Lue keskustelun säännöt.
Monilapsiperheet - vietätkö kaikkien lapsiesi kanssa yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa?
26.01.2021 |
Itse pidin 2 lapsen kanssa aina huolta siitä, että he saivat saman verran aikaa minun kanssa. Oli se sitten harrastuksissa tai kauppareissulla. Lisäksi kerran viikossa lellin toista, jollain millä he itse halusivat.
Eilen oli surullista taas huomata 2 FB kaverin päivityksiä. Toisella on 3 lasta ja toisella 4. Keskimmäiset tuppaa jäämään koko ajan ilman ansaittua huomiota. 3-lapsisen perheen lapsia koskevista seinäpäivityksistä keskimmänen oli saanut viime vuonna 3 päivitystä, jossa siis sisarukset mukana. Ei yhtään yksittäistä. Esikoista ja kuopusta koskevia päivityksiä sen sijaan oli kymmenittäin. Ihan kuin se yksi olisi johonkin kadonnut perheestä. 4-lapsisen päivityksistä kolmosesta en löytänyt viime vuoden puolelta kuin yhden päivityksen ja siinäkin lapsi oli sotkenut jotain, mistä äiti harmissaan. On aika raakaa katsoa, miten huomiopolitiikka monikkoperheissä toteutuu. Tämä on todistettavissa myös kyläillessä. Jos väliinputoajilla on asiaa vanhemmalleen, niin heidän prioriteeteissa muiden lasten huuto kuullaan paremmin. Illalla tämän 3-lapsisen perheen keskimmäinen lapsista "Matti" tuli viereeni istumaan ja kuopus "Seppo" olisi myös halunnut. Äiti siihen, että Matti päästätkö Sepon siihen istumaan kans. Eli äiti huolehti, että Seppo saa myös huomitota, jos Mattikin saa. Minä siihen, että "Me Matin kanssa istutaan nyt hetki kahdestaan, kun viime kerralla Seppo istui sylissä. Äiti kyllä katsoi pitkään ja ärsyyntyi selvästi, kun Matti sai enemmän minulta huomiota. Lapset ovat nyt 8, 7 ja 5.
Kuka teistä uskaltaisi kirjata viikon ajan kaikkien lasten yhteisajat kalenteriin ja verrata niitä?
ps. Nämä vain 2 ääripääperhettä, joilla tämä tulee hyvin esiin. Näin ei siis ole kaikilla tuttavaperheillä.
Kommentit (24)
Mulla on kolme lasta, ja pidän tasa-arvoisen tärkeänä etten tee kenestäkään heistä somepäivityksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea aloitusta, mutta olen miettinyt tuota. Monilapsisten perheiden lapset saattavat puhua isona asiana siitä, että pääsivät äidin kanssa kahdestaan jonnekin - jotain, mitä yksilapsisessa perheessä tapahtuu joka päivä. Herää kysymys, miten vanhemmat voivat tasapuolisesti ottaa huomioon kaikki lapset, etenkin kun persoonatkin ovat erilaisia.
Mulla on kolme lasta, ja toki mahdollisuuksien mukaan pyrin (ainakin ennen koronaa) ottamaan heitä yhden kerrallaan mukaan esim. asioille. Onhan se itselle mahtavaa saada jutella rauhassa lapsen kanssa sen sijaan että ohjailee laumaa.
Mutta lapset juupelit haluavat lähteä mukaan joko kaikki tai ei kukaan. ”Jos Pekka ei saa lähteä niin en sitten mäkään, leikin mieluummin kotona legoilla Pekan kanssa.”
Olen itse se keskimmäinen lapsi ja olin kaikessa vähän vähemmän tärkeä kuin esikoinen ja kuopus. Esikoinen sai kaiken uutena ja minua verrattiin häneen, miksi et käyttäydy tai tee kuin Maija? Kuopus oli taas perheen ja sukulaisten lellikki. Mä olin välillä näkymätön.
