Kouluihin ja päiväkoteihin on pesiytynyt käsitys, että erilaisuus on jotenkin hoidettavaa

Päiväkodeissa ei ole kuin erityislapsia! Meidän lapsen erityisyys ja poisoppimisen paikka on rauhallisuus ja harkitsevuus sekä lukutaito 4v iässä. Nämä kaikki on kuulemma asioita, jotka ei ole lapselle hyväksi tuossa iässä. Nyt meidän vanhempien tulee kannustaa lasta riekkumaan enemmän ja ottaa häneltä kirjat pois ja lukea itse iltasatu. No niin meillä tehdäänkin, mutta ei se estä lasta lukemasta autojen nimiä tai nimiä postilaatikoista.

Onko jotain uskovaisten juttuja?

Mikäs huuhaa- tyyppi tämä on. Niin provosoiva otsikko, että ei kiinnosta lukea.

Viimeistään työelämään siirryttäessä erilaisuudesta tuppaa tulemaan yksilölle itselleen ongelma. Usein näitä sosiaalisia ja muita ongelmia voidaan lievittää kuntoutuksella. Toimivaan kuntoutukseen pitää tietää mistä pulmat johtuvat.

Heikkonäköisellekin hankitaan silmälasit! Miksi esimerkiksi nepsy lapsia ei autettaisi samalla tavalla:?

Meidän lasta kuvailtiin vetäytyväksi, liian hiljaiseksi ja araksi. Suositeltiin terapiaa, kun varmaan on ahdistunut. Mentiin sitten saamaan terapiaa, kieltäytyminen ei oikeastaan ollut todellisten vaihtoehtojen listalla. Terapiassa todettiin aistiyliherkkyys, eli diagnoosihan sieltä sitten löytyi. Tarkkaa työtä koulun henkilökunta, turhaan ei painoteta varhaista puuttumista. Kouluun tuotiin erityiset apukeinot meidän aistiyliherkälle; sai pitää kuulokkeita, jos halusi  ja hänelle annettiin poikkeuksellisesti oma pulpetti, mikä ei ollut aivan avoimen oppimisympäristön keskellä ja meluisimmassa osassa. Opettajaa ohjeistettiin ohjaamaan ryhmää niin, että siirtymätilanteissa tuli vähemmän melua. Annettiin lupa pitää takkia päällä oppitunneilla, sillä avoin opetustila on helposti hyvin kylmä. Hienoja juttuja. Toisaalta; oltaisiin me vanhemmatkin osattu kertoa, että lapselle väsyy metelissä, tykkää istua rauhallisessa paikassa ja palelee herkästi. Kaiken tämän jälkeen lapsi on vetäytyvä, hiljainen, rauhallinen lapsi, joka ei sovellu avoimeen oppimisympäristöön. 

Mainittakoon vielä, että sensorisen integraation pulmiin erikoistuneen toimintaterapeutin arvio ja ohjauskäynnit koululle maksoivat 1478e kunnalle. Jos vanhempien mielipide olisi riittänyt lupaan saada kuulokkeet ja takki tunnille, niin olisihan se ollut halvempaa, mutta eipä mennyt omasta pussista.

Siitä ei seuraa mitään hyvää, että tartutaan vaikka rauhallisen lapsen persoonaan ja viestitään sen olevan ongelma, joka täytyy muuttaa. Näin epäkunnioittava suhtautuminen ei vahvista kenenkään itsetuntoa ja itseluottamusta.

Mistä lähtien varatuomarin osaamisaluetta on pedagogiikka? 

Vierailija kirjoitti:

Viimeistään työelämään siirryttäessä erilaisuudesta tuppaa tulemaan yksilölle itselleen ongelma. Usein näitä sosiaalisia ja muita ongelmia voidaan lievittää kuntoutuksella. Toimivaan kuntoutukseen pitää tietää mistä pulmat johtuvat.

Heikkonäköisellekin hankitaan silmälasit! Miksi esimerkiksi nepsy lapsia ei autettaisi samalla tavalla:?

Ehkä työelämällekin voitaisiin yrittää tehdä jotakin, jos työntekijän erilaisuus on ongelma silloinkin, kun se ei työn laatuun tai työyhteisön tilaan vaikuta.

