Lue keskustelun säännöt.
Raskaus kaduttaa
16.02.2021 |
Olen vuosien yrittämisen jälkeen viimein raskaana ja nyt kaduttaa ja ahdistaa. Niin paljon, että harkitsen ittsaria. Ennuskalla kertoa tästä kenellekään, paitsi miehelleni. Hän ei oikein ymmärrä tilannetta.
Tuntuu että pilaan elämämme lapsella. Että en enää voi viettää parisuhdeaikaa, että en jaksa äitiyttä. Olen aina haaveillut lapsesta, mutta nyt raskaana se vain ahdistaa.
Ajattelen tehdä abortin, mutta uskontoni kieltää sen eikä mieskään ole innoissaan.
Saatte olla puolestani ilkeitä, oli vain pakko jakaa tämä kun tuntuu että sekoan.
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Abortin saa tehdä vaikka mieheltä salaa, jos se on asia minkä todella haluat tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Abortin saa tehdä vaikka mieheltä salaa, jos se on asia minkä todella haluat tehdä.
Niinpä. Jos mies todella rakastaa sinua, hän hyväksyy sen.
Minulla oli samat tunteet, mutta ne menivät ajallaan ohi. Lapsi on nyt 4 vuotias ja maailman rakkain ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sain lapsettomuustuomion aika nuorena. Sopeuduin, totuin ja tykästyin ajatukseen, sitten liki nelikymppisenä huomasin olevani raskaana. Sopeutumisprosessi oli ihan hirveä, etenkin kun mieskin oli sanonut, ettei halua enempää lapsia (ennestään 2) Jotenkin en kuitenkaan halunnut aborttia tehdä, koska mulle oltiin antamassa jotain sellaista, joka oli lääkäreidenkin mukaan täysi ihme. Vielä synnärilläkin, kun lapsi oli viety keskolaan, itkin kaikkea sitä, josta joudun luopumaan (hormoonihuuruissani kuvittelin, että mieskin häipyy).
No, nyt on lapsi kohta 10-vuotias. En vaihtaisi häntä mihinkään, en miljooniin, kuuluisuuteen tai mihinkään ”mahtavaan”. Eikä vaihtaisi mieskään, joka rakastui pikkubabyyn heti synnärillä korviaan myöten (itselläni se tapahtui paljon myöhemmin). Lapsi on ihan ehdottomasti ollut elämäni paras asia, ja en kadu hetkeäkään sitä, että päätin katsoa sen kortin.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille vastauksista. Huojennuttavaa kuulla, että muillakin ollut epävarmuutta.
Tämä olo aaltoilee laidasta laitaan ja on todella pelottava. Ehkäpä huomenna soitan neuvolaan ja pyydän keskusteluapua
On ihan normaalia, että ei tunne heti mitään palavaa rakkautta vauvaan. Joillekin se rakkaus syttyy heti ja joillekin vähitellen. Synnytyksen jälkeenkin on ihan normaalia, että pari viikkoa tuntee ahdistusta. Minä tunsin aluksi lähinnä hämmennystä ja ahdistusta, kun vauva syntyi ja parin viikon ajan itkin lähes joka iltapäivä. Tunsin kuitenkin myös voimakasta vastuuntuntoa huolehtia vauvan hyvinvoinnista. Rakkaus syttyi vähitellen, kun vauva kasvoi ja alkoi vuorovaikuttaa meidän vanhempien kanssa muun muassa hymyilemällä ja ääntelemällä. Nyt lapsi on 1.5 -vuotias ja en tiedä mitään, mikä tuottaisi minulle yhtä paljon iloa elämässä kuin hän.
Kannattaa jutella näistä tunteista neuvolassa. Heille nämä ovat ihan arkipäivää ja sieltä pitäisi saada apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tee abortti. Jos kaduttaa nyt, kaduttaa myöhemminkin. Nimimerkillä kokemusta on.
Suosittelen myös. Luulin myös haluavani mutta toisiin ajatuksiin tulin. Ahdistuin tilastani erittäin paljon ja masennukseen. En olisi pystynyt loppuun asti kantamaan, ymmärrän hyvin aloittajaa. keskeytin mielenterveydellisistä syistä. En kadu. Olisin katunut, jos en olisi tehnyt sitä.
Minulla on alkuraskaus menossa ja pitäisi päättää mitä tämän kanssa teen. Vahinkoraskaus ja melko tuore parisuhde. Täyden katastrofin ainekset ja mies näyttää vihreää valoa raskauden jatkamiselle. Itse kun järkevästi ajattelen, haluan ehkä mieluummin abortin. Yksi lapsi on jo ennestään ja yksinhuoltajuutta koettu useampi vuosi, kun isän kiinnostus lopahti viiden vuoden kohdilla, vaikka hän alunperin lasta halusi enemmän. Ei enää koskaan yksinhuoltajaksi, varsinkaan vauvasta lähtien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huom ! Lapsen voi antaa myös adoptoitavaksi. Lasta haluavia on paljon. Jotka ei voi saada omaa lasta.