Aplla kiva yleistys ja ihme käsitys että suurissa perheissä meno on jotenkin säälittävää.
Olen yrittäjä-toimitusjohtaja (hyvätuloinen) ja mies on insinööri, viisi lasta joista jokainen saa ”omaa aikaa” vanhemman kanssa, ja on varaa ostaa uusin iphone joka lapselle. Ei ole kurjaa, ei ole köyhää, ei ole säälittävää.
Ihme tarinankerrontaa aina että monta lasta tarkoittaa rupusakkia.
Eniten lapsia tekee HYVÄTULOISET JA KOULUTETUT. Voit käydä ihan tilastokeskuksen tilastot tarkistamassa.
Meillä on keskimmäinen syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän on aina sekä sujahtanut esikoisen ystäväpiiriin että saanut paljon omia ystäviä sosiaalisilla taidoillaan.
Lisäksi hän on atleetti (juoksi jo 6-vuotiaana kovempaa kuin 8-vuotias sisaruksensa) ja perheen musiikkinero. Koulukin menee vaivatta.
On ihan arkipäivää, että lapsettomat tuttavamme toteavat että ”minä voisin vuokrata tuota ”Onnia”, koska hän saa minut aina nauramaan”. Miltähän se tuntuu sisaruksista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä ei ollut kuin 2 ja isosisko sai aina muut puolellensa. Olin se hiljaisempi ja ujompi kaveri. Aina odotin, että pääsisin joskus isän kanssa kahestaan jonnelin, mutta ei. Kerran suutuspäissäni aikuisena isälle tuhahdin, että pyytää siskoa viemään kauppaan, kun se on teille paljon sujuvampaa. Isä tokaisi, ettei se ehdi kuitenkaan, kun sillä on se perhe. Minä siihen, että jos muistaa niin minulla on lapsia 1 enemmän. Isällä meni 2 vuotta myöntää, ettei juuri muista minun lapsuutta ja että sisko oli hänelle suositumpi. En ole heidän kanssa juurikaan enää tekemisissä.
Tunnen monta lapsiperhettä, joissa lapset eivät saa vanhemmiltaan muuta yhteistä aikaa kuin matkat päivähoitoon. Muuten mukana on aina se toinen vanhempi, lapsi ei ikinä saa olla kahden vanhempansa kanssa. Minusta sekin on outoa.
Toisaalta ainoa lapsi ei koskaan saa sisaruuskokemusta, ei tiedä, millaista elämä on, kun mukana on toinen, joka kokee suunnilleen samat asiat. Surullista, että kukaan ei koskaan jaa niitä lapsuusmuistoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on keskimmäinen syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän on aina sekä sujahtanut esikoisen ystäväpiiriin että saanut paljon omia ystäviä sosiaalisilla taidoillaan.
Lisäksi hän on atleetti (juoksi jo 6-vuotiaana kovempaa kuin 8-vuotias sisaruksensa) ja perheen musiikkinero. Koulukin menee vaivatta.
On ihan arkipäivää, että lapsettomat tuttavamme toteavat että ”minä voisin vuokrata tuota ”Onnia”, koska hän saa minut aina nauramaan”. Miltähän se tuntuu sisaruksista?
No sanot vaan että "jonkun muista saa ihan ilmaseksi".
Vierailija kirjoitti:
Meillä on keskimmäinen syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän on aina sekä sujahtanut esikoisen ystäväpiiriin että saanut paljon omia ystäviä sosiaalisilla taidoillaan.
Lisäksi hän on atleetti (juoksi jo 6-vuotiaana kovempaa kuin 8-vuotias sisaruksensa) ja perheen musiikkinero. Koulukin menee vaivatta.
On ihan arkipäivää, että lapsettomat tuttavamme toteavat että ”minä voisin vuokrata tuota ”Onnia”, koska hän saa minut aina nauramaan”. Miltähän se tuntuu sisaruksista?
