Puoliso huutaa, kiroilee ja tiuskii. Olen sairaana (tuki- ja liikuntaelinvamma) enkä pysty osallistumaan kotitöihin entiseen tapaan.

No mitä h*******ä. Eroa siitä. Olisi pitänyt jo ajat sitten, tuskin tuo tyhjästä alkoi tässä vaiheessa.

Kamalaa.. olen sairastellut vaihtelevasti viimeiset 7 vuotta, mies on ajoittain hoitanut kauppareissut ja siivoamiset, ja vain muutaman kerran hänellä on mennyt hermot sairauteeni (ei siis minuun vaan sairauteeni ja sen kestämiseen). En voi kuvitellakaan millaista olisi, jos puoliso sairauden iskiessä olettaisi kaiken pysyvän ennallaan! Voimia sairastaminen vaatii myös lähipiiriltä, se on selvä asia. Mutta näissä tilanteissa se parisuhde punnitaan, voitko luottaa hänen pysyvän turvanasi hädän hetkellä. On meilläkin niitä vaikeita hetkiä ollut, mutta niistä on selvitty yhdessä.

Kunnalta, vammaispalvelusta pyydät apua. Saat avustajan kotiin! Voi olla että miehesi käytös on vain jotain sopeutumisongelmaa taikka sitten on täysi mulkero eikä suhdetta voi enää jatkaa.

Puoliso on väsynyt tilanteeseen. Ei hänestä ole kiva tehdä kaikkea, vaikka hän kuinka ymmärtäisi tilanteen. Vähän empatiaa tälle "omaishoitajapuolisollekin". Hänkin varmaan haluaisi todellisen kumppanin, ei hoidettavaa. Rakkaus ei kauaa riitä, jos väsyttää.

Jos et ole aiemmin saanut täältä ohjeita, niin netistä saa printattua niitä eropapereita. Loppuu se tiuskiminen, kun on leikkaus tulossa ja kaikkea. Jaxuhali sulle Maire.

Kiitos, kun avauduit.

Olen kuullut mm 'Ei se syöpä makaamalla parane' kun olin sytostaattihoitojen takia ihan loppu.

Voimia elämääsi ❤

Nyt heti taksilla turvakotiin ja ilmoitat sieltä puhelimitse erosta.

Vierailija kirjoitti:

Nyt heti taksilla turvakotiin ja ilmoitat sieltä puhelimitse erosta.

Ja rikosilmoitus tiuskimisesta.

Kakkonen jatkaa: itse kiitän ja kehun aina, kun mies joutuu puolestani jotain tekemään. Ja kerron miten arvostan hänen kärsivällisyyttään ja tukea. En pyydä mitään ylimääräistä, vain välttämättömät jutut ja autan voimieni mukaan. Ja hän tietää miten haluaisin normaalin elämän takaisin, en siis nauti tilanteesta millään tavalla. Näin olemme päässeet yhteisymmärrykseen ja sopuisaan yhteiseloon. Ja makkarin puolella tapahtuu sairaudesta huolimatta, mielestäni se on tärkeä asia kun muu elämä mullistuu, että edes se asia toimii. Aina ei mieleni tee, mutta hänen ja parisuhteemme vuoksi tarjoan itseäni ja eläydyn rooliini, yleensä omatkin halut siinä heräävät kun vaan toimeen ryhtyy. Tällä tavoin pysymme pariskuntana, emmekä jää potilas-hoitaja suhteeseen.

Ero? No yksin nuo hommat sitten tuki-ja liikuntaelinvammaiselta sitten onnistuu?

Tämä on siis väliaikainen tilanne. Leikkauksen ja toipumisen jälkeen, olettaen kaiken menevän hyvin, palaudun ennalleni. Teen mitä pystyn, vähän kerrallaan. Tuntuu kuitenkin loukkaavalta tuo käytös. Hän ei myöskään osoita lainkaan empatiaa / tukea henkisesti. Olen ihan yksin henkisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tämä on siis väliaikainen tilanne. Leikkauksen ja toipumisen jälkeen, olettaen kaiken menevän hyvin, palaudun ennalleni. Teen mitä pystyn, vähän kerrallaan. Tuntuu kuitenkin loukkaavalta tuo käytös. Hän ei myöskään osoita lainkaan empatiaa / tukea henkisesti. Olen ihan yksin henkisesti.

Ap

Jotkut vaan on sellaisia. Joillain voi myös toisen sairaus aiheuttaa niin pahaa oloa, että menee ihan lukkoon eikä osaa ottaa asiaa sellaisenaan vastaan. Tunnen tyyppejä, joilla pitää kaiken olla aina kivaa ja mukavaa, mikä tahansa vastoinkäyminen on liikaa ja sitten sulkeudutaan siihen omaan mukavuuden kuplaan. Ehkä häntä kauhistuttaa olla yhtäkkiä vastuussa kaikesta, kun on tottunut sun olevan mukana jakamassa arkea normaalisti. Jos jotain hyvää, niin tilanteesi on vain väliaikainen ja helpotus on jo näköpiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on siis väliaikainen tilanne. Leikkauksen ja toipumisen jälkeen, olettaen kaiken menevän hyvin, palaudun ennalleni. Teen mitä pystyn, vähän kerrallaan. Tuntuu kuitenkin loukkaavalta tuo käytös. Hän ei myöskään osoita lainkaan empatiaa / tukea henkisesti. Olen ihan yksin henkisesti.

