy konkreettisesti askel askeleelta muuttamaan itseäsi enemmän sellaiseksi kuin haluaisit olla. Unohda neuvot rakastaa itseäsi sellaisena kuin olet. Pystyt parempaankin. Ja kun edistyt, muista olla tyytyväinen. VAlittaminen on vain takapakkia, ryhdy toimimaan!

sanoit että olet ajoittain ahdistunut. Eli joskus et ole. Milloin, miksi, millä tavalla sulla on silloin parempi mieli itsesi tai elämän suhteen?

tällä hetkellä ainakin tuntuu että kukaan ei arvosta minua pätkääkään. koskaan en saa levätä, kaiket päivät siivoan muiden jälkiä(lasten jäljet mielelläni, miehen en niinkään), yritän miellyttää kaikkia muita ja ikinä aikaa ei riitä itselle. en edes muista koska olisin viimeksi saanut syödä ilman että pitää vähintään 3 kertaa lähteä johonkin kesken ruokailun. koskakohan olen lehden saanut lukea ilman keskeytyksiä? lista on loputon. älkää nyt käsittäkö väärin, olen mielelläni kotiäiti ja hoidan lapseni ja teen asioita heidän kanssaan. olisi vain ihanaa jos kerrankin jostain saisi kuulla että minullakin on merkitystä. siitä kyllä saan kuulla mitä teen väärin ja miten sekainen koti aina on ja miten huonosti kasvatan lapseni mutta missä olisi joku joka arvostaa myös minua? miten voin rakastaa itseäni kun kukaan muukaan ei niin tee?

ongelmasi on oman ajan ja rauhan puute. Paha siinä on itseään kehittää, jos aikaa ei ole! VAADI omaa aikaa, muuten olosi ei kohennu. On sulla siihen oikeus. Jokainen tarvitsee joskus lomaa. Jos miehesi ei sitä tajua, mikä kuspo lienee? Kiristääkö hän sinua elatusasioilla? Kyllä lapsesi ainakin sinua rakastavat by the way..



3

Mitä luonteessasi haluat muuttaa? Minkä pienen teon voisit tehdä heti huomenna ollaksesi parempi äiti?

1. Itsen vihaaminen on addiktio

Olin päästänyt irti tuskallisesta addiktiosta. Sen jälkeen olin kohdannut toisen riippuvuuden - riippuvuuden ulkoisista asioista - siitä millaisen vaikutuksen teen, miltä näytän, mitä sanon, mitä oppia edustan, mitkä ovat arvoni, mitä omistan ja en omista, ja millainen jälki minun elämästäni jää. Olen päästänyt ja päästämässä yhä enemmän irti tästä kaikesta, ja se on johtanut hyvään lepoon ja yhä lisääntyvään elämästä nauttimiseen.



Sen jälkeen vastassa oli vielä yksi ja kaikkein kauhein addiktio - itseni vihaaminen. Tämä addiktio eroaa muista siten, että muut addiktiot kohdistuvat itsemme ulkopuolisiin asioihin tai ihmisiin, mutta itsemme vihaaminen on kokonaan sisäinen addiktiivinen prosessi. Nyt näen sitä kaikkialla ja kaikissa ihmisissä, sillä yhteiskuntamme kasvattaa meidät siihen. Se kasvattaa meidät kurittamaan itse itseämme ja yrittämään entistä kovemmin, sillä muutoin me emme kelpaa kenellekään - kaikkein vähiten itsellemme. Se opettaa meidät vihaamaan itseämme ja uskottelee meille, että paras kasvun motiivi on julmuus itseämme kohtaan. Se sanoo meille näin:



Epäonnistun - koen olevani huono, mutta tiedän että voin yrittää jotakin tullakseni paremmaksi