Kyllä kuulostaa tyypilliseltä keskimmäiseltä. On oppinut sopeutumaan ja pärjäämään omilla avuillaan. Mutta ei ne kyvyt ole tulleet ilmaiseksi hänelle, vaan on maksanut sen, ettei ole ollut vanhempien prioriteettina. Eli hyviä ja huonoja puolia tässäkin. Ja varmaan tapauskohtaista, kuinka vaikuttaa loppupeleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on keskimmäinen syntynyt onnellisten tähtien alla. Hän on aina sekä sujahtanut esikoisen ystäväpiiriin että saanut paljon omia ystäviä sosiaalisilla taidoillaan.
Lisäksi hän on atleetti (juoksi jo 6-vuotiaana kovempaa kuin 8-vuotias sisaruksensa) ja perheen musiikkinero. Koulukin menee vaivatta.
On ihan arkipäivää, että lapsettomat tuttavamme toteavat että ”minä voisin vuokrata tuota ”Onnia”, koska hän saa minut aina nauramaan”. Miltähän se tuntuu sisaruksista?
Kyllä kuulostaa tyypilliseltä keskimmäiseltä. On oppinut sopeutumaan ja pärjäämään omilla avuillaan. Mutta ei ne kyvyt ole tulleet ilmaiseksi hänelle, vaan on maksanut sen, ettei ole ollut vanhempien prioriteettina. Eli hyviä ja huonoja puolia tässäkin. Ja varmaan tapauskohtaista, kuinka vaikuttaa loppupeleissä.
Tämä keskimmäinen myös harrastaa eniten perheessä, ja hänen harrastuksiinsa menee enemmän aikaa kuin sisaruksien harrastuksiin.
Olisi kiva kuulla konkreettisesti, että mitä se tarkoittaa että ”ei ole vanhempien prioriteettina”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kolme lasta ja täytyy myöntää, että kahdenkeskisen ajan antaminen on haastavaa. Varmasti yhden tai kahdenkin lapsen kohdalla tilanne olisi aivan toisenlainen. Yritän kuitenkin tietoisesti antaa jokaiselle aikaa. Se, kuinka paljon lapsi tarvitsee vanhemman jakamatonta huomiota, on yksilöllistä. Ihan kuten sekin, miten paljon lapsi viihtyy pienenä sylissä. Toinen haluaa olla pelkästään sylissä, kun taas toinen ei viihdy enää ryömimään opittuaan paikallaan, vaan haluaa lähteä tutkimaan paikkoja.
Koululaisten kanssa on jo helpompaa järjestää kahdenkeskistä aikaa versus siihen, kun lapset olivat kaikki pieniä. Silloin se oli todella, todella vaikeaa. Nykyisin (ainakin ennen koronaa) lähden välillä yhden lapsen kanssa kerrallaan kauppaan tai saunon yhden kanssa. Hyödynnän harrastuskuskaamiset jutteluun. Käyn kävelyllä yhden lapsen kanssa tai vien hänet vaateostoksille tai joskus jonnekin kahvilaan. Esikoinen harrastaa isänsä kanssa kerran viikossa kahdestaan yhtä harrastusta.
Aikaa vie eniten peittelyt, kun jokainen haluaa jutella. Meillä erityisesti keskimmäinen on todella vaativa ajan suhteen, kun taas kaksi muuta lasta viettävät paljon aikaa kahdestaan ja kavereiden kanssa. Neljännen kanssa varmaan vielä selviäisin kohtuullisesti, mutta viides voisi olla jo haastava. Siinä pitäisi olla jo lasten isänkin enemmän aktiivisempi.
Vierailija kirjoitti:
Aplla kiva yleistys ja ihme käsitys että suurissa perheissä meno on jotenkin säälittävää.
Olen yrittäjä-toimitusjohtaja (hyvätuloinen) ja mies on insinööri, viisi lasta joista jokainen saa ”omaa aikaa” vanhemman kanssa, ja on varaa ostaa uusin iphone joka lapselle. Ei ole kurjaa, ei ole köyhää, ei ole säälittävää.
