Lapsella on huono kaveri, mutta ei itse tajua jättää sitä

Tuo kaveri naljailee tosi salakavalasti ja inhottavasti ja se on aina "läppää". Sellaisia juttuja, mistä tulee aluksi sellainen oli, että olikohan tuo nyt ihan oikein sanottu ja menee ehkä juuri ja juuri huumorista, ja sitten parin tunnin päästä tajuaa, että oli se oikeasti ilkeä ja ihan tarkoituksella. Jos tunnette tällaisia ihmisiä, niin tiedätte mitä tarkoitan.
Lapsi "oireilee" tästä sillä tavalla, että tuon kaverin ollessa kylässä ei tottele normaalisti vaan uhmaa ja puhuu vastaan mulle kuin olisi taantunut kolmivuotiaaksi. Nyt nuo eivät ole enää olleet yhdessä kovin paljon viime aikoina, mutta pitkästä aikaa näkivät nyt ja itsellä hermot olivat ihan riekailena koko sen ajan ja sen jälkeen. Olen puhunut monta kertaa lapselle omista rajoista ja millaisten ihmisten kanssa tuntuu hyvältä olla ym ja ihan suoraan sanonut senkin, että mun mielestä tuo ei vaikuta mukavalta sinulle.mutta ajautuu yhteen ajoittain aina välillä silti olemaan tämän kaverin kanssa enemmän. Ja puutun myös näihin sanomisiin silloin, kun olen kuulemassa ja tajuan ajoissa. Tuo kaveri jotenkin tajuaa, että mä ymmärrän hänen luonteensa ja tuntuu, että haastaa tahallaan minuakin... Onkohan siinä joku narsistin alku? Tää yksi nimenomainen kaveri on aina ollut sellainen, joka luo kaoottista tunnelmaan ja pahaa oloa. Eli iän karttuminen ei ole ainakaan kypsyyttä tuonut vaan päinvastoin. Jostain syystä nytkin ajattelin, että ehkä se menee ihan hyvin tällä kertaa. Ikinä ei ole mennyt. Meillä on vain yksi lapsi niin jotenkin olen epävarma, että mikä sen komentamisen ja ojentamisen määrä pitäisi olla ja mikä menee normaalin vitsailun piikkiin. Omaan lapsuuteen jos vertaa niin hyvin harvoin kaverit oli varsinaisesti ilkeitä, ja itse muistan olleeni erityisen totteleva ja kiltti kavereiden vanhemmille koska olisi ollut tosi noloa jos kaverin äiti tai isä olisi korottanut ääntään...