Yritän kovemmin - keksin keinon parantaa itseäni ja koen oloni paremmaksi

Väsyn ja tuskastun - huomaan että sisäinen kokemukseni ei sittenkään muuttunut

Epäonnistun uudelleen - palaan alkuun, ja olen päättänyt yrittää vielä kovemmin



Itsemme vihaaminen saa meidät kokemaan olomme sekä paremmaksi että huonommaksi. Parempi olo kestää hetken aikaa, ja korvautuu sitten yhä lisääntyvällä huonouden kokemuksella. Kaikki addiktiot toimivat näin - ne kääntävät ensin hetkeksi silmämme pois tuskallisesta asiasta, kun me keksimme keinon katsoa muualle, ja sitten alkuperäinen tuska palaa entistä kovempana. Itsemme vihaaminen on prosessi; täydellinen addiktioprosessi joka pyörii sisällämme. Epäonnistumisen jälkeen se saa meidät ensin kokemaan itsemme paremmaksi, kun teemme päätöksen yrittää kovemmin. Me keksimme tavan parantaa itseämme epäonnistumisen jälkeen. Epäonnistuminen voi olla suuri tai pieni tai kuviteltu - sen koolla ei ole mitään väliä. Ei edes sillä, huomasi joku sen vai ei. Se voi olla esimerkiksi "vain" alemmuuden tunteen kokeminen. Sen jälkeen me teemme päätöksen luottaa itseemme ja panostaa itseemme yhä kovemmin. Me alamme kehittää itseämme. Me koemme olomme paremmaksi. Sitten me huomaamme, että emme kuitenkaan muuttuneet. Me alamme kokea olomme huonommaksi. Me tyhjennämme itsemme ja väsymme, vain palataksemme taas alkuun. Kierroksen jälkeen emme suinkaan ole kasvaneet rakkaudessa itseämme kohtaan, vaan julmuudessa, halveksimisessa ja lyömisessä. Me emme kohdanneet tuskallisen asian tuskaa. Me emme katsoneet sitä kohtaa, johon sattuu, vaan keksimme ratkaisun yrittää painaa se piiloon keskittymällä johonkin muuhun. Kaikki addiktiiviset prosessit toimivat näin.



Itsen vihaaminen ei ole asenne.

Se on vahingollinen prosessi.

Ja koska se on prosessi, se voidaan päättää. Tämän prosessin päättäminen ei ole helppo, sillä se johtaa meidät jonnekin sinne, missä me määrittelemme itsemme ihmisenä. Se johtaa meidät hirmuiseen pelkoon, sillä itsemme vihaamisen tarkoitus on peittää juuri tämä pelko. Tämä pelko on: Minä en ole tarpeeksi hyvä. Kukaan ei ole kertonut meille, että me olemme tarpeeksi hyviä, ja että mitään ei tarvitse tehdä, jotta me olisimme tarpeeksi hyviä. Sen sijaan meille on kerrottu, että jos yritämme oikein kovasti, me voimme pitää huonommuutemme piilossa. Mutta miten me voisimme pitää sen piilossa, ellemme olisi itse selvillä siitä? Siksi se ei tule antamaan meille koskaan rauhaa, ennen kuin lakkaamme kuuntelemasta sen ääntä ja uskomasta siihen.



Tämän prosessin tarkoitus ei ole rakastaa itseämme, vaan tuhota itsemme. Sen tehtävä on lukita itsemme ja estää itseämme tulemasta omaksi itseksemme. Tuomarin ääni ei ole rakastava. Sille ei kelpaa mikään. Jos menen kutsuille, se sanoo minulle näin: "Ole hiljaa äläkä puhu typeriä". Jos olen sitten hiljaa, se sanoo: "Olet passiivinen. Kukaan ei kiinnostu sinusta".



Mitä tahansa teen, se löytää aihetta moittia minua.

Tämä on sen ainoa tarkoitus.

Jos kuuntelemme, mitä sanomme itsellemme, me huomaamme, että me emme kerro rakkauden, lohdutuksen, lämmön ja ilon sanoja. Rakastava ääni sanoisi: "Sinä teit hienosti. Juttelit sen ihmisen kanssa ja ymmärsit häntä". Tai se sanoisi: "Teit hyvin kun olit läsnä ja kuuntelit muita".



Jos haluan oppia juoksemaan, voin hankkia valmentajan. Hän voi sanoa minulle esimerkiksi näin: "Katso nyt tuota paitaasi. Ei sillä voi juosta. Sinun askelluksesi on surkeaa. Mitkä tanssikengät sinulla oikein on? Etkö osaa hankkia kunnon juoksukenkiä? Sinun ruumiinrakenteesi ei kerta kaikkiaan sovi juoksemiseen. Mitä tuo sinun juomasi on? Sinusta ei tule mitään. Parempi olisi kun et olisi aloittanut."



Tämä henkilö ei halua minun koskaan juoksevan.

Toinen valmentaja voi sanoa: "Se meni hienosti. Juoksit ensimmäisellä kerralla tosi hyvin. Muutaman kerran jälkeen voidaan katsoa, jos keksisimme sinulle kengät joissa on ilo juosta. Ja kun kelit kylmenevät, voimme etsiä kevyen mutta lämpimän puvun. Niillä ei ole vielä mikään kiire, tärkeintä on vain se, että juoksit hienosti. Ja juoksusi vielä kevenee kun lihaksesi vahvistuvat ja painosikin jopa laskee. Anna mennä".



