Ylihuolehtivat vanhemmat, miten tämä näkyy aikuisena?

Mun vanhemmat ei konkreettisesti auta, mutta haluavat määräillä. On ollut pitkä tie oppia luottamaan itseensä ja ylipäätään siihen, että elämä kantaa ja elämässä voi käydä (ja useimmiten käykin) hyvin.

Minä olen saanut kuulla negatiivista nälvimistä tekemisistäni. Siitä syystä yritän salata mitä teen.

En kokisi ylihuolehtimiseksi sitä että annetaan rahaa ja apua avokätiseksi. Ylihuolehtimista on se että pyritään päättämään puolesta ja sekaannutaan asioihin.

En ole oikein koskaan oppinut kunnolla hoitamaan asioita. Tai siis opettelen nyt kolmekymppisenäkin ihan arkisia käytännön juttuja, mitkä joillekin opetetaan jo teineinä. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, olin suorastaan innoissani kun osasin jokin aika sitten itse asentaa telkkari-digiboksi-dvd-kombon ja kasattua Ikean hyllyn. Olen vasta nyt oppinut viettämään viikonloppuja omassa kodissani ilman syyllisyydentunnetta siitä, etten mene vanhempien luokse.

Kun löysin kunnollisen miehen, ajoin ajokortin ja opiskelin niin vanhemmat, tai siis äiti, päästi irti.

Varmisti varmaan että on joku joka pitää minusta huolta? 😅

Olin noin kolmekymppinen kun huomasin ettei enää auteta ja holhota niin paljoa.

Nyt olen 38-vuotias ja edelleen saan välillä rahaa. Äuti ilmoittaa että laittoi tililleni rahaa kun arveli ettei minulla sitä ole.

Ei mitään isoja summia mutta 50 euroa saan silloin tällöin.

Olen koti-äiti eli ei sitä rahaa ole liikaa niin ei haittaa pienet avustukset silloin tällöin.

Minusta kasvoi todella neuroottinen, kaiken pitää olla suunniteltuna tarkkaan tai ahdistun. Helposti alan huolehtia ja puuttua liikaa myös muiden asioihin, koska olen oppinut, että tapahtuu hirveitä, ellei toimita juuri tietyllä tavalla.

Vasta lähemmäs kolmekymppisenä opin olemaan kertomatta vanhemmilleni, että suunnittelin esim. muuttoa. Muuten he lastasivat päälleni paineita ja epäilyksiä, että kannattaakohan nyt, ethän sellaista ja tällaista, onko varmasti niin ja näin.

Mieluummin yli- kuin alihuolehtivat vanhemmat.

Minusta tuli tarkka ja suunnitelmallinen sekä muutin kauemmaksi, kun huomasin, että asia minua ajoittain vaivasi. Kyseessä oli pieni paikkakunta, mikä osaltaan vaikutti.

Nyt 61 ja nyt ajattelen, että liikaa ei voi koskaan huolehtia. Omille lapsilleni on pidempi siima.

Vierailija kirjoitti:

Mieluummin yli- kuin alihuolehtivat vanhemmat.

Joku raja silti.

Minäkin jouduin opettelemaan ihan perusasioita muutettuani omilleni. Siis sellaisia, mitä useimmat oppivat tekemään jo ihan lapsina, esim. kodin hoitoon liittyvät asiat.

Kasvaessani minun ei oikeastaan tarvinnut tehdä mitään, toisaalta en myöskään saanut tehdä mitään tai osallistua ikäisteni juttuihin. Siinä jäi hirvittävästi tärkeitä taitoja oppimatta. Toki aikuisenakin voi opetella mitä vain, ei sillä, mutta erityisesti sosiaalisia taitoja olisi varmasti ollut helpompaa omaksua lapsuudessa ja nuoruudessa.

