Onko kenellekään käynyt niin, että yhtäkkiä joku ystävä alkanut ärsyttämään suunnattomasti?

Mietin jo olisiko reilumpaa ”ystävääni” kohtaan vain päättää ystävyys. Olen huomannut, että koen hänet nykyään vaan jotenkin yksinkertaisena ja lapsellisena ihmisenä valitettavasti! Olemme olleet ystäviä yläasteelta lähtien, tosin ystäväni on todella läheisriippuvainen eli aina kun alkanut parisuhteeseen ei olla sitten nähty hirveästi, koska tahtoo olla vain miehen kanssa...

Olen itsekin muuttunut niin paljon ihmisenä, etten koe meillä olevan yhteistä. Koska ystävälläni ei ole omaa elämää, ainoa puheenaihe hänellä aina vain työnsä joka ei pitkänä puheenaiheena kiinnosta minua tippaakaan.

Myös hänen ja miehensä tietynlainen naivius esim lapsiperhe elämää kohtaan ärsyttää. Tottakai tiedän, että jos omia lapsia ei vielä ole niin eihän sitä kaikkien tiedä ja osaa kuvitella..mutta kuitenkin.

Esim ennen synnytystä sanoin , että ihana vielä tehdä tuota ja tätä, kohta lähinnä imetän ja joudun olemaan paljon sisällä ensi alkuun vauvan kanssa ja menemään vauvan ehdoilla. Ystäväni vaan tokaisi että eikai nyt sentään, vauva syö ja nukkuu sitten. Miehensä kanssa kun tulivat katsomaan vauvaa, päivittelivät miten kiva olisi saada ehdottomasti tyttö ja vauva ei heidän esim seksielämään vaikuta, kun utelivat miten mitäkin ehtii vauvan kanssa tehdä. Okei? 😂

Kun saatiin toinen lapsi ja meillä heräili sekä taapero, että vauva ja kerroin että olen aika väsynyt tällä hetkellä ja särkee päätä usein ja olo on surkea, ystäväni mietti olenko syönyt ja juonut tarpeeksi vai mistä se voisi johtua. En tosiaan tiedä..

Tai uutena vuotena kyselivät mitä teemme mieheni kanssa ja vihjailevat, että olisi kiva löytää illanvietto paikka. olivat ihmeissään, kun vastasimme olevamme vain kotona. Käymme ulkoilemassa ja katsomassa jos näkyisi raketteja, laitamme lapset nukkumaan ja sitten kohta puoliin itsekin. Emme juo , mutta jos haluavat kylään saa toki tulla.

Ei olla nähty vuosiin kahdestaan, aina sen mies on mukana vaikka asiasta kerran sanoin ystävällisesti, että nähtäisikö vaikka ensi kerralla kaksin. Hän kai luulee, että jos jutellaan viesten näkemättä ollenkaan kunnolla ystävyys vain säilyy.

Tunnen oloni vain vaivaantuneeksi tämän seurassa eikä oikein juteltavaa enää ole. Hän kertoo työjuttujansa tai itse vaan mainitsen , että kiireistä on arki ja tämmöistä. Todella harmi, koska tämä henkilö ei esim ole pahaa puhuva ja on luotettava, sellainen piirre ei kaikilla ole. Onko se sitten niin, että meidän oli tarkoitus olla vain ystäviä sen lapsuusajan.

Kuulostan kyllä aika ilkeältä, mutta en tiedä mitä tässä tapahtunut ja joka kerta kun häneltä tulee viestiä en ole ilahtunut vaan enemmänkin haluan vain huokaista. :( monesti olen miettinyt, jos kirjoittaisin hänelle ystävälliseen sävyyn etten koe enää meidän ystävyyttä sellaisena ja jos satumme törmäämään niin vaihdetaan kuulumiset tai käydään kahvilla. Ei väkinäistä meidän kuuluu olla ystäviä kun kertaan ollaan. Mutta taas välillä tuntuu kurjalta ajatus ja ajattelen että jos vain olen hiljaa ja katsotaan saisiko meidän ystävyyden vielä jotenkin korjattua.