Tämä henkilö haluaa minun juoksevan.

Kun aloitan juoksemisen, olen tarpeeksi hyvä. Kun otan ensimmäisen juoksuaskeleen, minä olen siihen tarpeeksi hyvä ja voin olla siitä iloinen. Olen aivan varma, että harjoitus tekee minut paremmaksi juoksijaksi, mutta minun ei tarvitse moittia itseäni siitä, että otin juuri ensimmäiset askeleet. Juuri siihen minä olen juuri nyt tarpeeksi hyvä. Minä en tarvitse yhtään moitetta, jotta juoksisin paremmin. Eikä minun edes tarvitse juosta paremmin, jos nautin siitä jo nyt.



Kumpi ääni haluaa minun oikeasti nauttivan elämästä? Kumpi ääni haluaa minun oikeasti luottavan itseeni? Kumpi ääni oikeasti rohkaisee minua? Kumpi ääni rakastaa minua oikeasti? Ja kumpi ääni haluaa tappaa kaiken iloni, kunnes minusta ei ole enää mihinkään? Mieti, ja tunnistat valheen. Sen jälkeen on vain yksi vaihtoehto: astua siihen kauhuun, jossa sinä et voi tehdä itsellesi mitään, jotta tulisit paremmaksi ihmiseksi. Tai oikeastaan voit: voit lakata tappamasta sitä aitoa ja oikeaa ihmistä, jota itseviha yrittää pitää piilossa, koska se ei ole koskaan saanut lupaa astua esiin juuri sellaisena kuin se on.



Jos meidän valmentajamme toimisi niin kuin tuo ensimmäinen henkilö, me pyrkisimme eroon hänestä - viimeistään silloin, kun hän olisi saanut olomme niin kurjaksi, että me emme enää jaksaisi. Vaikka hän kuinka vakuuttaisi tekevänsä kaiken meidän parhaaksemme, hän ei tee niin. Eikä hän saisi meitä koskaan innostumaan ja nauttimaan juoksemisesta. Ja kuinka hirvittävän julma ja tuhoisa meidän sisäinen valmentajamme usein onkaan! Sen lisäksi hänkin vakuuttaa toimivansa meidän parhaaksemme. Ja hän vakuuttaa sormeaan heristäen, että jos menisimme toisenlaisen valmentajan luo, meistä ei tulisi mitään. Hän pelottelee meitä, mutta hänen pelottelunsa on verho. Se toimii vain niin kauan kuin uskomme siihen.



Minä en tarvitse yhtään vihaa tullakseni paremmaksi.

Rakkauskin voi muuttaa minua.

Mutta minun ei tarvitse tulla paremmaksi.

Onko se totta? Eikö minun tarvitse tulla paremmaksi?



Vihaan itseäni, koska haluan että kaikki olisi hyvin.

Olen siis hyvä.

Eikä minun tarvitse muuttua.

Minun tarvitsee vain lakata vihaamasta.

Mutta kuinka voin tehdä sen?



-------------



Sitten jatka täältä:



http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/self-hate.html

Lue tommy hellstenin kirjoja. Vanhemmuus, saat sen mistä luovut ym ym.

ap

2. Myötätunto

Itsen vihaaminen on surullista. Se ei ole hyvä eikä paha, ei oikein eikä väärin, sillä se on niitä kaikkia. Se on hyvä, sillä se osoittaa meille halumme olla hyvä. Se on paha, sillä se yrittää tehdä meistä hyviä olemalla itsellemme paha. Se on oikein, sillä se osoittaa meille todellisuuden. Se on väärin, sillä se pyrkii kieltämään osoittamansa todellisuuden. Se on surullista - ja iloista, sillä se kertoo meille hyvin paljon asioita, jos me hyväksymme sen ja suhtaudumme siihen myötätuntoisesti. Itse asiassa meissä on kaksi paikkaa, jotka molemmat ovat suuren myötätunnon, hyväksynnän, lempeyden ja rakkauden arvoisia.



