Koulutoveri yritti johdatella itsemurhaan

Tapahtuneesta aikaa yli 30 vuotta, joka pulpahti yht'äkkiä esiin muistojen syövereistä.

Olin koko yläasteen ajan koulukiusattu ja se oli valtavan raskasta aikaa henkisesti. Kiusaaminen alkoi yläasteen ensimmäisenä päivänä ruokajonossa. Hymystä väärään aikaan, väärälle ihmiselle. Siitä se sitten lähti, kolmen vuoden helvetti ja se oli jokapäiväistä. Usein olin liian peloissani lähtemään aamulla kouluun, joten poissaoloja tuli paljon, millä verukkeella milloinkin. Kiusaaminen oli kokonaisvaltaista ja ei pelkästään henkistä. Se sai myös fyysisiä ulottuvuuksia. Itsetuntoni mureni pieniksi sirpaleiksi ja häpeän määrä oli valtaisa. Kukaan ei puolustanut minua, eikä minulla ollut silloin siihen itsellänikään välineitä. Olen varma siitä, että oppimisympäristössä oli aikuisia, jotka näkivät, mutta sulkivat silmänsä siitä huolimatta. En osaa sanoa heidän puolestaan, miksi näin.
Viimeisen vuoden keväällä, eli 9:llä luokalla kiusaaminen kulminoitui siihen, miten eräs koulutoverini koetti johdatella minua taitavasti tarttumaan kiinni ajatukseen itsemurhasta; olenko koskaan ajatellut sitä ja millaisia tapoja olisi tehdä se. Siihen ajatukseen en tarttunut. Onneksi.
En voi täysin sanoa koulukiusaamisen tuhonneen elämääni, mutta toipuminen siitä vei parhaimmat vuodet elämästäni, eli liian kauan.
Vasta nyt voin sanoa eläväni sitä parhainta aikaa ja myös hyvää elämää. Kaikin puolin.
Yksi asia on siitä kuitenkin jäänyt elämään; edelleenkään en koe oloani vapautuneeksi teini-ikäisten seurassa ja silloin tunnen olevani jälleen se kiusaamiselle vapaata riistaa oleva yläasteikäinen. Omalla tavallaan koen siinä iässä olevat nuoret edelleen pelottavina.

Kiitos, kun jaksoitte lukea loppuun asti.