HS: "Väsynyt olemaan liian vahva"

Hesarissa on taas mainitulla otsikolla tehty juttu mielenterveysongelmista. Tällä kertaa on sairastuttu vahvuuteen, kun ei ole osattu ottaa tarjolla olevaa apua vastaan ja sitten on vielä otettu täysin turhia vastuita hoidettavaksi. Hienoa, että haastateltu psykologi on kuntoutunut tästä ongelmastaan. Olisi kuitenkin kiva saada vähän kunnioitusta niille uupuneille, joille se vahvuuteen sairastuminen on ollut ainoa vaihtoehto. Jutussa oli esimerkkinä, että henkilö lopetti ottamasta vastuuta työkaverin hankittavasta lahjasta. Entä jos vahvuudesta luopuminen tarkoittaakin, että joudut luopumaan työstäsi ja lapsesi joutuu luopumaan harrastuksestaan tai tutusta kodista? Tai entä jos oletkin siinä tilanteessa, jossa ei ole muita vastuunkantajia ja auttavia käsiä?

Ymmärrän, että myös tällaiset keskiluokkaiset ongelmat ansaitsevat huomiota, mutta joskus olisi kiva saada myös jotain ymmärrystä sille, ettei se uupuminen välttämättä ole mikään kulissien ylläpitoon tai neuroottisuuteen liittyvä oma valinta. Joskus ihminen jätetään muiden toimesta vain liian yksin, annetaan liikaa töitä, joskus käy huono tuuri ja iskee sairastuminen tai lapselle vakava kehitysvamma. Ei se vahvuus näiden tilanteiden hoitamisessa ole mikään sairaus, vaan pakko.