Ensimmäinen paikka on tuo haavoittunut kohta jota itseviha vihaa. Jossakin meidän sisällämme on herkkä, kaunis ja unelmoiva kohta, joka pettyy maailmaan tai itseemme. Jos joku sanoo meille pahasti, me petymme, sillä tuo kohta toivoisi maailman olevan hyvä, ystävällinen ja ymmärtäväinen paikka. Jos me kohtaamme pettymyksen, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme maailman olevan sellainen, ettei kenenkään tarvitsisi pettyä. Jos me emme juokse niin nopeasti tai pitkälle kuin haluaisimme, tuo kohta kertoo meille, että me toivoisimme olevamme parempia. Tämä kohta meissä on hieno, mutta se on arka ja herkkä. Se on niin herkkä, että se reagoi aina ensimmäisenä. Tämä kohta on osoitus meidän hyvyydestämme, kauneudestamme ja unelmistamme. Me löydämme sen aina, kun kysymme itseltämme, mihin unelmaan me petyimme.



Toinen kohta on vielä rikkinäisempi ja arempi. Se pelkää hylätyksi tulemista niin paljon, että se on valmis tekemään mitä tahansa, jotta me emme tulisi hylätyiksi. Se on valmis piiskaamaan meitä loputtomiin, sillä se on aivan kauhuissaan. Eräs opettaja pyysi kerran ryhmäänsä lausumaa ääneen itsevihan sanoja, ja ryhmä vastasi: "Minusta ei ole mihinkään - minä en osaa - kukaan ei välitä minusta - minun on turha yrittää - minä en jaksa - minä epäonnistun aina - kukaan ei edes katso minuun - minä mokaan aina - puhun aina typeryyksiä - pilaan kaiken - ja niin edelleen". Sitten opettaja kertoi, kuinka ryhmäläiset muuttuivat näin puhuessaan pienemmiksi. Heidän äänensä oheni, muuttui pelokkaan lapsen kaltaiseksi, ja he menivät kasaan.



Itsevihan ääni on pienen pelokkaan lapsen ääni.

Se on suuren myötätunnon arvoinen.

Meidän on tunnistettava, että tuo julma piiskuri on hirveän peloissaan, jotta häntä ei hylättäisi. Itsevihan ääni ei kaipaa tulla kohdelluksi vihalla, vaan myötätunnolla ja rakkaudella. Sillä on hyvät syynsä olla olemassa. Sillä on erittäin hyvät syynsä olla olemassa, sillä kukaan ei ala kohdella itseään julmasti, ellei hän vältä sillä vielä suurempaa julmuutta. Sillä oli aikanaan hyvä tehtävä suojella meitä, mutta nyt se on tarpeeton. Me voimme huomata sen tarpeettomaksi, kun katsomme sen taakse. Siellä ei ole mitään.



Jos sanomme itsevihalle "näytä se hirmuinen kauheus",

se ei voi näyttää meille mitään.

Mutta se on hirmuisen ovela ääni. Heti kun me alamme antaa sille myötätuntoa, ja tunnustaa sen rikkinäisyyden, se alkaa taas syyttää meitä. Vaikka antaisimme sille täydellisen rakkauden osoituksen, se kehottaisi meitä lopettamaan pelleilyn ja sanoisi, ettei tämä johda mihinkään. Sen ainoa valta on pelottelussa, ja sen ainoa keino on pelotella niin kovasti, ettemme vain katsoisi sen taakse. Me löytäisimme sen takaa vain kyyristyneen ja kauhistuneen pikkulapsen. Siksi meidän ei tule vihata sitä, ei vaatia selityksiä, eikä kysyä miksi-kysymyksiä. Meidän tulee vain ymmärtää, että tällä haavoittuneella kohdalla on hyvät syynsä sanoa meille mitä tahansa, jotta emme paljastaisi tuota pikkulasta.



Silti me emme saa hylätä sitä. Myötätunto ja rikkinäisten kohtien tunnustaminen ovat meidän keinomme olla piittaamatta siitä. Meidän on otettava askel ylemmäs ja nähtävä nämä molemmat rikkinäiset kohtamme. Meidän on katsottava pettymyksemme taakse ja nähtävä se unelma, kauneus ja hyvyys, joka käynnisti ensin surumme, ja sitten se rikkinäinen kohta, joka pelkäsi tulevansa hylätyksi, jos emme yritä vielä kovemmin, ja joka alkoi piiskaamaan meitä, jotta me yrittäisimme vielä kovemmin.



