Raskaus kaduttaa
Olen vuosien yrittämisen jälkeen viimein raskaana ja nyt kaduttaa ja ahdistaa. Niin paljon, että harkitsen ittsaria. Ennuskalla kertoa tästä kenellekään, paitsi miehelleni. Hän ei oikein ymmärrä tilannetta.
Tuntuu että pilaan elämämme lapsella. Että en enää voi viettää parisuhdeaikaa, että en jaksa äitiyttä. Olen aina haaveillut lapsesta, mutta nyt raskaana se vain ahdistaa.
Ajattelen tehdä abortin, mutta uskontoni kieltää sen eikä mieskään ole innoissaan.
Saatte olla puolestani ilkeitä, oli vain pakko jakaa tämä kun tuntuu että sekoan.
Kommentit (41)
Voi olla hormonaalista. Kannattaa jutella neuvolassa omista tuntemuksista ja jatkaa myös ajatusten läpikäyntiä miehesi kanssa. Mikä mielikuva sinulla oli raskaudesta etukäteen?
Raskaus saattaa mennä vielä keskenkin. Ehdit kyllä tottua ajatukseen. Puhu neuvolassa, tuollaiset tunteet ovat normaaleja.
Minuakin välillä, mutta on normaalia tuntea ahdistusta isosta elämänmuutoksesta kun oikeasti tajuaa sen olevan tulossa. Eiköhän siihen sitten sopeudu kunhan ottaa rauhallisesti ja tajuaa pyytää tarvittaessa apua. Mietipä miksi olet sen lapsen halunnut hankkia ja keskity siihen.
Ajattelin, että olisimme onnellisia ja hehkuisin rakkautta vauvaan. Olen vain ollut ahdistunut ja itkenyt, en pääse sängystä ylös koska väsyttää ja tuntuu, että elämä on ohi.
Ajattelin ennen, että lapsen kanssa voi myös matkustaa jne, mutta koronavuoden myötä talous kuralla ja jäin työttömäksi. Mies lomautettuna. Silloin kun aloimme yrittää, oli asiat paremmin.
Koska lasta ei kuulunut aiemmin, hyväksyin lapsettomuuden ja olen mukauttanjt haaveet siihen. Silloin piti luopua perhehaaveista ja se teki kipeää. Nyt vauva onkin tulossa ja taas pitää luopua vapaudesta ja jotenkin vain ahdistaa.
Öelkään, ettei meillä ole rahaa tarjota hyvää lapsuutta ja että olen pysyvästi ahdistunut ja väsynyt.
En ole koskaan kokenut mitään näin kauheaa oloa. Ehkä abortti olisi paikallaan.
Ääääääähhh. Tekisi mieleni sanoa, että kannattaisi miettiä näitä asioita etukäteen. Mutta noh, se on nyt myöhäistä ja on vain otettava lusikka kauniiseen käteen.
Ihan ekaksi. Maailmassa on synnytty ja synnytetty tuhansia, miljoonia vuosia. Miksi sinä olisit jotenkin niin onneton tapaus, että et siitä selviäisi? Sinä selviät.
Tokaksi. Et voi peruuttaa tapahtunutta. Älä edes ajattele sellaisia, se on ajan hukkaa. Katso eteenpäin ja mieti, mistä saat apuja, jos tarvitset, ja mitä voitte tehdä puolisonne kanssa, jotta kaikki sujuisi hyvin.
Kolmanneksi. Ei se niin kamalaa ole, oikeasti. Se voi olla jopa mukavaa. Oikeasti.
Neljänneksi. Sun hormonit on nyt villiintyneet, ne tekevät sut herkäksi ja ailahtelevaksi. Et ole oikeasti tuollainen.
Viidenneksi, lopeta nyt heti se ikävien ajatusten hautominen ja ajattele ja tee jotain kivaa. Ei elämä tuohon lopu, vaikka vauvapalstalla ilkeämieliset sellaisia ajatuksia lietsovat. Elämä jatkuu ja jopa paranee, saa aivan uusia ulottuvuuksia. Se tulee olemaan sellaista, miksi itse sen teet. Onnea matkaan.
Mulla oli tuollaisia ajatuksia (ei toki itsetuhoisia, mutta muuten ikäviä) aivan raskauden alkuvaiheessa. Ne sitten jäivät pois jossain toisen tai kolmannen kuukauden vaiheilla, ja aloin oikein todella nauttia tilastani. Kaikki on sittemmin mennyt oikein hyvin ja olen kokenut suurta onnea lapsestani, joka on nyt jo täysi-ikäinen.
Minulle tuli tuo olo viidennellä raskauskuukaudella vaikka lapsi oli haluttu. En halunnut sitä enää ja tuntui että olin pilannut elämäni. Synnytyksen jälkeen sairastuin masennukseen. Mitään suhdetta vauvaan ei syntynyt kun siihen ei saanut mitään yhteyttä. Hänen kasvaessaan selvisi erillaiset kehitysviivästymät ja ongelmat. Nyt aikuisena elää päihdeongelmaisena ja se on kuulemma se mitä hän haluaa olla. Täyttää täysin sosiopaatin kriteerit. Joten kaduin silloin, kadun yhä.
Mullakin oli tuollaisia ajatuksia raskausaikana. Lapsen synnyttyä rakastuin häneen päätä pahkaa, enkä ole katunut lapsen saamista päivääkään.