Ihme tarinankerrontaa aina että monta lasta tarkoittaa rupusakkia.
Eniten lapsia tekee HYVÄTULOISET JA KOULUTETUT. Voit käydä ihan tilastokeskuksen tilastot tarkistamassa.
Onko lääkäri sulle tarpeeksi hyvätuloinen ja koulutettu? Siinäpä vanhempieni ammatti ja he kyllä suosivat selkeästi omia lemmikkejään. Tiedän myös ylemmän keskiluokan ikätovereistani, että suurimmalla osalla sairaat kulissiperheet. Ihanimmat tuntemani perheet ovat yleensä duunareita, toki otanta on pieni ollessaan vain minun kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aplla kiva yleistys ja ihme käsitys että suurissa perheissä meno on jotenkin säälittävää.
Olen yrittäjä-toimitusjohtaja (hyvätuloinen) ja mies on insinööri, viisi lasta joista jokainen saa ”omaa aikaa” vanhemman kanssa, ja on varaa ostaa uusin iphone joka lapselle. Ei ole kurjaa, ei ole köyhää, ei ole säälittävää.
Ihme tarinankerrontaa aina että monta lasta tarkoittaa rupusakkia.
Eniten lapsia tekee HYVÄTULOISET JA KOULUTETUT. Voit käydä ihan tilastokeskuksen tilastot tarkistamassa.Onko lääkäri sulle tarpeeksi hyvätuloinen ja koulutettu? Siinäpä vanhempieni ammatti ja he kyllä suosivat selkeästi omia lemmikkejään. Tiedän myös ylemmän keskiluokan ikätovereistani, että suurimmalla osalla sairaat kulissiperheet. Ihanimmat tuntemani perheet ovat yleensä duunareita, toki otanta on pieni ollessaan vain minun kokemukseni.
Tämä on ihan totta ja olen miettinyt että yksi syy tällä palstallakin näkyvään ilmiöön. Eli oman akateemisuuden korostamiseen ja muiden koulutusten halveksumiseen. Totuushan on se, että moni on kouluttanut itsensä sen mukaan että kelpaisi omille kylmille vanhemmilleen. Siitä on omat intohimot kaukana, niitä ei ehkä edes itse tiedetä koska aina on eletty vanhempien huomiota kalastellen.
Kaikissa meissä asuu iso tai pieni narsisti, joka kasvaa stressaavassa ympäristössä, kuten lapsiperheessä. Vanhempi lellii aina jollain tavalla sitä lasta joka eniten hivelee hänen egoaan - lasta jolla on eniten hänen ihanneminänsä ominaisuuksia tai joka saa vanhemman muuten tuntemaan itsensä parhaaksi.
Meillä on kaksi lasta, ja huomaan kyllä että herkästi tulee huomioitua enemmän sitä esikoista, kuopus kulkee vähän niinkuin siinä sivussa. Tämä sai varmasti alkunsa siitä, kun kaikkialla muistuteltiin, että muista antaa aikaa myös isommalle kun vauva syntyy, ja huudettiin miten väärin on "hylätä" isompi vaikkapa hoitoon ollakseen välillä vauvan kanssa kahden. Vauvana kuopus oli vielä erityisen helppo, eli mentiin sen kolmevuotiaan esikoisen tarpeiden mukaan ja vauva vaan tyytyväisenä oli mukana. Nyt kun pienempi on kohta kolmevuotias alan tajuta, että ehkä sekin kaipaisi joskus jakamatonta huomiota. Mutta sitten taas se isompi 6-vuotias on niin paljon helpompi ottaa mukaan vaikkapa kauppaan tai melkein mihin vaan.