Kun me alamme antaa näille kohdille myötätuntoa, itseviha alkaa heti syyttämään meitä teeskentelystä. Se sanoo, että me emme kykene rakastamaan, että tämä on typerää, ja että se ei johda mihinkään. Mutta kun me rakastamme, me emme koskaan teeskentele. Rakastaessamme me olemme uskollisia aidolle itsellemme ja sille unelmoivalle kohdalle joka pettyi. Itseviha pelkää tulevansa hylätyksi ja menettävänsä otteensa meistä. Se alkaa kiristää otettaan ja on valmis sanomaan meille mitä tahansa, jotta se ei jäisi yksin. Me emme hylkää sitä. Me vain sanomme sille, että se saa puhua niin paljon kuin haluaa, mutta me emme usko sitä. Pian me saamme huomata, kuinka me alamme vapautua siitä.



Yhdelläkään äänellä, joka ei puhu myötätuntoisesti

ei ole minulle mitään tärkeää sanottavaa.

Myötätuntoinen ei ole samaa kuin kohtelias ja hillitty. Käsitteet kohtelias ja hillitty liittyvät itsevihaan, sillä ne lähtevät siitä, että minun on kontrolloitava itseäni, jotta pahuuteni ei näkyisi. Myötätuntoinen ääni voi nuhdella minun ajatuksiani ja tekojani joskus hyvinkin kovasti, mutta se ei koskaan kyseenalaista minun omaa arvoani. Myötätuntoinen ääni ei epäile minun kykyäni tehdä sitä, mitä se kehottaa minua tekemään. Kovakaan myötätuntoinen ääni ei ole masentavaa eikä turruttavaa, vaan elämää ja elämänhalua synnyttävää. Se ei väsytä minua, vaan rohkaisee minua.



Itsevihan ääni ei rohkaise, vaan masentaa ja lyö. Se on hyvin surullista. Juuri silloin, kun me kaipaisimme eniten hellyyttä ja rakkautta - kun koemme oman vajavaisuutemme, se hakkaa meitä lujimmin. Jos voisimme astua edes hetkeksi itsemme ulkopuolelle, me näkisimme surullisen hahmon, joka on kokenut suuren pettymyksen, ja piiskaa itseään sillä. Nähdessämme toisen ihmisen tällaisessa tilassa me tahtoisimme syleillä häntä ja sanoa "ei tarvitse enempää". Me haluaisimme astua rauhoittamaan häntä.



Tuo pieni lapsi meissä on niin pahasti särkynyt, että pettyessämme elämään hän alkaa hakata meitä. Tämä on hyvin, hyvin surullista. Tuo pieni lapsi ansaitsee suuren myötätunnon. Ja yhtä suuren myötätunnon ansaitsee se, ketä hän lyö. Me voimme löytää tämän myötätunnon, kun astumme itsevihan sisältä ulos. Mutta tällöin me otamme toisen tärkeän askeleen: me astumme nykyhetkeen. Itseviha elää vain menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se ei ota nykyhetkeä vastaan. Se pahoittelee menneisyyttä tai suunnittelee ja pelkää tulevaisuutta. Se ei ole läsnä tässä maailmassa.



Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todellisuuden. Jos se sanoo minulle "Et juokse tarpeeksi hyvin", minun ei tule uskoa sitä, eikä myöskään yrittää kieltää sitä sanomalla, "Kyllä minä juoksen tarpeeksi hyvin". Meidän on vain todettava myötätuntoisesti, kuinka surullista on, että jokin sisällämme halveksii meitä. Se keksii aina jotakin, millä halveksia. Jos me alamme väittää sitä vastaan, me olemme jo nielleet koukun. Me alamme kiinnittää siihen huomiota, ja tämä on juuri se mitä se toivoo. Sen ei tarvitse muuta kuin saada meidät kiinnittämään huomionsa itseensä, ja hetkessä se vääntää meidät mukaansa hullunmyllyynsä. Heti jos me alamme puolustautua, hyökätä tai liittoutua itsevihan kanssa tai sitä vastaan, me olemme tarttuneet siihen. Silloin me näemme vain sen mitä se tarjoaa meille. Tätä se toivoo.



Kun me kuulemme itsevihan äänen,

meidän ei tule kuunnella mitä se sanoo,

mutta meidän on todettava sen olemassaolo.

Kun itseviha sanoo minulle "Olet tosi typerä", minulla on useita vaihtoehtoja. Jos uskon sitä, uskon valheen, sillä kuten jäljempänä näemme, kaikki mitä se sanoo, perustuu valheeseen. Mutta sen valheen tukena ovat koko tämän yhteiskunnan meille antama kasvatus ja ajatusmallit. Me olemme toisinaan aivan avuttomia sen valheen ja painostuksen edessä.