Minut myös opetettiin pelkäämään muita ihmisiä. Peloteltiin vielä aikuisenakin, että jos kutsun kaverin kylään, hän varmasti rikkoo tavaroitani tai varastaa jotakin. Aivan absurdia, mutta tämä näkyy vieläkin suhtautumisessani muihin. Pelkään myös itse aina rikkovani jotakin tai olevani häiriöksi, kun kyläilen muilla.

En kerro vanhemmilleni tekemisistäni kuin yleisellä tasolla. En myöskään voisi kuvitella muuttavani takaisin kotipaikkakunnalle sitten, kun he ikääntyvät ja tarvitsevat apua. Sitten minun pitäisi taas alkaa miettiä tekemisiäni heidän kauttaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kasvoi todella neuroottinen, kaiken pitää olla suunniteltuna tarkkaan tai ahdistun. Helposti alan huolehtia ja puuttua liikaa myös muiden asioihin, koska olen oppinut, että tapahtuu hirveitä, ellei toimita juuri tietyllä tavalla.

Vasta lähemmäs kolmekymppisenä opin olemaan kertomatta vanhemmilleni, että suunnittelin esim. muuttoa. Muuten he lastasivat päälleni paineita ja epäilyksiä, että kannattaakohan nyt, ethän sellaista ja tällaista, onko varmasti niin ja näin.

Tämä.

Minulla on sekä alihuolehtiva että ylihuolehtiva äiti. Mitään rahallista apuakaan en ole ikinä saanut, jo lukion maksoin itse.

Hän ei pitänyt huolta mistään perustarpeista kunnolla, ei ikinä kannustanut tai auttanut, mutta sekaantui ja tunki kaikkeen, pyrki määräilemään, vakoilemaan jne.

Se se vasta raskasta on.

Minusta on ihan kiva jos autetaan, se on tapa osoittaa välittämistä kun ei juro suomalainen sitä muuten osaa.  Mutta en tykkää jos asioihin yritetään puuttua. 

Mä muutin 18-vuotiaana pois kotoa kauemmaksi toiseen kaupunkiin, ihan tietoisesti, jotta napanuora katkeaisi ja äiti ei pääsisi puuttumaan mun elämään. Muutaman vuoden päästä muutin takaisin lähemmäksi ja siinä vaiheessa äiti oli jo oppinut, että olen aikuinen ja teen asiat omalla tavallani. Kyllä vielä edelleen joskus tulee kommenttia, miten asiat pitäisi tehdä ja huolehtii ihan turhista asioista, mutta on oppinut kyllä antamaan tilaakin. Tosi tiukkaa linjaa se on multa vaatinut, että oon saanut raivattua tilaa.

Ymmärrän kyllä, että vanhemmilla on aina huoli lapsestaan ja minuakin oli pitkään tehty ja toivottu, niin varmasti huolehtiminenkin meni vähän överiksi. Osaanpahan ottaa oppia ja toimia omien lasten kanssa erilailla.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sekä alihuolehtiva että ylihuolehtiva äiti. Mitään rahallista apuakaan en ole ikinä saanut, jo lukion maksoin itse.

Hän ei pitänyt huolta mistään perustarpeista kunnolla, ei ikinä kannustanut tai auttanut, mutta sekaantui ja tunki kaikkeen, pyrki määräilemään, vakoilemaan jne.

Se se vasta raskasta on.

Minä olen saanut vähän rahaa, mutta vähättelyä ja lyttäämistä akateemisessa opinnoissani.

Yliopisto-opintojen tuputtaminen oli ahdistavaa, olisin ehkä hakenutkin yliopistoon mutta painostuksen takia halusin väkisin (itsepäinen kun olen) valita päinvastoin ja AMK:ssa ollaan. Jos olisin alusta asti saanut valita tieni ilman painostusta olisin varmaan osannut valita alani aiemmin ja jo valmistunut. 

