En kykene nauttimaan yksinolosta

Tuntuu tyhmältä edes yrittää selittää, tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi. Tuntuu, kuin olisin olemassa vain muita ihmisiä varten - yksin ollessani olen vain ontto ihmiskuori, joka on olemassa mutta ei varsinaisesti elä. Kaikki väri katoaa maailmasta, pää lyö pelkkää tyhjää, on ahdistunut olo. Mies käy toisinaan lapsen kanssa viikonloppuvierailulla äitinsä luona, itse en voi aina lähteä mukaan ja näinä kertoina yksin jäädessäni olen monesti maannut kirjaimellisesti koko viikonlopun sängyssä, pimeässä makuuhuoneessa tekemättä yhtään mitään ja yrittänyt nukkua, että aika kuluisi nopeammin ja kohta saisi taas herätä arkeen.

Normaalisti nautin todella paljon esim. ruoanlaitosta, miehen ja lapsen kotona ollessa käytän kokkaamiseen useamman tunnin päivittäin. Itsekseni ollessani en välttämättä muista syödä, ja jos muistan, en todellakaan jaksa ainakaan alkaa valmistamaan mitään vaan lämmitän tähteitä tai pakastepizzan tms. Tuntuu, kuin pidättäisin hengitystä, ja saisin kunnolla happea vasta kun perhe on paikalla. Sillä sekunnilla alan sitten puuhailla asioita normaaliin tapaan.

Onko muita, joilla on/on ollut vastaavaa? Millä ihmeellä pääsen tästä eroon. En ole varma, milloin tämä on alkanut. Muistan joskus oikein odottaneeni niitä hetkiä, kun mies lähtee lapsen kanssa reissuun ja voin itse korkata viinipullon ja katsoa jotain omaa sarjaa kylpytakissa ilman, että täytyy huolehtia kenestäkään muusta.