Jos en usko sitä ja alan väittää vastaan, alan puolustaa totuutta valhetta vastaan. Sinänsä se ei ole vahingollista - se on vain täysin turhaa. Mutta vahingollista on se, että alan käydä riitaa itseni kanssa, eikä tämä riita pääty sovintoon koskaan. Minä olen reagoinut hyökkäysenergiaan ja olen antanut sen synnyttää sisälläni lisää hyökkäysenergiaa. Emmekä me voi edes voittaa itsevihan syytöksiä, sillä niitä tulee kerros kerrokselta lisää. Jos en ala taistella sitä vastaan, se sanoo minua luuseriksi. Jos alan taistella, se moittii minua sisäisestä levottomuudesta. Jos onnistun painamaan sen alas, se haukkuu minua herkkänahkaiseksi, helposti provosoituvaksi ja kovaksi. Toistaiseksi riittää tieto - ja kokemus - siitä, että sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin syyttää meitä. Mitä ikinä teen, se syyttää minua. Se syyttää minua, vaikka tekisin ensin yhdellä tavalla ja sitten päinvastaisella tavalla. Kun me alamme katsoa miten se vaihtaa näkemyksiään, se ei enää kuulosta niin uskottavalta...



Kolmas tapa reagoida on huomata sen surullisuus, että jokin meissä lyö meitä silloin, kun kaipaisimme rakkautta. Silloin me kuulemme lyöjän äänen ja myönnämme sen olevan olemassa, mutta emme kuuntele mitä se sanoo. Me katsomme itseämme ikään kuin ulkopuolisena, ja näemme surullisen näyn. Me näemme suuren myötätunnon ja rakkauden arvoisen näyn. Me näemme ihmisen, joka vihaa itseään. Emmekö me haluaisi kertoa, että kaikki on hyvin, ja että ei ole tarvetta kuulla mitä tuo ääni sanoo.



Jos voisin olla myötätuntoinen itselleni siksi,

että vihaan itseäni,

minä rakastaisin itseäni.

Me näemme itsemme vihaamisen surullisuuden heti kun astumme vähän kauemmaksi itsestämme. Silloin kaksi asiaa muuttuu: vihan lisäksi kuvaan on astunut myötätunto, enkä enää kuule mitä viha sanoo. Tietysti kuulen, sillä muutoin en tietäisi että se vihaa, mutta minä en välitä siitä mitä se sanoo. Heti kun lakkaamme välittämästä siitä, mitä tuo ääni sanoo, ja tunnustamme sen vain äänenä, me löydämme myötätunnon. Ja silloin me huomaamme, että meidän ei tarvitse uskoa mitä tuo ääni sanoo.



Rakkaus hyväksyy todellisuuden, sillä se ymmärtää, että mitään muuta ei ole kuin todellisuus. Osa todellisuutta on, että meissä on ääni joka vihaa meitä. Mutta kaikki, mitä tuo ääni sanoo, on valhetta. Jotta hyväksyisin todellisuuden, minun on tunnustettava tuon äänen olemassaolo, mutta annettava sen sanojen liukua ohitseni. Silloin minä olen todellisuudessa. Silloin hyväksyn kaiken sen, mitä minussa on, jopa tuon äänen. Silloin rakastan itseäni ehdottomalla rakkaudella. Hyväksyminen on sitä, että annan sen olla mikä on, enkä yritä luoda sitä, mitä ei ole.

mutta itseäni autoi se että aloin tietoisesti muuttaa 'sisäistä puhettani'. Eli jos ielessäni kaikui 'teit virheen, sä olet ihan paska, ei susta ole mihinkään' ikään kuin väitin vastaan: 'eiköhän tuo ole kohtuutonta, ihminen olen minäkin' jne (sen sijaan että olisin esim. yrittänyt vakuutta itseni omasta suurenmoisuudestani - ei olisi onnistunut)



Ihmisen hyvinvoinnille on tärkeää onko hänen sisäinen puheensa millaista, esim. negatiivinen puhe huonontaa oloa paljon. Sitä voi muuttaa, itse.

Silloin rakastan itseäni ehdottomalla rakkaudella.

MUTTA entä jos en jaksa tai osaa rakastaa? Miten olisi rakkaus, joka ei ole riippuvainen OMASTA kyvystäni rakastaa - suosittelen:

pysy pois tältä palstalta.

Täällä ovat lihavat ja "huonot" äidit alinta kastia ja vapaata riistaa. Jokainen jolla on huono päivä tulee takuuvarmasti sinut tänne haukkumaan.