Mistä "lapsuuden traumasta" johtuu se, että ei anna itsensä olla onnellinen?

Onko äitisi tapana ollut, nähdä pelkoja sielläkin missä niitä ei periaatteessa ole ollutkaan?

Onko isälläsi ollut tapana syyllistää sinua? Syyllistää itseään?



Kyllä tuo kuulostaisi aika pitkälle opitulta elämäntavalta.

Vanhan kannan "Itku pitkästä ilosta"-tyyppi?

Vanhan kannan "Itku pitkästä ilosta"-tyyppi?

alkoholismia. Mutta siis "perinteinen" äiti; tehnyt kotona kaiken ja välillä veti asiasta hepuleita isälle.



Isä kova huolehtimaan, täydellisyyden tavoittelija, pohjimmiltaan aina heikko itsetunto (vaikka onkin työelämässä menestynyt).



Vanhin veljeni mielenterveysongelmainen (masentunut, erakoitunut, syrjäytynyt), meidän perheen "virtahepo olohuoneessa" (siis asia, joka oli, mutta siitä ei puhuttu kodin ulkopuolella; vaikea asia vanhemmilleni hyväksyä, "häpeä" meille kaikille..). Veljen mielenterveysongelmat alkoivat kun olin murrosiän kynnyksellä.



Siihen saakka lapsuus mielestäni onnellinen. Itse olen ulkoisilla mittareilla elämässä onnistunut, on koulutus, työ, mies, lapset. Mutta tuo alkuperäisessä viestissä kuvaamani syyllisyys ja huoli ja pelot melkein aina läsnä.. :(( Vaikkei siis olisi syytäkään!!



t. Ap

mä oon 32v. jä kärsin samasta vaivasta...oon naimisissa ja on 4v.ihana poika oma koti ym...mut silti elämä ahistaa..oon kärsiyny unettomuudesta ja masennuksesta monta vuotta...kai se johtuu siitä ku ku lapsuus januoruus ollu kauheen "sekavaa"...en oo koskaan eläny lapsena jan nuoren "normaalia" perhe-elämää,...vanhemmat eros ku oon ollu pieni ja sit on ollu inhottava isäpuoli ja kuinka ollakkaan myös kuningas alkoholi kuului kuvaan...Vaikka näistä on jo aikaa silti ne vaivaa..oon huomannu et mulla ei sais tullanykyäänmitään vastoin käymisiä....Harmittaa vaan ku muuten nykyään oisasiat kunnossa ni toi menneisyys vaivaa ja aiheuttaa ahitusta...Tässähän pitäs elää elämänsä onnellisnta aikaa...mut ei vaan tunnu siltä.

Että sullakaan ei oikein ole "oikeutta" iloita ja nauttia elämästäsi, kun veljesi elämässä on surua ja hän ei ole "onnistunut" samalla lailla kuin sinä?

Ja tavallaan myös käsittelemätöntä surua siitä, että sisaruksen elämä on mennyt niin kuin on mennyt?



Surullista, että mielenterveysongelmat on sellainen peikko ja niistä ei voi puhua ja sekä itse sairastunut että lähipiiri usein häpeää tilannetta. Eihän sairaus ole kenenkään häpeä ja jos ympäristön asenteet olisivat normaalimmat ja hyväksyvämmät, niin kaikki voitais paremmin iloita elämästä niissä puitteissa, mitkä kelläkin on.



Menestymisen pakko on kanssa kamalaa ja johtaa just tuohon erakoitumiseen. Kun täälläkin ihmiset puhuu työttömistä kuin jostain b- luokan ihmisistä. Kaikkien elämä ei mene samalla lailla ja vaikkapa masennus voi tehdä ihmisestä työkyvyttömän, mutta se ihminen on silti arvokas sinällään ja voi olla esimerkiksi hyvä veli, isä, poika, ystävä, shakinpelaaja jne. Kurjaa, että vallalla on sellainen ajattelu, että vaan rahallisesti tuottava ja "menestyvä" on ihmisarvoinen.



Tsemppiä ap - toivottavasti löydät avaimen pelkoihisi ja opit elämään ilman hirveää ahdistusta!