Ap

Millainen vamma sulla on? Mullakin on oikea käsi pois pelistä nyt enkä pysty tekemään kaikkea kun särkee ja juilii oikeaa kättä vielä. Olen huomaavinani puolisossani epäilystä siitä että olisin laiska tms? Hän ei tajua kivun määrää näköjään. Mikä sulla leikataan? Mä veikkaan että mulla on yläselän jossakin nikamassa välilevyn pullistuma? 

Vierailija kirjoitti:

Tämä on siis väliaikainen tilanne. Leikkauksen ja toipumisen jälkeen, olettaen kaiken menevän hyvin, palaudun ennalleni. Teen mitä pystyn, vähän kerrallaan. Tuntuu kuitenkin loukkaavalta tuo käytös. Hän ei myöskään osoita lainkaan empatiaa / tukea henkisesti. Olen ihan yksin henkisesti.

Ap

Miesten (varsinkin ennen 90-lukua syntyneiden) on yleensä vaikea näyttää pehmeää puoltaan, sukupolvikysymys ja sen ajan kasvatuksen tulos. Itse jos kaipaan halia tai läheisyyttä, käperryn kainaloon väkisin ja kerron huoleni. Jos miehellä on yhtään käytöstapoja, antaa olla lähellään ja vastaileekin muutamalla sanalla. Ja muista, että miehillä ei auta pienet vinkit siitä, mitä kaipaat, vaan se pitää sanoa ääneen. Itse puhelen tietyistä murheistani jonkun muun kuin mieheni kanssa, jotta saan empatiaa pyytämättä. Yleensä oma äiti.

Mun nies läks vaan sanaakaan sanomatta. Suuttu jostain, (?) en lopulta edes tiedä syytä. Olisi voinut sanoa edes hei ja erotaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut mm 'Ei se syöpä makaamalla parane' kun olin sytostaattihoitojen takia ihan loppu.

Voimia elämääsi ❤

Älä nyt sano että olet tuollaisen ihmisen kanssa enää tekemisissä.

Mitä tuollaisella miehellä yleensä tekee. Mitä jos tilanne olisi toisin päin varmaan palvelun pitäisi pelata 24/7. Kiva varmaan lopun elämää pelätä ettei sairastu uudestaan koska mieshän on täysin turhake kun pitäisi yhtään enempi panostaa kerran 16 vuodessa. Miehen pitäisi olla se tuki ja turva.

Olen puhunut ja yrittänyt saada ymmärtämään. Silti esim. keittiössä paiskoo kattiloita ym. mikä ei mene rikki ja kiroilee ja mutisee ”edes sen verran vois tehdä” ym. Ei osoita kiinnostusta minun tilanteeseeni. Jokunen vuosi sitten olin menossa mammografiaan, koska rinnassa oli kyhmy. Osoittautui tuolloin hyvälaatuiseksi. Kertoessani tutkimuksesta kommentti oli ei kiinnosta. Olisi pitänyt jo tuolloin ymmärtää ja toimia. On kuitenkin lapsia ja arjessa sujuu ok kunhan vain saan tehtyä kotihommat ym. Henkinen yksinäisyys on musertavaa. Jopa satuttavampaa ja rankempaa kuin nämä fyysiset kivut. Eroa en pysty nyt edes harkitsemaan - ei ole voimavaroja eikä niitä muitakaan varoja millään mittarilla laskettuna.

Ap

Mulla epäiltiin vuosia sitten erästä vakavaa, jopa henkeä uhkaavaa sairautta. Asia tuli minulle suurena järkytyksenä, sillä olin ihan muissa (aika harmittomissa) asioissa hakeutunut lääkärille ja sitten lääkäri siinä tutkimuksessa löysi yllättäen merkkejä tästä vakavasta sairaudesta. Itkin kotona pelosta kun odotin päästä laajempiin tutkimuksiin ja niiden tuloksia. Silloinen avomieheni suhtautui tilanteeseen hyvin kylmästi ja minuun hyvin ärsyyntyneesti, en saanut mitään tukea häneltä, tiuskimista vain ja myöhemmin kertoi että ajatteli minun vain keksineen koko asian saadakseni huomiota. On nyt eksä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on siis väliaikainen tilanne. Leikkauksen ja toipumisen jälkeen, olettaen kaiken menevän hyvin, palaudun ennalleni. Teen mitä pystyn, vähän kerrallaan. Tuntuu kuitenkin loukkaavalta tuo käytös. Hän ei myöskään osoita lainkaan empatiaa / tukea henkisesti. Olen ihan yksin henkisesti.

Ap

Miesten (varsinkin ennen 90-lukua syntyneiden) on yleensä vaikea näyttää pehmeää puoltaan, sukupolvikysymys ja sen ajan kasvatuksen tulos. Itse jos kaipaan halia tai läheisyyttä, käperryn kainaloon väkisin ja kerron huoleni. Jos miehellä on yhtään käytöstapoja, antaa olla lähellään ja vastaileekin muutamalla sanalla. Ja muista, että miehillä ei auta pienet vinkit siitä, mitä kaipaat, vaan se pitää sanoa ääneen. Itse puhelen tietyistä murheistani jonkun muun kuin mieheni kanssa, jotta saan empatiaa pyytämättä. Yleensä oma äiti.

Tuotakin rajapyykkiä siirretään ja siirretään kokoajan. 90-luvun alussa sanottiin yli 40-vuotiaiden, eli ennen 50-lukua syntyneiden, olevan sellaisia kuin sinä sanot ennen 90-lukua syntyneiden olevan.

Voitaisiin jo viimein katsoa totuutta silmiin, ja myöntää se tosiasia, että mitään muutosta EI ole tapahtunut.