Meillä kaksi lasta. molemmat saavat tarvitsemansa huomion. Isompi on "äidin poika". Tykkää autella kotitöissä, leipoo mielellään. Tulee halaamaan ja haluaa viereen jne. Pienempi on luonteeltaan ihan erilainen. Liikkuu paljon kavereiden kanssa. Ei tykkää "lääppimisestä", tekee kotitöitä vaan, kun on pakko. Hän saa siis väkisinkin vähemän huomiota, kun selvästi ei sitä kaipaa. Mutta hänenkin kanssa yhtä lailla pelataan ja leikitään. Ja hänen kuulumisistaan ollaan kiinnostuneita.
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa meissä asuu iso tai pieni narsisti, joka kasvaa stressaavassa ympäristössä, kuten lapsiperheessä. Vanhempi lellii aina jollain tavalla sitä lasta joka eniten hivelee hänen egoaan - lasta jolla on eniten hänen ihanneminänsä ominaisuuksia tai joka saa vanhemman muuten tuntemaan itsensä parhaaksi.
Sisarussuhteet eivät ole helppoja. Ja se on päivänselvää, että tasapuolinen ei ainakaan saa olla, koska toisille persoonille ei vain riitä se että saa yhtä paljon.
Itse olen sivusta katsellut kahden sisarukseni kilpailua resursseista. Olen eri ikäinen kuin he ja vielä eri sukupuoltakin, joten asia ei minua koskenut. Aluksi vanhemmat yrittivät mitata kaiken ajan ja huomion viivaimella, mutta toinen heistä (se vähemmän lahjakas) koki saavansa silti vähemmän. Sitten vanhemmat alkoivat suosia sitä, jonka lasi oli aina puolityhjä. Lopputulos on se, että aikuisina kumpikin kokee joutuneensa syrjityksi.
Omien lasteni kohdalla en ole edes pyrkinyt tasapuolisuuteen, yritän vain jokaisen kanssa luoda omanlaisensa ihmissuhteen ja löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jotta voisin vilpittömästi ja vailla syyllisyyttä nauttia jokaisen seurasta. Ehkä itsekästä, mutta minä uskon aitouteen myös vanhemman ja lapsen välisissä ihmissuhteissa. Lapsistani ei ole ainakaan vielä tullut viivottimella mittaajia.
Olen itse toinen keskimmäisestä neljän lapsen perheessä, ja me molemmat keskimmäiset olemme oikein perinteisiä keskimmäisiä lapsia. Aina olemme olleet kilttejä, hiljaisempia ja tunnollisia.
Ei se lapsena kauhean kivaa ollut, kun nuoremman veljen kanssa tapeltiin, ja minua aina toruttiin. Veljeä ei. Minulta vaadittiin enemmän kotitöiden tekemistä kuin veljeltä. Ikäeroa meillä on alle vuosi, joten iän puolesta olisi voinut lähes samoja asioita vaatia meiltä. Isä myös teki veljen kanssa paljon enemmän asioita kahdestaan ja muutenkin he tulivat paremmin aina toimeen, heillä oli kahdenkeskisiä juttuja ja vitsejä, joihin minä en kuulunut. Toki tähän on ehkä sukupuolikin vaikuttanut.
En ole katkera noista asioista siltikään, ja minulla on nyt aikuisena erittäin hyvät välit sekä vanhempiin että jokaiseen sisarukseen. Mutta olen joutunut ihan aikuisiälläkin vielä kärsimään tästä kiltteydestä ja tunnollisuudesta esim. työelämässä ja parisuhteissa. Parisuhteissa on ollut vaikea hahmottaa, ettei liian kiltti kannata olla, ja terveen sekä epäterveen parisuhteen erojen tunnistaminen on ollut äärimmäisen vaikeaa.
En jaksa lukea aloitusta, mutta olen miettinyt tuota. Monilapsisten perheiden lapset saattavat puhua isona asiana siitä, että pääsivät äidin kanssa kahdestaan jonnekin - jotain, mitä yksilapsisessa perheessä tapahtuu joka päivä. Herää kysymys, miten vanhemmat voivat tasapuolisesti ottaa huomioon kaikki lapset, etenkin kun persoonatkin ovat erilaisia.