Abortti. Täälläkin palstalla kauhistellaan sitä asiaa, mutta sivuston nimi nyt sattuu olemaan vauva. Että ihan ymmärrettävää.
Itse tein abortin enkä ole päivääkään katunut asiaa, vaikka silloin hetken aikaa mielessä kävikin pitää jopa se lapsi. Onnekseni en sitä tehnyt, koska mies ei totisesti ollut ihminen, keneen olisin halunnut loppuikäni kestävän siteen edes/varsinkaan lapsen kautta. Oikeasti, vaikka sitä pelotellaan että kadut ikuisesti yms, niin tosiasiassa hyvin harva katuu. Oman elämäni lapsi olisi pilannut ja olen kiitollinen itselleni, että kuuntelin järjen ääntä.
Toisaalta voi olla, että nuo tuntemukset on vain sitä järisyttävää muutosta jonka alat tiedostaa. Tai hormonaalista, tai molempia ja kaikkea vielä lisää siihen päälle. Lapsi on kuitenkin asia joka ihan oikeasti lopettaa yhden vaiheen elämässä samalla kun aloittaa toisen. Ja siitä lapsesta ei sitten eroon noin vain pääsekkään. Ylipäätään on tabu käytännössä kaikkialla maailmassa, että katuu lapsen tai lasten hankkimista. Se kuitenkin on yleisempää kuin luullaan, ja siitä pitäisi puhua enemmän ilman että muut äidit ja isät ovat tuomitsemassa.
Teetpä mitä teet, niin asiat kyllä järjestyvät tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä selvisin äitiydestä,lapset aikuisia.
Itse puhuin neuvolassa mahdollisesta abortista ja hankalista, ahdistuneista mietteistäni alkuraskaudessa. Sain epäpätevän neuvolatyöntekijän valitettavasti, joka totesi vain että tuollaiset ajatukset kuuluvat normaaliin raskauteen ja näitä huolia kaikilla usein on. Kun kerroin lisää syitä ajatuksiini, neuvolatyöntekijä vain tokaisi että minulla on tässä monta kuukautta tottua ajatukseen ja elää "vanhaa elämääni". Huoliani ei siis kuunneltu eikä otettu vakavasti ja sain erittäin huonot jatkoehdotukset mistä voi kysyä lisää. Ei otettu huomioon että kotona voi olla vaikea tilanne, jossa painostetaan johonkin suuntaan. Myöskään ei varmistettu tiedänkö mistä saan lisää tietoa asiasta. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että neuvolatyöntekijällä meni mielipiteet ja viranomaisena vastuullaan oleva opastaminen/ohjeistaminen sekaisin eikä hän omien sanojensa mukaan halunnut ottaa asiaan kantaa. Niin että se siitä neuvolaan soittamisesta tuon asian kanssa, olkaa ainakin varuillanne! Itse suosittelen tuossa tilanteessa menemään heti yksityiselle lääkärille tai psykologille/psykiatrille, jotta keskusteluajan saa nopeasti, tai soittamaan esim. Mieli ry:n päivystävään kriisipuhelimeen. Lähipiiriltä asiaa ei ehkä kannata kysellä koska heilläkin menee mielipiteet ja neuvot sekaisin, koska kyse on tunnekkaasta asiasta. Neuvolan toiminnasta olen edelleen ihmeissäni, onhan se kuitenkin olevinaan valtakunnallinen neutraali neuvontataho näissä asioissa. Tärkeintä on muistaa että abortti on naisen oma päätös ja siihen ei saa antaa kenenkään vaikuttaa tai yhtään painostaa mihinkään suuntaan. Nämä huomiot että "kuuluu normaaliin raskauteen" ja "kukaan ei ole täysin valmis vanhemmaksi" voisi jo jättää romukoppaan. Jos mieliala vaihtelee onnen ja katumuksen ja ajoittaisten huolien välillä (kuten: "olenko hyvä äiti"), tilanne on eri kuin jos on aivan koko ajan ahdistunut asiasta. Silloin pitäisi hälytyskellojen soida vaikka lapsi olisikin ollut toivottu alunperin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäys: neuvolasta myönnettiin, että heillä ei ole olemassa minkäänlaista edes paikallisella työryhmällä pohdittua prosessia tai protokollaa miten aborttikysymyksiä tulisi parhaiten käsitellä neuvolassa, vaan asia on jokaisen neuvolatyöntekijän omasta pätevyydestä, kokemuksesta tai epäpätevyydestä ja kokemattomuudesta kiinni. Joten vähintään kannattaa jutella ainakin muutaman eri työntekijän kanssa. Jos neuvolaan ei voi tällaisen asian kanssa luottaa niin mistä sitten saa luotettavaa asianosaavaa ulkopuolista ja puolueetonta keskusteluapua?