Vierailija kirjoitti:

Mistä lähtien varatuomarin osaamisaluetta on pedagogiikka? 

En ole tuon varatuomarin fani, mutta haluaisin huomauttaa, että tämäntyyppinen kriittinen keskustelu kuuluu ihan kaikille, eikä kysymyksessä ole ensisijaisesti pedagogiikka vaan filosofia.

Pedagogiikka aina heijastelee aikansa arvoja ja asenteita, ja siksi arvokeskustelu kulkee pedagogiikan yläpuolella. Pedagogiikka toki voi tuoda kokemusperäistä tietoa arvokeskusteluun.

Koulun yksi tärkeä tehtävä on sosiaalistaa ihmisiä yhteiskuntaan. Osa erilaisuudesta on todellakin hoidettavissa olevaa, osa puolestaan sellaista, jota ei voida/tarvitse hoitaa. Silloinkin kasvattajien on huolehdittava siitä, että lapsi kasvaa kykeneväksi elämään yhteydessä muihin.

No meilläkin huomattiin haasteita ja suositeltiin alkuun kaiken maailman arvioita, jotka johtivat tutkimuksiin. Autismikirjon häiriö sieltä diagnosoitiin ja alkushokin jälkeen me vanhemmatkin nähtiin jo paremmin mistä oli kyse. Lapsi sai sai vahvan tuen päiväkotiin terapiat ym. lisäksi, ja ihan aidosti kaikki opettajat ja hoitajat tekijät töitä lapsen parhaan eteen. Kaikki eteni juuri niin kuin pitääkin, eli tukea poistettiin sitä mukaan kuin lapsi oppi uusia taitoja, pärjäämään kavereiden kanssa jne. Kouluiässä diagnoosi tarkentui aspergeriksi. Nyt lapsi on jo 11-vuotias, omaa hyviä ystäviä, pärjää ryhmässä, osaa itse toimia kun ei ymmärrä jotain tai aistiyliherkkyydet kaatuvat päälle. On luokan parhaita oppilaita ja ihan normaaliopetuksessa ja normaaliluokalla. Haasteet näkyvät edelleen, mutta lapsi on oppinut pärjäämään niiden kanssa ja opettajakin on aivan ihana ja tarvittaessa vääntää rautalangasta jotain välituntiasiaa lapselle.

En siis ap pysty lainkaan ajattelemaan samoin. Varhainen tuki ja diagnoosi pelasti todennäköisesti lapseni mahdollisuuden jatko-opintoihin ja aivan varmasti myös koulukiusaamiselta. Jos ei olisi tuettu jo päiväkodissa, niin ei olisi tässä pisteessä. Tiedän tämän, koska tiedän niin paljon tapauksia, joissa tuki ja tutkimukset on tullut vasta koulussa!

Ihan hyvin olisin voinut kirjoittaa kyllä samoin, kun lapseni oli vajaa 4-vuotias ja lapsestani otettiin huoli esiin. Silloin kyllä mielessäni kirosin lastentarhanopettajan. Nyt olen äärimmäisen kiitollinen tuolle tarkkanäköiselle opettajalle, ja vuosien varrella näin kuinka hän aidosti välitti lapsestani ja teki niin paljon tämän eteen. Arvostan todella paljon päiväkodin työntekijöitä ja mielestäni suunta on tällä hetkellä oikea, kun puhutaan varhaiskasvatuksen merkityksestä. Niin tärkeitä ihmisiä pienten lasten elämässä ja niin väheksyttyjä monin tavoin.

Ilmeisesti joka lapsesta kuuluu löytää jokin ns. vika. Vähän niin kuin työelämässä kehityskeskusteluissa löydetään aina kehityskohde. Itse olen saanut palautetta rauhallisesta lapsesta, joka muun muassa on vetäytynyt suojaan kohti lentävältä pallolta. Niin, hän ei koskaan ole ollut kiinnostunut pallopeleistä ja toisaalta on hiton hankalaa opettaa kotona joukkuepelejä, kun meillä ei ole muita lapsia eikä lapsi halua pallolla pelata. Oli muitakin asioita, joissa lapsi ei miellyttänyt opettajaa. Usein kuulee miten lapset ovat liian villejä, mutta lapset eivät myöskään saisi olla rauhallisia tai ujoja.