Mikään ei ole isompi elämänmuutos naiselle kuin saada ensimmäinen lapsi. Itsekin esikoista odottaessa valvoin öisin ja mietin, miten tämän saisi peruttua. Lapsi oli toivottu, mutta tulin jo ensimmäisellä kierrolla raskaaksi. Minulla meni lapsen synnyttyä muutama viikko ennen kuin äidinrakkaus iski kesken kauppareissun. Toisen lapsen kanssa kaikki oli helppoa, sillä lapsi syntyi lapsiperheeseen.
Kiitos kaikille vastauksista. Huojennuttavaa kuulla, että muillakin ollut epävarmuutta.
Tämä olo aaltoilee laidasta laitaan ja on todella pelottava. Ehkäpä huomenna soitan neuvolaan ja pyydän keskusteluapua
Ei se mikään helppo asia ole kun elämä muuttuu yhtäkkiä. Kaikki varmaan käyvät läpi noita tunteita, ainakin jossain määrin ja jossain kohtaa. Vaikea mennä sanomaan mitään muuta.. paitsi tsemppiä miten ikinä päätätkään tehdä!
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille vastauksista. Huojennuttavaa kuulla, että muillakin ollut epävarmuutta.
Tämä olo aaltoilee laidasta laitaan ja on todella pelottava. Ehkäpä huomenna soitan neuvolaan ja pyydän keskusteluapua
Syy voi olla myös biologinen. Veriarvot olisi nyt hyvä tarkistaa. Foolihapot yms nyt ihan ensimmäisenä :)
Kaikkea hyvää odotukseen!
Meilläkin kesti jonkin aikaa ennen kuin tulin raskaaksi, olin jo miettinyt lapsettomuutta paljon ja se tuntui tosi kamalalta ajatukselta. Silti kun vihdoin tärppäsi tunsin epävarmuutta ja pelkoa tulevasta. Olenko tarpeeksi hyvä äiti? Mitä jos tämä parisuhde ei kestäkään? Mitä minä olen mennyt tekemään? ..
Lapseni on nyt reilu parivuotias ja ainut asia mistä voin ihan aidosti olla kiitollinen tässä elämässä on hän. Ei tämä arki mitään juhlaa ole, ei sinne päinkään, enkä ole mikään erityisen hyvä äiti, mutta lapsi antaa syyn ja merkityksen tähän kaikkeen. Olen oppinut valtavasti asioita sekä itsestäni, lapsestani ja ihmisistä yleensäkin ja mitä enemmän lapsi kasvaa sitä enemmän koko ajan oppii. Parisuhde on väistämättä jollakin uudella tasolla hyvine ja huonoine puolineen. On pakko ajatella positiivisesti ja nähdä toivoa tulevassa, koska jos en näkisi niin mitä lapseni sitten oppisi ja millainen tulevaisuus hänellä olisi?
Alkuraskauteen kuuluu nuo sekavat tunteet, monilla myös katumus. Se johtuu isosta elämänmuutoksesta ja siitä että tiedät mitä menetät mutta et tiedä mitä saat. Ajoittaiset katumuksen tunteet kuuluvat myös vanhemmuuteen. Silti voin lähes satavarmasti sanoa että tulevaisuudessa odottaa hetki, jona muistelet nykyisiä tunteitasi ja itket ajatusta siitä että sinulla ei olisikaan lastasi. 💕 kaikkea hyvää sinulle ap, anna kaikkien tunteiden tulla ja tee äitiydestä sinun näköistä.
Älä hätäänny! Tuo on ihan normaalia, tosi monet äidit käyvät sitä läpi, varsinkin raskaushormoonit jylläävät!
Kannattaa kuitenkin käydä juttelemassa jonkun kanssa asiasta, saat varmasti vertaistukea myös. Todella monet ensimmäistä kertaa raskaana olevat saattavat säikähtää suurta muutosta elämässä, kun ei vielä tiedä mitä tulee tapahtumaan, millaista se tulee olemaan, jne. Ja se on ihan normaalia ja on hyväkin, että tulevaisuus huolestuttaa. Mutta vaikka on lapsia, niin kyllä sille parisuhteelle on aikaa :)
Tee abortti. Jos kaduttaa nyt, kaduttaa myöhemminkin. Nimimerkillä kokemusta on.
Aborttia suosittelen. Voit tulla uudestaan raskaaksi, mutta lapsesta et pääse eroon.
Jep. Sen takia en lasta hanki ku semmonen pilaa elämän. Hyvänä plussana siit tulis vammanen, adhd nepsylapsi. Eli ei kiitos.
Kuulostaa raskausajan masennukselta. Siihen saa apua. Pyydä sitä neuvolan kautta. Omia masentuneen mielen ajatuksia ei kannata ottaa tosissaan, ne on vaan ajatuksia ja on täysin ok ajatella kaikenlaista. Tekoihin ei silti pidä ryhtyä. Lapsi tuo sulle lopulta vielä enemmän iloa ja rakkautta kuin mitä pystyt kuvittelemaan.
Tuo on ihan yleistä ja tavallista että jossain vaiheessa kaduttaa. Sehän kertoo siitä, että tiedostat elämänmuutoksen ja vastuun, jotka lapsi tuo tullessaan. Mutta jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, sinun kannattaa puhua niistä neuvolassa tai hakea muuta apua.