Mitenkähän kävi tälle joka kirjoitti tämän aloituksen 2021,,
Vierailija kirjoitti:
Koska lasta ei kuulunut aiemmin, hyväksyin lapsettomuuden ja olen mukauttanjt haaveet siihen. Silloin piti luopua perhehaaveista ja se teki kipeää. Nyt vauva onkin tulossa ja taas pitää luopua vapaudesta ja jotenkin vain ahdistaa.
.
Tartuin tähän koska meille kävi juuri näin. Vauvaa ei monen vuoden yrittämisen jälkeen kuulunut, luovuttiin perhehaaveista ja alettiin rakentamaan elämää meille kahdelle. Sinä päivän kun muutettiin kahdelle aikuiselle suunniteltuun unelmien kotiin tulin yllättäen raskaaksi. Samaan syssyyn tapahtui kaikenlaista muutakin ja meidän koko elämä ja taloudellinen tilanne meni hetkessä päälaelleen, hirvitti ja pelotti ja piti nyt vuorostaan luopua siitä uudesta unelmasta. Kun mulla sitten toisella kolmanneksella oli veristä vuotoa ja pelkäsimme menettävämme vauvan, tajusimme kuinka paljon lasta halusimmekaan ja sen jälkeen se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Kun lapsi syntyi se oli elämää suurempaa rakkautta ensi hetkestä, vanhemmuus on ollut parasta tässä elämässä vaikka elettiin siis tosi kivaa ja mielenkiintosita elämää aiemminkin, en ihan oikeasti vaihtaisi sekuntiakaan pois.
Tsemppiä
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, että olisimme onnellisia ja hehkuisin rakkautta vauvaan. Olen vain ollut ahdistunut ja itkenyt, en pääse sängystä ylös koska väsyttää ja tuntuu, että elämä on ohi.
Ajattelin ennen, että lapsen kanssa voi myös matkustaa jne, mutta koronavuoden myötä talous kuralla ja jäin työttömäksi. Mies lomautettuna. Silloin kun aloimme yrittää, oli asiat paremmin.
Koska lasta ei kuulunut aiemmin, hyväksyin lapsettomuuden ja olen mukauttanjt haaveet siihen. Silloin piti luopua perhehaaveista ja se teki kipeää. Nyt vauva onkin tulossa ja taas pitää luopua vapaudesta ja jotenkin vain ahdistaa.
Öelkään, ettei meillä ole rahaa tarjota hyvää lapsuutta ja että olen pysyvästi ahdistunut ja väsynyt.
En ole koskaan kokenut mitään näin kauheaa oloa. Ehkä abortti olisi paikallaan.
Olet masentunut ja maalailet ihan turhaan noita uhkakuviasi. Jospa yrität palauttaa mieliin ne hyvät asiat, ne on sulla edessä vauvan kautta, taloutesi ei olisi paremmalla tolalla ilman raskauttakaan. Hae apua masennukseen.
Joo tuttua jossain määrin täälläkin. Meillä kesti aika pitkään raskautua, mutta vihdoin alkuvuodesta tärppäsi. Nyt ollaan jo loppusuoralla raskautta.
Mulla oli hirveää pahoinvointia rv 17 asti ja jotenkin raskaus kadutti. Kesällä jäi kaikki kivat kesäterassit ja menot kokematta, sekin harmitti. Silloin tajusin, että tosiaan nyt jää ne kaikki ulkomaanmatkatkin väliin miehen kanssa, vaikka niistä on jo vuosia puhuttu, mihin haluttaisi mennä. Ilman raskautta meillä olisi aikaa ja rahaa reissata, aiemmin ei ollut kun oli työt ja koulut.. Yksi näistä reissuista on häämatka, joka nyt siis jää väliin. Ärsytti, miksei tärppi voinutkin käydä vasta vaikka vuoden päästä. Tosin siihen vuoteen olisi mahtunut tosi paljon lisää epävarmuutta ja huolta siitä, onnistuuko raskautuminen koskaan. Olin itkenyt niitäkin asioita jo aika tosi paljon tähän mennessä.
Mutta niin vaan raskaus on kuitenkin ihan kivaa aikaa enkä malta odottaa että kohta jo tapaamme lapsemme vihdoin. Elämä muuttuu, prioriteetit meni uusiksi, mutta niiden kanssa eletään. Mitään ei voi saada, jos ei jostain ole valmis luopumaan. Jollain toisella on jotain mitä mulla ei ole, ja toisin päin. Se on semmosta, mutta kyllä se onni vielä sieltä kuoriutuu! :)
Tunne sun tunteet, puhu niistä. Mutta älä tee hätiköityjä ratkaisuja (itsari, abortti..) vaan anna itelles aikaa asian käsittelyyn.
Tunteet voi mennä vuoristorataa raskauden aikana. Älä niillä syyllistä itseäs.