mikä on ollut SINULLA paras mieliala-/ahdistuslääke? ov

ONNEKSI mikään kokeilemistani lääkkeistä ei "toiminut".

Puolison vakavan sairastumisen aiheuttamaan pelkoahdistukseen. Aiheutti alkuahdistuksen n. viikoksi, mutta sen jälkeen rupesi leikkaamaan pahinta tuskaa vähän.

Söin enne muistaaksini sepram-nimisiä pillereitä. Niissä oli lähinnä se huonopuoli et seksihalut katos totaalisesti.



Mulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö + vakava masennus

mikä on ollut SINULLA paras mieliala-/ahdistuslääke?

Seronil -lievä masennus, karmea PMS -> se toimiiiiiiiii! \o/

muulloin en tarvitse

toiminut on.

Syönyt nyt lääkettä vähän yli viikon ja se väsyttää ihan hirveästi. Oliko sinulla samanlaista ongelmaa ja kauanko se kesti? Lisäksi lihominen pelottaa, painoa tulee lisää helposti muutenkin, jos ei ole tarkkana ruokavalion kanssa. Kuanako olet nyt lääkettä syönyt ja millä annoksella ja tuntuuko sinusta lääkkeestä tosiaan olevan apua. Itse ajattelin sinnitelä, josko sivuvaikutukset helpottaisivat.

Toimii joten kuten. Annostuksesta ja muusta elämästä riippuvaa.

nuo eivät auta, vaikka hyviä neuvoja ovatkin.

ja laihdutus,terveellinen ruoka. SOHVAPERUNAT LIIKKEELLE

2, jos ihmisellä on oikea masennus

nuo eivät auta, vaikka hyviä neuvoja ovatkin

.

Vajaan kuukauden olen syönyt. Ei se ahdistusta poista, mutta jollain tavalla olo on helpompi vaikka tilanne ei ole muuttunut. Ainakin se on vähentänyt fyysisiä ahdistusoireita kuten sydämen hakkaamista ja kylmää hikeä, ja sitä myötä ehkä myös luonut kuvaa, etten ole NIIN ahdistunut. Ruokahalu on kyllä varmaankin lääkkeen myötä kasvanut, koska muuten tämä kriisi vei ruokahalun.

tähän vaivaan auttaa liikunta ja ulkoilu ja laihdutus,terveellinen ruoka. SOHVAPERUNAT LIIKKEELLE

Mulla on musta vyö tästä aiheesta, kokeilin ahdistukseeni KAIKKEA. Kasviruokavaliota, raakaravintoa, työtä jossa liikuin 3-4 h päivässä, joogaa, lääkkeitä, aina olen ollut normaalipainoinen enkä koskaan sohvaperuna, päin vastoin liikkunut säännöllisesti koko ikäni. Ahdistuksesta ja masennuksesta pääsin eroon vasta, kun selvitin mistä ongelmat johtuivat, ts. vääristyneestä ajattelustani ja lapsuudessa syntyneistä tunneskeemoista, joiden olemassaoloa en edes tiedostanut.

Itsellä perhetilanteesta johtuva vakava masennus. Lääkitys ollut päällä neljä kuukautta (Cipralex). Nyt jaksaa kokeilla noita teidän ehdottamia keinoja eli ulkoilua, liikuntaa yms. Toki terapiaakin tarvitsee. Välillä vain ajautuu sellaiseen tilanteeseen mielensä kanssa, että omin avuin ei ylös pääse. Tottakai pahimmassa vaiheessa itsekin tiesi, että kannattaisi mennä ulos lenkille, mutta kun ei jaksanut.

Itsekin olen samanlainen kokeilija ja urheilullinen. Sitäpaitsi on ihmisiä, joita masennus saattaa jopa laihduttaa.