 

Rutiinit piti opetella aikuisena. Kotona riitti, että pesen hampaani, olen kotona ruoka-aikaan ja tajuan käyttää pesutiloja ennen kuin haisen. Koulu piti toki hoitaa hyvin. Tällaiseen tottuneena ihan perusarki on saamarin uuvuttavaa... Tuntuu, että koko ajan jää jostain paitsi, kun joutuu jopa pyykkäämään ja laittamaan ruokaakin joskus(!). Eli olen omaksunut jonkinlaisen asennevian, enkä meinaa jaksaa kun elämä ei olekaan yhtä helppoa kuin ensimmäiset 22 vuotta elämässäni... 

Haaveilen elämästä kaukana kaikista ihmisistä :D Pidän vanhemmistani, mutta he syövät kaiken energiani ja ajatukseni. Olen omaksunut ajatusmallin, jonka perusteella ihmisille joutuu antamaan aina "liikaa" ja omat päätökset pitää tehdä yhteisön näkemyksen perusteella, ei omavaltaisella päätöksellä (vaikka kyseessä olisi esimerkiksi keittiön verhojen väri). Myös mielipiteet, jotka ilmaistaan pyytämättä, pitää huomioida. Asun isälleni mieluisassa talossa, äidille mieluisan kumppanin kanssa, anopin päättäessä sisustuksen jne. En ole kehdannut esim. kertoa omia toiveitani lasteni nimistä kenellekään. Olen niin tossu, että haluan vain erakoitua jonnekin syrjään, rauhaan kaikelta ja erityisesti omilta kuvittelemiltani velvollisuuksilta... 

Vierailija kirjoitti:

Mieluummin yli- kuin alihuolehtivat vanhemmat.

Se ei ole huolehtimista, että tehdään lapsen puolesta kaikki eikä opeteta hänelle arjessa selviytymistä. Itse en osannut edes sulakkeita vaihtaa kun muutin omilleni. Se on raskasta, kun pitää opetella omilleen muuttaessa aivan kaikki alusta, kun olisi ollut melkein 20 vuotta aikaa luoda pohjat itsenäiselle elämälle.

Minulle ei opetettu ruoanlaittoa. Opettelin itse tekemään popcornia, paistamaan kalapuikkoja ja tekemään puuroa ja keittämään kananmunia. Mutta mitään muuta en osannut täysi-ikäisenä, kun lähdin kotoa. Pyysin koko lapsuuteni, että äiti opettaisi, mutta hän ei opettanut.

Kuten joku yllä mainitsikin, ollut hirmuinen tie ja samalla vapauttava kokemus, että on ymmärtänyt, että elämässä kuitenkin suurin osa asioista menee hyvin.

Vanhemmat varmasti ajattelevat lapsensa ja itsensä parasta ylihuolehtivaisuudellaan, mutta eivät ymmärrä ollenkaan tekevänsä karhunpalveluksen.

Minut kasvatettiin lapsena siten, että kaikkialla, ihan naurettavisssakin asioissa nähtiin uhkia. Kaikesta varoitettiin, kaikesta mietittiin, mitä olisi voinut tapahtua ja maalailtiin kauhukuvia. Teoista piti aina miettiä huutojen kera pahimmat seuraukset. Katastrofiajattelua viljeltiin kaikkialla, ihan absurdilla tavalla. Ihmisiä piti pelätä, heihin ei voi luottaa, hulluja liikenteessä, harrastuksissa voi satuttaa itsensä, älä juokse liian kovaa hipassa....

Olen itse ollut aikuisena ahdistunut katastrofiajattelija, on onneksi helpottanut kun olen muuttanut omilleni ja uskaltanut elää elämää ja haastanut uskomuksia pahimman toteutumisesta. Elämänasenteeni olisi rennompi, jos minut olisi kasvatettu toisin ja olisin vähemmän ahdistunut.

Omien lasten kasvatuksessa korostaisin enemmän selviytymistä ja luottamusta siihen että lapsi selviää itse, toki saa tukea.