Ahdistuksesta ja masennuksesta pääsin eroon vasta, kun selvitin mistä ongelmat johtuivat, ts. vääristyneestä ajattelustani ja lapsuudessa syntyneistä tunneskeemoista, joiden olemassaoloa en edes tiedostanut.

ahdistuksesta on jäljellä ehkä enää 10 % (eli työ jatkuu vielä, varmaankin vuosia), että täältä katsottuna masennus ja ahdistus eivät ole huonoja asioita ollenkaan. Jos käden laittaa kuumalle liedelle, siihen sattuu, ja hyvä että sattuu. Siitä tietää että on aika kiireesti tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Masennus ja ahdistus kertovat samaa. Oma kokemus on, että jos sitten menee mielenterveystoimistoon, siellä hyvin helposti joutuu siihen tilanteeseen että yksissä tuumin ryhdytään torjumaan masennuksen ja ahdistuksen tunteita. Annetaan vaikka nlp-ohjeita, joilla ahdistusta pyritään ohittamaan keinoja kaihtamatta. Muutetaan ahdistus pieneksi pisteeksi ja siirretään Venäjälle. Ja ihme kyllä, tuo toimii. Päivän, kaksi, jonka jälkeen seuraa mustaakin mustempi masennus.

Oikeasti pitäisi mennä ahdistusta päin. Sanoa sille että hienoa, ahdistaa! Mitä sen takana on piilossa? Mitä ahdistus haluaa kertoa. Ahdistusta voi sietää, se on vain tunne, ei se tapa ketään. Katson itseäni ahdistuneena ja _hyväksyn_ ahdistuksen, vaikka se välillä tuntuu niin pahalta että sitä tuskin voi kestää. Hyväksyn pelon, hyväksyn masennuksen. Kun ahdistusta on aikansa hyväksynyt (aluksi päiviä, nyttemmin minuutteja, sekunteja), sen takana oleva pahaa oloa aiheuttava, ratkaisematon ristiriita tulee esille ja on mahdollista kokea siihen liittyvät tuskalliset _tunteet_. Sillä lailla asiat nousevat esiin. Ei niin että terapiassa ruvetaan miettimään _lapsuusmuistoja_ ja kelataan niitä ees taas ja koetaan sieltä löytää jotain. Ja kuvitellaan että käsitellään asioita. Sitä voi tehdä todella pitkiä aikoja etenemättä yhtään mihinkään, nimimerkillä kokemusta on. Enkä sano että kaikilla on näin, mutta itselläni oli.

ole mielestäni kärryillä tässä jutussa. Toisilla, kuten itselläni masennuksessa tuo ahdistuneisuus oli niin suurta, etten pystynyt pahimmillani tekemään mitään siitä johtuen ja vaikka kyllä ahdistuksen kanssa olen valitettavasti elänyt koko elämäni, joten olen mennyt sitä päin, yli ja alitse. Itse taas olen kokenut terapian auttavan, muistojen purkautumisen olen kokenut helpottavana ja elämäntilanteenikin on ollut vaikea ja sitä olen miettinyt myös. Lääkityksen avulla olen pystynyt järjestämään elämääni toisella tapaa ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Nämä ovat niin yksilöllisiä juttuja.

ole mielestäni kärryillä tässä jutussa. Toisilla, kuten itselläni masennuksessa tuo ahdistuneisuus oli niin suurta, etten pystynyt pahimmillani tekemään mitään siitä johtuen ja vaikka kyllä ahdistuksen kanssa olen valitettavasti elänyt koko elämäni, joten olen mennyt sitä päin, yli ja alitse. Itse taas olen kokenut terapian auttavan, muistojen purkautumisen olen kokenut helpottavana ja elämäntilanteenikin on ollut vaikea ja sitä olen miettinyt myös. Lääkityksen avulla olen pystynyt järjestämään elämääni toisella tapaa ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Nämä ovat niin yksilöllisiä juttuja.

Juu, no sama täällä tuon ahdistuksen kanssa. Melkein 40 vuotta sitä kesti, niin kauan kuin muistan, mutta nyt pystyn viimein olemaan levossa itsessäni. Luinpa kerran sitä Nina ja Reko Lundin kirjaa, jossa Reko Lund kuoli lopulta aivokasvaimeen. Nina Lund kertoi miten hän tuskan ollessa pahimmillaan meni sängyn alle. Sellasta se mullakin oli, paitsi ettei ollut ainuttakaan "järkevää" syytä, mitään oikeita ongelmia elämässä. Sängyn alle minäkin menin, kykenenemättömänä tekemään mitään muuta.

Minulla ahdistuksessa oli kyse siitä ettei juuri mitään yhteyttä tunteisiin ollut. Minulla itselläni ei tosin ollut siitä hajuakaan. Menin terapiaan, muistelin siellä asioita, itkin joka kerta, luulin että tämä on sitä terapiaa joka auttaa, luulin kokevani tunteita, olin väärässä. Tätä asiaa on hirveän vaikea selittää.